tiistai 23. kesäkuuta 2015

Juha Ruusuvuori Muukalainen Rantaruotsissa

Olen hankkinut Juha Ruusuvuoren Muukalainen Rantaruotsissa jokin aika sitten alennusmyynnistä lähinnä kannen ja kirjan nimen vuoksi. Minua kiehtoi ajatus siitä, että suomenkielinen kirjailija lähtee tutkimusmatkalle ruotsinkieliselle rannikkoseudulle alkuasukasoppaanaan pilapiirtäjä Leif Sjöström. Kuvittelin, että kirja olisi hauska parodia valkoisen miehen tutkimusmatkasta vieraaseen kulttuuriin 1800-luvun matkakertomusten tyyliin, mutta kirja ei oikein vastannut odotuksiani.

Kirja oli omituinen sekoitus, joka koostui päiväkirjamaisista matkaselostuksista joissa esimerkiksi mainostettiin Vaasan museota, tunnettujen suomenruotsalaisten kuten Stina Ekbladin haastatteluista, tietoiskuista jotka useimmiten liittyivät Suomen historiaan, ruotsinkielisten kuntien esittelyistä ja kirjailijan pohdinnoista, jotka lähinnä käsittelivät sitä, miksi suomenruotsalaiset ovat onnellisempia ja menestyvämpiä kuin suomenkieliset ja kuinka tärkeä osa suomalaista historiaa ja nykypäivää suomenruotsalaiset ovat.

Eniten pidin tietoiskuista, sillä ne sisälsivät paljon uutta ja mielenkiintoista tietoa Suomen historiasta, mutta ne myös osoittivat selkeästi sen, että kirjailija oli hyvin perehtynyt aiheeseen eikä siis ole mikään tavallinen tutkimusmatkailija, joka seurailee ihmeissään "alkuasukkaiden" toimintaa. Matkakuvaukset saivat minut kiinnostumaan kotimaan matkailusta ja ehkäpä poikkean heinäkuussa joissakin kirjassa mainituista paikoista, sillä useimmat suomalaiset paikat ovat parhaimmillaan kesäaikaan. Valitettavasti kirja ei ollut erityisen hauska, tai ehkäpä sen huumori ei vain uppoa kaikkiin.

Lisäksi kirjailija oisi voinut luottaa enemmän lukijansa päättelykykyyn ja kykyyn lukea rivien välistä. Nyt kirjassa oli turhaa toistoa ja ainakin minua kyllästytti kirjailijan tapa alleviivata sitä, miten asiat ovat paremmin Rantaruotsissa ja ihmiset mukavampia. Enkä tiedä onko muutenkaan järkevä tehdä tällaisia yleistyksiä. Kuvittelisin, että jokaiseen kansanryhmään mahtuu monenlaisia ihmisiä. Kaiken kukkuraksi kirjailija sortuu perisuomalaiseen itsesääliin ja suomalaisuuden mollaamiseen. Miksi me emme voisi olla ylpeitä siitä mitä olemme ja murehtia vähemmän mitä muut meistä ajattelevat.

Kirja kuitenkin herätti paljon kysymyksiä suomalaisuudesta ja monikulttuurisesta Suomesta. Kirjailija kysyi kirjassa hyviä kysymyksiä, joihin kirja ei antanut suoria vastauksia, mutta ainakin minä jäin pohtimaan kysymyksiä.
Kieli muokkaa ihmistä, kieli luo sitä kulttuuria , johon ihminen syntyy ja jossa hän elää. Mutta miten pitkälle kieli meitä rakentaa? Kielen avulla havainnoidaan maailmaa, mutta olemmeko myös sen vankeja?

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Tove Jansson Muminpappans memoarer (suom. Muumipapan urotyöt)

En ole lukenut Muumi-kirjoja aikaisemmin, vaikka lapsena seuransinkin innokkaasti Muumi-sarjaa televisiosta. Tove Janssonin juhlavuoden kunniaksi sain joululahjaksi pari Tove Janssonin kirjaa alkuperäiskielellä, ja vihdoinkin sain tartuttua yhteen niistä. Muminpappans memoarer on ilmeisesti sarjan neljäs osa, joka julkaistiin 1950 nimellä Muminpappans Bravader Skrivna av Honom Själv, ja uudistettu versio vuonna 1968 nimellä Muminpappans memoarer. Kirja on ilmeisesti julkaistu suomen kielisenä vuonna 1963 nimellä Muumipapan urotyöt.


Oikeastaan oli hyvä aloittaa Muumien lukeminen tästä kirjasta, sillä kirja kertoo Muumipapan lapsuudesta ja nuoruudesta sekä esittelee Nipsun ja Nuuskamuikkusen vanhemmat sekä Pikku Myyn ja hänen sukulaisiaan. 

Muumeja usein pidetään lapsille tarkoitettuna, mutta Muumi-kirjat antavat paljon ajattelemisen aihetta myös meille aikuisille. Muumipapan muistelmat alkavat siitä, kun hänet jätettiin löytölasten-kodin portaille. Muumipappa koki lapsuutensa kamalana, koska lastenkotia ylläpitävä Hemuli vaatii kaikilta tarkkuutta, järjestelmällisyyttä ja velvollisuuksien täyttämistä sekä paheksuu hauskanpitoa. Hemuli vaikuttaa siis olevan perisuomalaisten hyveiden ruumiillistuma, ja jokainen meistä on varmasti tavannut hemuleita elämänsä varrella. Lisäksi on tunnustettava, että opettajan roolissa usein tulee omaksuttua paljon hemulimaisia piirteitä ja esimerkiksi opettavaisten leikkien järjestäminen on ihan arkipäivää. Muumipappa sen sijaan haluaa ihmetellä kaikkea, kysellä "tyhmiä" kysymyksiä ja pitää hauskaa luovassa ympäristössä. Muumien ihanne tuntuukin olevan vapautuminen yhteiskunnan kahlitsevista säännöistä.

Myös Muumipapan myöhemmin tapaamat ystävät Fredrikson ja Juksu jakavat hänen näkemyksensä oman tien kulkemisen tärkeydestä. Fredrikson haluaa keksiä kaikkea uutta ja ihmeellistä, Juksu haluaa laiskotella ja välillä uhmata yhteiskunnan kieltoja, ja Muumipappa haluaa olla suuri seikkailija. Muumipappa. Juksu, Hosuli ja Fredrikson lähtevät merille Fredriksonin rakentamssa laivassa, ja nelikko törmää monenmoisiin seikkailuihin matkan varrella. Kirjan loppuosassa he päätyvät Itsevaltiaan saarelle, jossa Hosuli menee naimisiin Sosulin kanssa, Muumipappa tapaa Muumimamman ja Juksu tapaa Mymmelin, jonka kanssa hän sitten myöhemmin saa Nuuskamuikkusen. Paljastuu myös että samainen Mymmeli on Pikkku Myyn äiti, sillä Pikku Myy syntyy kirjan lopussa.

Kirjan parasta antia on minun mielestäni pohdinta meistä ihmisista, vaikka kirja ei oikeastaan kerrokaan ihmisistä vaan muumeista, hemuleista, tahmatassuista, möröstä ja muista olioista. Mielenkiintoisinta on sekä Fredriksonin että Itsevaltiaan tapa jaotella meitä eri tyyppeihin. Fredriksonin mielestä on neljänlaisia tyyppejä: niitä jotka haluavat omistaa (Sosuli), niitä jotka haluavat tehdä (Fredrikson), niitä jotka haluavat tulla kuuluisiksi (Muumipappa) ja niitä jotka vain osaavat olla (Juksu). Itsevaltias taas jakaa alaisensa kolmeen ryhmään sillä perusteella miten he löytävät piiloitetut kananmunat: niihin jotka säntäilevät sinne tänne tai ovat liian laiskoja etsimään odottaa palkintona lyhyet ruumiinnautinnot, niihin jotka etsivät järjestelmällisesti ja järkevästi odottaa käytännölliset lahjat ja niihin jotka käyttävät mielikuvitusta etsinnöissään odottaa hyödyttömät mutta koristeelliset palkinnot. Jokainen voi pohtia, mihin ryhmään kuuluu.

Kirjan ainoa ärsyttävä piire oli Muumipapan täydellinen itsekkyys ja omaan napaan tuijottaminen.
En för mig mycket utmärkande egenskap är att till varje pris göra intryck på min omgivning genom att uppväcka beundran, medlidande, skrämsel eller överhuvudtaget något slags känslor som innefattar intresse.
Mutta se taitaa olla useimpien meidän helmasynti. Vai voiko joku rehellisesti sanoa, että ei haluaisi tehdä jonkinlaista vaikutusta tapaamiinsa ihmisiin? Muumipappa tuo hienosti esiin sen, että muistelmat ovat aina jonkun ihmisen subjektiivinen näkemys tapahtumista eivätkä siis mitään tarkaa historian kuvausta.


tiistai 16. kesäkuuta 2015

L. M. Montgomery Hedelmätarhan Kilmeny

Lapsena yksi suosikkikirjoistani oli L. M. Montgomeryn iki-ihana Anna-sarja. Jostain syystä samaistuin voimakkaasti Annaan, ja taisinpa ensimmäisen kerran harkita opettajan ammattia lukiessani Anna opettajana. Nostalgian saattelemana tartuin Montgomeryn aikuisille suunnattuun kirjaan Hedelmätarhan Kilmeny, joka myös sijoittuu Prinssi Edwardin saarille niin kuin Anna-kirjat. Valitettavasti koin karvaan pettymyksen lukiessani Hedelmätarhan Kilmenyn. Lapsuuteen ei voi selvästikään palata, ja ajan hammas oli kuluttanut Hedelmätarhan Kilmenyn tehoa huomattavasti, ja osa juonenkäänteistä tuntui lukijasta lähinnä naurettavalta.

 

Kirjan päähenkilö on Eric Marshall, joka kirjan alussa valmistuu Queenslean collegesta ja joka muuttaa Lindsayn kylään toimiakseen ystävänsä pyynnöstä opettajana kylän koulussa. Paikan päällä Eric ihastuu kylän kuvankauniisiin maisemiin ja viettää vapaa-aikansa tutustuen ympäristöönsä kävellen. Eräänä iltana hän päätyy vanhaan ja kauniiseen hedelmätarhaan, jossa hän yllättäen tapaa maailman kauneimman neidon soittamassa viulua taidokkaasti. Nähtyään Ericin tyttö säikähtää ja katoaa sanaa sanomatta. Ensisilmäyksellä korviaan myöten rakastunut Eric yrittää selvittää, kuka tyttö on, Lopulta hän saa selville, että tyttö on Kilmeny Gordon, jota sukulaiset pitävät talossaan ja joka ei koskaan näyttäydy kylässä mykkyytensä takia. Tytön mykkyys johtuu hänen äitinsä suuresta synnistä. Eric alkaa kuitenkin tapailla tyttöä salaa puutarhassa, ja Eric  huomaa, että tyttö on poik-keuksellisen älykäs, ja tyttö vastailee Eric puheisiin kirjoittamalla nokkelia vastauksia liitutaululle. Vähitellen Eric muistaa, että ei ole sopivaa tapailla tyttöä kaksin sukulaisten selän takana, ja hän ehdottaa tapaamista tytön sukulaisten kanssa. Ennen kuin he ehtivät tavata sukulaiset, heidät nähdään suutelemassa.                                                                                                                                   Tahattoman suudelman suloisuus viipyi puoliksi huumaavana Ericin huulilla, kun hän käveli kotiin päin. Hän tiesi, että oli avannut Kilmenylle naisena olemisen portit.                                                       Tämän jälkeen Eric pyytää päästä naimisiin Kilmenyn kanssa suuren ja polttavan rakkautensa takia, mutta Kilmeny ei halua tuottaa Ericille sellaista häpeää, kuin naimisiinmeno mykän naisen kanssa aiheuttaisi. Onneksi Kilmeny saa kirjan lopussa äänensä takaisin, ja pariskunta elää yhdessä onnel-lisena elämänsä loppuun asti.      

Montgomery julkaisi tarinan ensin jatkokertomuksena lehdessä, mikä selvittää suuren toiston määrän mm. Kilmenyn kauneutta kuvatessa. Kirjaksi hän muokkasi sen vuonna 1910. Jostain syystä kirja suomennettiin vasta 2012. Kirja noudattelee oman aikansa romanttista ihennetta, ja kirjailija on panostanut paljon kauniin luonnon ja ihmisten kuvailuun, mikä onkin kirjan parasta antia.  Kaiken näkyvin romntiikan ajan piirre on voimakkat tunteet; onneton rakkaus aiheuttaa nuorissa suuria muutoksia ja läheiset pelkäävät, että he kuolevat särkyneeseen sydämeen. Lisäksi kirjailija käyttää luonnon kuvaamista korostamassa tapahtumien kulkua. Kun Eric ja Kilmeny tapaavat on mitä kaunein kesäilta, nuorten erotessa syksy saapuu myös hedelmätarhaan. Kirjan juoni on hyvin naiivi ja tapahtumat epäuskottavia. Kirja ei varsinaisesti ole mikään poliittisen korrektiuden huipentuma.   

22 vuotta sitten muuan italialainen pariskunta, kulkukauppiaita, tuli tänne ja asettui Gordonin tilalle. Maaseutu kuhisi silloin reppureita. Koirani kävi sellaisen kimppuun keskimäärin kerran päivässä. ... Gordonien käsiin jäi soma lapsukainen. ... Neil on kuulemma teräväpäinen ja hyvä työmies, mutta täkäläiset eivät pidä hänestä. Sanotaan, että häneen ei voi luottaa, jos häntä ei pidä silmällä. ... Italialaispojan silmät olivat täynnä kauhua ja epäuskoa ikään kuin jokin yliluonnollinen olisi keskeyttänyt hänen murha-aikeensa. ... Neil kääntyi mylväisten enemmän eläimen kuin ihmisten tavoin. 

Lisäksi kirjan naiskuva on aika kamala. Kilmeny murehtii enemmän sitä, että hän ei ole kaunis kuin että hän on mykkä. Minua satuttaa paljon enemmän se, että olen ruma kuin se, etten voi puhua. Eric tuntuu ihastuvan Kilmenyn viattomuuteen ja lapsellisuuteen ja ilmoitsee saadessaan johtaa Kilmenyn naiseuteen. Ilmeisesti se tapahtuu suutelemalla miestä. Ericiä ei myöskään haittaa Kilmenyn mykkyys, sillä hän voi kuitenkin opettaa Kilmenylle monia asioita, koska Kilmeny ymmärtää puhetta ja voi halutessaan kirjoittaa mielipiteensä pienelle liitutaululle. Kirja selkeästi sijoittuu aikaan, jolloin naisen oli hyvä vaieta seurakunnassa, ja muuallakin. Kirja on varmastikin aikansa lapsi, mutta muistaakseni Montgomery on pystynyt aikaisemmin luomaan vahvoja naishahmoja, joten siksi Kilmenyn hahmo tuntuu vielä omituisemmalta.                                                          

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Camilla Läckberg Isprinsessan

Siitä on varmasti yli 10 vuotta, kun kuulin ensimmäisen kerran Camilla Läckbergistä, ja hänen ensimmäinen dekkarinsa Isprinsessa, suomeksi  Jääprinsessa, on lojunut laatikossa odottamassa lukuvuoroaan ainakin viisi vuotta. Dekkariviikon kunniaksi tartuin yhteen Ruotsin suosituimmista dekkarikirjailijoista, ja luin hänen esikoisensa viime viikolla.

Jääprinsessa on monella tapaa hyvä dekkari, mutta siinä on myös joitakin minua ärsyttäviä piirteitä. Kirja alkaa siitä, kun noin 35-vuotias nainen, Alexandra Wijkner, löydetään kuolleena vapaa-ajan asunnostaan, joka sijaitsee pienessä kylässä jossa hän vietti lapsuutensa. Vähitellen paljastuu, että kyseessä on murha eikä itsemurha niin kuin aluksi epäiltiin. Ruumiita tulee lisää, ja lopulta paljastuu, että murhan syyt juontavat noin 25 vuoden takaisiin tapahtumiin ja rikoksiin, joista useat ihmiset ovat pitkään vaienneet. Asioiden salaaminen on tuhonnut monta elämää ja aiheuttanut paljon tuskaa kaikille asianomaisille.

Yksi Alexandran ruumiin löytäjistä on hänen lapsuudenystävänsä Erica Falck, joka alkaa tutkia murhaa omin päin, koska hän haluaa kirjoittaa kirjan lapsuudenystävänsä elämästä ja kuolemasta. Tästä päästäänkin asiaan, joka häiritsee minua eniten dekkarissa. Erica Falck on muuten mukava ja samaistuttava hahmo, mutta hänen intonsa kirjoittaa jonkinlainen paljastuskirja lapsuudenystävänsä kuolemasta on  ajatuksena puistattava, vaikka naiset eivät olleetkaan olleet ystäviä enää vuosikymmeniin. Lisäksi jos otetaan huomioon, että joku oli valmis murhaamaan pitääkseen asiat salassa, on outoa, että Erica kuvittelee parantavansa asioita kirjoittamalla siitä kirjan. Muutenkin Erica tekee kaikkea tyhmää; hän hiipii myöhään illalla tutkimaan taloa jossa hänen ystävänsä kuoli, vie todistusaineistoa murhapaikalta, salaa tärkeitä tietoja poliisilta samalla kun hän yrittää onkia mahdollisimman paljon tietoa uudelta miesystävältään Patrik Hedströmiltä, joka sattuu tutkimaan kyseistä murhaa,

Patrik on ahkera poliisi, joka tekee kaikkensa ratkaistakseen rikoksen, mutta välillä poliisien metodit vaikuttavat aika puutteellisilta. He eivät haastattele moniakaan kyläläisiä ennen kuin viikkojen päästä, jättävät kysymättä tärkeitä kysymyksiä, eivät tarkista puhelintietoja saadakseen selville Alexandran salaisen rakastajan, tarkertuvat kaikkeen epäolennaiseen, tutkivat asioita mututuntumalla ja välillä vaikuttaa siltä, että on suorastaan ihme, että he saavat syyllisen kiinni. Tosin lukija on kyllä ehtinyt päätymään oikeaan ratkaisuun ennen poliiseja, mikä osittain saattaa johtua siitä, että lukija pääsee seuraamaan tapahtumien kulkua useamman kertojan kautta.

Patrik kuitenkin vaikuttaa järkevimmältä poliiseista, ja hän on erittäin sympaattinen hahmo melkein loppuun asti. Patrikin miellyttävän hahmon pilaa osittain hänen tapansa valehdella julmasti murhaajalle, joka saa lukijan sympatiat jo kauan ennen loppuratkaisua. Osittain hänen imagoaan pilaa se, että osa vanhemman rikoksen uhreista ilmeisesti ansaitsee hänen säälinsä, mutta eräs uhreista synnyttää hänessä vain vastenmielisyyttä ja avointa halveksuntaa. Lisäksi hänen intonsa saada kunnia urotyön tekemisestä ja päästä kertomaan tapauksesta lehdistölle tuntuu hieman kornilta.

Takakannen tekstin mukaan keskeinen teema Jääprinsessassa on, miten pienten yhteisöjen juoruilu- ja salailukulttuuri sekä pyrkimys pitää yllä kulisseja voivat aiheuttaa elinikäiset traumat ja vielä vuosikymmenten jälkeen aiheuttaa väkivallantekoja. Olen itse kotoisin pieneltä paikkakunnalta, ja pystyn hyvin samaistumaan tilanteeseen. Toisaalta ihmisten pyrkimys salailuun ja kulissien ylläpitämiseen on hyvin ymmärrettävää, sillä ihmiset hyvin helposti ajattelevat toisista pahaa ja suhtuatuvat toisiin alentuvasti. Tämä näkyy oikeastaan kaikkien henkilöiden ajatuksissa ja sanoissa, ehkä myös teoissa, mutta hyvin usein myös Ericassa ja Patrikissa, mikä tekee heistä vähemmän miellyttäviä henkilöitä.

Jääprinsessa herättää siis paljon ajatuksia, kuten tekstini määrästä voi varmasti havaita. Pidän juonen kulusta ja siitä, että tapahtumia pääsee tarkastelemaan useamman henkilön kautta, sekä siitä että murhan syyt ovat monisyiset ja tietyllä tavalla murhaan on osasyyllisenä muutkin kuin oikea murhaaja. Kirja tuntuu henkivän ajatusta, että kukaan meistä ei ole viaton, ja jos lapsen kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä, myös murhaan tarvitaan kokonainen kylä. Kirjan heikkouksia on mielestäni aika onneton poliistyö, ja päähenkilöiden motiivit selvittää murhaa saadakseen mainetta ja kunniaa ja julkisuutta tuntuu luotaantyöntävältä. Varsinkin kun murhan perimmäinen motiivi on salaisuuksien säilyttäminen. Ehkpä kirjan tarkoitus on kuvata maailman nopeaa muuttumista: 1970-luvulla oli tärkeää pitää yllä kulisseja ja vaieta elämänsä kipupisteistä, kun taas 2000-luvulla ihmisten pitää vuodattaa kaikki salaisimmat asiansa sosiaalisessa mediassa, iltapäivälehdissä, paljastuskirjoissa ja tosi-tv:ssä. Onkohan kirjasarjan muut kirjat parempia vai mistä johtuu Läckbergin suuri suosio? Itse jäin vähän kahden vaiheille siitä, haluanko jatkaa kirjasarjan lukemista. Minulle on erittäin tärkeää, että voin pitää rikosten selvittelijöistä, ja  tämä pari ei oikein sytyttänyt.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Virpi Hämeen-Anttila Käärmeitten kesä

Luin Virpi Hämeen-Anttilan ensimmäisen dekkarin Yön sydän on jäätä joululoman alkaessa, ja tykästyin heti sen tarkkaan ajankuvaan ja kieleen. Kun Hämeen-Anttilan toinen dekkari, jossa on pääosassa Karl Axel Björk, ilmestyi muutama viikko sitten, minun oli pakko ostaa se, ja mikäpä olisi ollut parempi tapa aloittaa kesäloma kuin lukemalla Käärmeitten kesä.  Yön sydän on jäätä ajoittuu talven pakkasille ja Käärmeitten kesä kesähelteille, joten siinäkin mielessä olen ajoittanut lukemisen oikeaan aikaan, vaikka tällä viikolla nyt ei ole voinut oikein helteistä puhua. 

Pidin sarjan ensimmäisestä dekkarista, mutta toinen osa oli vielä parempi, sillä juonen kehittelylle jäi enemmän aikaa kuin ensimmäisessä osassa, jossa kirjan henkilöiden, ja varsinkin päähenkilön eri puolien, esittely vei paljon tilaa itse murhajutun ratkaisemiselta. Käärmeitten kesä on siis paljon tasapainoisempi kokonaisuus.


Karl Axel Björk, sisäministeriön virkamies ja harrastelija-salapoliisi, saa tehtäväkseen tutkia erään rikkaan vanhan naisen kuolemaa, jota sukulaiset pitävät epäilyttävänä testamentin ja kadonneen korun takia. Björk tuleekin nopeasti siihen johtopäätökseen, että kyseessä on murha eikä sydänkohtaus, ja pian paljastuu myös toisen rikkaan ja vanhan ihmisen murha, jota tutkii Björkin ystävä, poliisi Martti Ekman, jonka kanssa Björk on tehnyt yhteistyötä aikaisemminkin. Johtolangat viittaavat Hebron-seurakuntaan ja Uuden Verson Liittoon. Hebron-seurakunta on herätysliike, joka kannustaa ihmisiä parannukseen maalaamalla hurjia kuvia helvetin kärsimyksistä, kun taas Uuden Verson Liitto pyrkii kehittämään yli-ihmisiä ja puhdistamaan ihmisrodun heikoista aineksista. Uuden Verson Liitolla on hyvin samankaltaisia ajatuksia kuin monilla nationalistisilla liikkeillä Saksassa ja Keski-Europpassa. Murhaaja kuitenkin luo jatkuvasti nahkansa esiintymällä eri nimillä ja erilaisissa ulkomuodoissa ja pääsee aina livahtamaan Björkiltä ja poliiseilta etsien jatkuvasti uusia uhreja ja uusia tapoja myrkyttää ihmisiä jättämättä johtolankoja. Tällä kertaa lukijakin pysyy tietämättömänä syyllisen todellisesta identieetistä loppumetreille asti.

Ihailen suuresti sitä, miten Virpi Hämeen-Anttila on pystynyt luomaan todentuntuisen ajankuvauksen. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin voisi sukeltaa 1920-luvun Helsingin sykkeeseen. Minun tekisi mieli mennä Helsinkiin harhailemaan samoilla kaduilla kuin Karl Axel Björk, vaikka tiedänkin, että Helsinki on suuresti muuttunut sadassa vuodessa ja suurin osa kirjan kuvaamista paikoista on kadonnut aikojen saatossa. Kirjan kieli ja ulkoasu (sekä päälly- että sisäkannet) henkivät myös hienosti ajankuvaa. Kirjaa on ilo lukea myös kielen puolesta. Hämeen-Anttila käyttää vanhahtavaa kieltä, ja jokainen hahmo käyttää oman yhteiskuntaluokkansa kieltä uskottavasti. 

Palvelija-Elli: Välillä matami ruukasi hermostua. kun joku unohtui. Mutta jämpti se oli palkan maksussa ja piti muutenkin huolta. Halusi syynätä mun sulhasenkin.
Björkin apuri Valkama: Ekaks on tää gubbe, jolla on tummat rillit ja snygi palsa. ... Leuassa on kolo, ja klyyvari on vähän pitempi, täl viisiin.
Björkin serkku Lisbet Axelskiöld: Dagmar-täti sai isoäitinne ihastumaan moderniin ruotsalaiseen tyyliin. Verhot ja toppaukset noudattavat Carl Larssonin kodin värejä.


Kirjasta käy myös hyvin selville, että 1920-luvulla Helsinki oli monikulttuurinen ja monikielinen kaupunki, niin kuin nykyäänkin. Tarkka ajankuvaus, erilaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden kuvaaminen ja kielellä leikittely ovat vaatineet varmasti paljon taustatutkimusta ja huolellista suunnittelua, mutta se myös tuottaa lukijalle suurta nautintoa. Hatunnosto kuitenkin kirjailijalle upeasta työstä. 

Ainoa negatiivinen asia kirjassa oli, että henkilöitä ja tapahtumia oli niin paljon, että punainen lanka meinaa välillä hukkua. Murhan selvittely jää aina välillä taka-alalle, kun Sipoossa jahdataan / autetaan pakoon punaisia, ministeriö ja suojeluskunta kamppailee vallasta, Björkin rakkauselämä on hyvin monimutkaista ja uudet sukulaiset hankaloittavat elämää. Lisäksi henkilöitä on useita ja välillä on hankala muistaa kuka on kuka, varsinkin kuin monista henkilöistä vain puhutaan, mutta Björk ei itse tapaa heitä.