keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Fredrika Runeberg Fru Catharina Boije och hennes döttrar ja Teckningar och drömmar

Luin Fredrika Runebergin Fru Catharina Boije och hennes döttrar -romaanin ja Teckningar och drömmar -novellikokelman elo-syyskuussa, mutta jostain syystä olen unohtanut blogata niistä. Yritän nyt muistella lukukokemusta, mutta helpompi olisi tietysti blogata heti eikä kuukausia myöhemmin. ;) Haluan kuitenkin blogata Fredrikan teoksista, sillä pidin niistä, tai ainakin Teckningar och drömmar -teoksesta, ja ne molemmat ovat tärkeitä ja ajatuksia herättäviä teoksia.

Fredrika Runeberg on jäänyt aika lailla miehensä varjoon, ja hänen tuotantonsa ei ole kovin tunnettua. Fru Catharina Boije och hennes döttrar on kuitenkin ensimmäisiä suomalaisia historiallisia romaaneja. Sen tapahtumat sijoittuvat isonvihan aikaan ja kertoo nimensä mukaisesti rouva Boijesta ja hänen naimaikäisistä tyttäristään. Teos käsitteleekin oikeastaan kahta teemaa: isänmaallisuutta/suomalaisuutta ja avioliittoa. 

Rouva Boijen tyttäret ovat keskenään hyvin erilaisia, niin kuin Elinor ja Marianne Jane Austenin Järki ja tunteet -teoksessa. Vanhempi tytär Margareta on rauhallinen ja järkevä, mutta erinäisten sattumusten vuoksi hän päätyy naimisiin Magnuksen kanssa ilman äidin eli huoltajan suostumusta. Äiti yrittää purkaa epäsuotuisan avioliiton, mutta Margareta ei suostu siihen, sillä hän on ehtinyt rakastumaan Magnukseen, joka on melkoinen yhdistelmä herramiestä ja action-sankaria ja kaiken lisäksi hän on innokas isänmaan puolustaja ylevine periaatteineen. Magnus on itse asiassa hyvin samanlainen idealistinen suomalainen sotilas kuin Fredrikan aviomiehen kuvaamat suomalaiset sotilaat Fänrik Ståhls Sägner -teoksessa. Cecilia puolestaan on lapsellinen, kiltti ja vaikutuksille altis. Hänet on jo lapsena luvattu Carlille, joka oleskelee isonvihan aikana maanpaossa Ruotsissa. Cecilia kuvittelee olevansa rakastunut Carliin, mutta oikeasti hän on ihastnut luomaansa haavekuvaan, jolla ei ole todellisuuspohjaa. Cecilia on myös hiukan ihastunut Johaniin, joka hännystelee venäläisiä valloittajia, mutta suhteesta ei tule mitään, koska Cecilia on kihloissa Carlin kanssa. 

Ajan hammas oli valitettavasti kuluttanut teosta hiukan. Teoksen keskeisinä teemoina tuntuivat olevan rakkausaviolitton puolustaminen ja suomalaisuuden korostus. Teoksen "isänmaallisuus" ja suomalaisuuden ylistys tuntuivat nykylukijasta turhan ylitse vuotavalta. Mutta omana aikanaan teos oli varmasti tuore ja uusien aatteiden innoittama. Nykylukijalle soveltuva viesti voisi olla, että onnellisuuden voi saavuttaa vain tekemällä omat ratkaisunsa, eikä ihmisen pitäisi liiaksi noudattaa läheisten tai yhteisön toiveita, jos se tekee ihmisen onnettomaksi. Sopiva puoliso on sellainen, jonka tuntee läpikotaisin ja silti rakastaa häntä. Ei siis pidä rakastua harhakuvaan, niin kuin Cecilia. On hyvä, jos puolison kanssa jakaa samanlaiset arvot ja asenteet, kuten Margareta ja Magnus.

Teckningar och drömmar -novellikokelman novellit on alun perin julkaistu sanomalehdissä ja myöhemmin koottu teokseksi. Novellit kertovat naisten kärsimyksistä. Kokoelma alkaa novellilla, jossa enkeli kertoo keräävänsä naisten kyyneleitä, joista tehdään taivaassa helmiä. Jokaisen naisen on täytettävä oma osuutensa, eli jokaisen naisen on kärsittävä, ja kaikissa novelleissa löytyykin hyviä syitä vuodattaa kyyneleitä. Novellit ovat hyvin monenlaisia ja monen tasoisia: Osa novelleista on todella vaikuttavia ja jäävät mieleen pitkäksi aikaa, kuten En saga om vreden, joka kertoo siitä, miten naiset kääntävät raivon omaan itseensä ja satuttavat sillä itseään. Aihepiiri, joka on edelleen ajankohtainen, vaikka julkaisuajankohdasta on yli 150 vuotta. Osa novelleista taas ei herätä suurta innostusta, koska ne tuntuvat niin kaukaa haetuilta. Aika monessa novellissa nainen jotuu hyväksymään sen, että hänet sivuuttaa nuorempi ja kauniimpi rakastajatar tai vaimo. Nainen kärsii tästä, mutta silti hän uskollisesti rakastaa miestään, ja joissain novelleissa jopa auttaa miestään saamaan uuden naisen. Nykynaisesta tämä tuntuu todella omituiselta, mutta huhujen mukaan Fredrikalla oli tästä omakohtaista kokemusta. Joka tapauksessa teos kannattaa lukea. Se, herättääkö naisten kertomukset enemmän raivoa vai kyyneleitä, rippuu varmasti lukijasta. Mutta eivät tekstit kerro pelkästään kurjuudesta. Kyllä naisten elämässä on hyviäkin hetkiä.

maanantai 19. joulukuuta 2016

George Saunders Joulukuun kymmenes

George Saundersin Joulukuun kymmenes on novellikokelma, joka kuvaa satiirisesti nykypäivän, ja ehkä tulevaisuudenkin, Yhdysvaltoja. Novellit kertovat tavallisista työtätekevistä amerikkalaisista, jotka tulevat jollakin tapaa toimeen mutta jotka kadehtivat paremmin toimeen tulevia naapureitaan. Novellit osoittavat, että amerikkalainen unelma on harhaa; vaikka tekisi kuinka paljon töitä, ei voi saavuttaa rikkauksia rehellisin keinoin. 

Novellien keskeisenä teemana on sankaruus. Novellit pohtivat, kuka on sankari ja minkälainen toiminta on sankarillista. Kaikki novellien henkilöhahmot ovat oman elämänsä sankareita. He pyrkivät toimimaan oikein. He pyrkivät toimimaan tavalla, jonka HE kokevat oikeaksi, mutta se tapa ei välttämättä ole yhteiskunnan tai henkilöhahmon perheen näkemys oikeasta. Henkilöhahmot eivät myöskään ole mitään perinteisiä sankareita; He ovat tavallisia ihmisiä, jotka toisinaan toimivat sankarillisesti mutta toisinaan taas eivät. Henkilöihin olikin helppo samastua, koska he olivat niin tavallisia. Lukiessa on mielenkiintoista pohtia, miten itse toimisin vastaavassa tilanteessa ja pidänkö henkilöhahmojen toimintaa oikeana tai sankarillisena.

Novellikokoelma herätti paljon ajatuksia, ja pidin Saundersin satiirisesta tavasta kuvailla henkilöiden elämää ja hänen rohkeudestaan antaa lukijan päätellä asiat rivien välistä ja tehdä omia tulkintojaan. Nimestään huolimatta kyseessä ei ole mikään herttainen joulunodotus-novellikokoelma, joten jos haluaa päästää joulumielelle lukemalla, kannattaa valita jotain muuta luettavaksi. Mutta tämä novellikokoelma kannattaa kyllä lukea jossain vaiheessa.

torstai 8. joulukuuta 2016

Vilja-Tuulia Huotarinen Valoa, valoa, valoa

Ihastuin viime vuonna Vilja-Tuulia Huotarisen runoteokseen Sakset kädessä ei saa juosta, ja siksi päätin tarttua hänen Finlandia-palkittuun nuortenromaaniin Valoa, valoa, valoa. Ajattelin, että vuoden pimeimpänä aikana olisi mukava lukea jotain valoisaa, mutta tässä teoksessa valonpilkahdukset olivat aika harvassa. 



Valoa,valoa, valoa kertoo kahden 14-vuotiaan tytön, Mimin ja Mariian, kesästä vuonna 1986. Molemmat tytöt tulevat "ongelmaperheistä": Mariian perhe kärsii äidin mielenterveysongelmien takia, ja Mimi asuu isoäitinsä ja tätinsä kanssa, koska hänen äitinsä on kuollut ja hänen isänsä on kiireinen. Tytöt ystävystyvät ja rakastuvat, ja pienen hetken heidän suhteensa tuo onnea molemmille, mutta vähitellen suhdetta alkavat varjostaa tyttöjen ongelmat, ja mukaan tulevat viiltely, itsemurha-ajatukset ja vaaralliset leikit. Tätä kaikkea varjostaa lisäksi Tsernobylin ydinonnettoumuuden seuraukset. Elämä tuntuu olevan täynnä uhkaavia pilviä, joille nuoret eivät voi mitään.

Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi teos on saanut Finlandia Junior -palkinnon. Koko teos on kielellistä ilotulista, jota on miellyttävä lukea. Huotarinen on uskomattoman taitava sanankäyttäjä ja tarinankertoja. Tyttöjen tarina tempaa mukaansa niin, että välillä on pysähdyttävä haukkomaan henkeään. Hengähdystaukoja tarjoavat onneksi hetket, jolloin kertoja puhuttelee lukijoita antaakseen vinkkejä tarinan tulkintaan tai kertoo, minkälaisia vinkkejä on saanut kirjoittajakursseilta ja kirjoittajan oppaista. Kehyskertomuksena kulkee tarina siitä, että Mariia aikuisena muistelee tätä kesää ja Mimiä ja kirjoittaa muistelmansa ylös.
Edellisessä luvussa tapahtui kamalan paljon. 
Joten olen päättänyt että tämä on hyvin lyhyt luku.
Jos ette jaksa lukea näin surullista tarinaa te voitte ajatella sotakriisivalokuvaajan sanoja:
Minun tarvitsee vain vierailla paikan päällä. Mutta he asuvat siellä.
Tämä on Salaisen Sisareni tarina.
Hän ei ole henkilöhahmo vaan hän oli oikea ihminen.
Me muut olemme tarinan lukijoita.

Teos leikittelee tekijyydellä ja lukijuudella, ja minun mielestäni se on sekä teemansa että muotonsa puolesta haastava teos. Valoa, valoa, valoa on vaikuttava lukukokemus, mutta se ei todellakaan päästä lukijaa helpolla. 

torstai 24. marraskuuta 2016

Rauha S. Virtanen Seljan tytöt

Olen lukenut Rauha S. Virtasen Seljan tytöt -kirjasarjan alakouluikäisenä, ja pidin siitä paljon. Koska viime lukukerrasta alkaa olla aikaa, päätin lukea ensimmäisen osan uudestaan. Kirjasarja kuvaa neljän sisaruksen, Krisin, Margaritan, Virvan ja Dodon, nuoruutta 1950-luvun suomalaisessa pikkukaupungissa. Teoksessa on ihanasti esillä 50-lukulainen idylli, mutta Seljan perhe on yllättävän moderni: tytöt saavat teoksen alkupuolella äitipuolen, eli he kasvavat uusperheessä, ja Margarita on adoptoitu.



Nuorten ongelmat tuntuvat pysyneen samana: tytöt murehtivat ulkonäköön ja poikiin liittyviä asioita, vanhemmat tekevät epäreiluja päätöksiä, jokainen mokaa välillä ja koulu on toisinaan tylsää. Tällä toisella lukukerralla huomasin teoksessa myös sellaisia piirteitä, jotka ärsyttivät minua ja joiden uskon ainakin osittain johtuvan julkaisuajasta. Teoksessa useampaan kertaan kritisoitiin meikkaamista ja korostettiin, että tyttöjen tulee olla luonnollisen kauniita. Tyttöjä myös kritisoitiin liiasta turhamaisuudesta, ja Margarita oli jopa vakuuttunut siitä, että hänen turhamaisuutensa aiheutti moottoripyöräonnettomuuden, mikä oli kyllä aika kaukaa haettua.  Tytöiltä odotettiin hillittyä ja hallittua käytöstä kaikissa tilanteissa. Esimerkiksi kun isä kertoo parantolasta päästyään, että hän menee pian naimisiin naisen kanssa, jota tytöt eivät ole ikinä tavanneet, isä suuttuu, kun tytöt ilmaisevat järkytyksensä. Isä toteaakin: "Millaisia hysteerisiä hanhia te olette - - Ettekö osaa yhtään hillitä itseänne?" Minusta isän käytös oli todella kamalaa ja olen edelleen aivan järkyttynyt siitä, ja erityisesti olen järkyttynyt siitä, että tämä on mennyt minulta aivan ohi ensimmäisellä lukukerralla. Tyttöjen odotettiin muutenkin olevan kilttejä ja kuuliaisia ja osallistuvan kotitöiden tekoon.

Teos on kokonaisuudessaan kuitenkin herttainen, ja tytöillä on paljon onnen ja ilon hetkiä sekä kotona että ystäväpiirissä, mutta muutamat isän ja miksei muidenkin nuoria naisia vähättelevät ja lannistavat kommentit teoksessa vähensivät sen viehätystä. Jännittävä huomata, miten erilainen saman teoksen lukukokemus voi olla eri kerroilla. Tämäkin osoitti sen, että menneisyyteen ei voi palata. Minun kannattaa varmaan lakata lukemasta kirjoja, joista olen aikaisemmin pitänyt, koska toinen lukukokemus onnistuu aina tuhoamaan sen ensimmäisen, paremman lukukokemuksen.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Antti Tuomainen Parantaja

Antti Tuomaisen dekkareita on kehuttu paljon, ja sen takia päädyin lukemaan Parantajan, joka on saanut Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2011. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään perinteinen dekkari, sillä teos yhdistelee dekkarin, dystopian ja rakkauskertomuksen lajipiirteitä. 


Teoksen tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuden Helsinkiin, joka on ilmastonmuutoksen, merenpinnan nousun ja rankkojen sateiden takia kaaoksessa. Monet asunnot ovat muuttuneet asumakelvottomiksi, tarvikkeista ja rahasta on pulaa, ihmiset muuttavat sankoin joukoin pohjoisemmaksi, maahanmuuttajia vyöryy tasaiseen tahtiin kaikkialta maailmasta, epidemiat riehuvat, poliisi on voimaton ja yksityiset vartijaliikkeet hallitsevat monia alueita. Kaiken tämän synkkyyden keskellä Tapani Lehtisen toimittajavaimo katoaa juttukeikalla. Johanna-vaimo on tutkinut sarjamurhaajaa, jota kutsutaan Parantajaksi ja joka tappaa rikkaita ihmisiä, joita hän syyttää ilmastonmuutoksesta. Poliisilla ei ole resursseja tutkia tapausta, ja Johannan työkaverit ja ystävät painivat oman elämänsä ongelmien kanssa, joten he eivät myöskään ehdi auttaa. Tapanille ei jää muuta mahdollisuutta kuin alkaa selvittää vaimonsa katoamista yksin, apunaan taksinkuljettaja Hamid. Etsiessään vaimoaan Tapani ajautuu myös tutkimaan Parantajan tekemiä rikoksia ja hänen henkilöllisyyttään. Parantaja kietoutuu mielenkiintoisesta Tapanin läheisten menneisyyteen, ja monenlaiset salaisuudet alkavat vähitellen nousta esiin.

Pidin Tuomaisen dekkarista. Yleensä ottaen en ole tulevaisuuteen sijoittuvien kertomusten lukija, mutta tässä teoksessa Tuomainen onnistui luomaan aika uskottavan kuvan tulevaisuudesta, ja dekkarin juoni eteni rivakasti. Tuomainen kuvailee Tapanin rakkautta vaimoonsa kauniisti, mikä luo mielenkiintoisen kontrastin muuten synkälle teokselle. Erikseen täytyy vielä mainita, että hurmaannuin Tuomaisen upeasta kieleastä. Suosittelen Parantajaa lämpimästi sateisiin ja synkkiin syysiltoihin, vaikka odotankin innolla lunta.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Mika Wickström Sukupolvi X

Mika Wickströmin nuortenkirja Sukupolvi x kertoo syrjäytymisvaarassa olevasta Jaffasta (Jarista). Jaffa on keskeyttänyt ammattikoulun ja lähtenyt kotoaan ja ajautunut jengiin (Sneikkeihin). Päivät kuluvat garagessa alkoholi- ja/tai huumehuuruissa soitellen, ja iltaisin ja öisin hoidellaan jengin asioita. Rahaa pojat saavat sossusta ja laittomista puuhistaan. Jaffan alkaessa olemaan Tarun kanssa hän alkaa pohtimaan tulevaisuuttaan ja sitä, pitäisikö hänen irrottautua jengistä. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Yllätyin huomatessani, että teos on julkaistu jo vuonna 1995, sillä omasta mielestäni luin 90-luvun lopulla melkein kaikki kirjaston nuortenkirjat, mutta tähän en ole aikaisemmin törmännyt. Ehkä en lukenut sitä, koska en ollut silloin kiinnostunut "jengikirjallisuudesta". Teos varmaan olisikin ollut silloin liian synkkä ja pessimistinen. Tai sellaisena koin sen ainakin nyt. Teoksesta jotenkin huokuu toivottomuus. Elämä on ohi jo alle parikymppisinä, eikä suuntaa pysty muuttamaan, kun se on alkanut luisua alamäkeen; aivan niin kuin eräs tv-sarja Shamelessin hahmo toteaa: "fucked for life".
Jaffa syyttää tilanteesta yhteiskuntaa ja perhettään, ja niin kauan kuin ihminen kokee olevansa olosuhteiden onneton uhri, hän ei pysty muuttamaan elämäänsä.

Teoksessa minua häiritsi se, että se oli hyvin selvästi aikuisen kirjoittama. Useimmat nuortenkirjat ovat aikuisten kirjoittamia, mutta tässä se paistoi läpi turhan selkeästi. Esimerkiksi Jaffa pystyy selkeästi erittelemään, miksi hänen elämänsä on päätynyt siihen tilaan, missä se on nyt, mikä minun kokemuksen mukaan on aika harvinaista. Mutta Jaffa tietää, että kaikki johtuu 1990-luvun alun lamasta: isän yritys meni konkurssiin, he joutuivat muuttamaan omakotitalosta kerrostalolähiöön, isä joi itsensä hengiltä ja äiti meni sekaisin ja lapset joutuivat tuuliajolle. Ja tämän Jaffa selittää suoraan omin sanoin, sitä ei mitenkään tarvitse lukea rivien välistä.  Lisäksi tarina on aika kliseinen. Miksi vain köyhän perheen isä voi olla alkoholisti ja väkivaltainen?  Kyllä kai isä olisi voinut olla sellainen olleessaan rikas yrittäjä. Olisivatko vanhemmat voineet tehdä erilaisia valintoja? Olisiko Jaffa voinut toimia toisin vai onko pakko käyttää huumeita ja liittyä rikollisjengiin, jos on ollut lasinen lapsuus? Minä haluaisin jotenkin ajatella, että jokainen meistä voi vaikuttaa elämäänsä ja tehdä omat valintansa, vaikka se ei aina olekaan helppoa. Mutta ehkä sukulpovi y:n edustajana on helppo kritisoida vanhempia sukupolvia. ;)

P. S. Luin tämän marraskuun ensimmäisinä päivinä, eli yli 30 sivua on tullut luettua joka päivä (marraskuun lukuhaaste). Toivottavastí lukuinto jatkuu, sillä viime vuonna tämä haaste muistaakseni jäi kesken...

maanantai 31. lokakuuta 2016

Axel Gabriel Ingelius Harmaa linna

Axel Gabriel Ingeliuksen kirjoittama Harmaa linna on ensimmäinen suomalainen kauhuromaani, ja ajattelin blogata siitä näin Halloweenin kunniaksi. En juurikaan lue kauhukirjallisuutta, mutta tämä romaani ei onneksi ollut erityisen pelottava, ja juonikin oli aika ennalta-arvattava. Harmaa linna on ilmestynyt vuonna 1851 ruotsin kielellä, ja sen lyhennetty versio ilmestyi suomeksi 1888. Täysimittaisena suomennoksena se on ilmestynyt 1900, 1925 ja 2009, ja luin sen uusimman suomennoksen. 

Harmaa linna on ajalleen tyypillinen goottilainen kauhutarina. Kertomus alkaa, kun nuori maisteri Harald Thalberg on matkalla kotiopettajaksi pahamaineiseen Harmaaseen linnaan. Matkalla hän kuulee avunhuutoja, ja hän löytää suohon uppoomaisillaan olevan nuoren, kauniin tytön. Harald pelastaa tytön, nuorallatanssija Stellan, ja vie hänet läheiseen pappilaan, jossa Erik-pappi lupaa huolehtia tytöstä ja alkaa vähitellen kouluttamaan Stellasta itselleen vaimoa. Harald saapuu lopulta Harmaaseen linnaan, joka on täydellinen goottikartano: sitä ympäröi uhkaava puisto hautakivineen, ja linnassa on salakäytäviä, lukittuja ovia, kellari ja ullakko täynnä salaisuuksia, oma kummitus jne. Pahaenteisintä linnassa on kuitenkin sen isäntä; paroni, jonka huhutaan tappaneen veljensä ja tämän perheen saadakseen linnan ja arvonimen itselleen. Harald kuitenkin rakastuu paronin tyttäreen, Ireneen, jonka paroni toivoisi menevän naimisiin erään aatelisen kanssa. Vähitellen linnan ja paronin salaisuudet paljastuvat, ja teokseen on ympätty aika paljon goottilaisen kauhutarinan aineksia, kuten vaihtuneita lapsia, omituisia sattumuksia, kuolleeksi luullut "heräävät" eloon, ja hyvä ja pahan välinen ero on erittäin selvä.

Jos tykkää 1800-luvun goottilaisesta romaanista, Harmaa linna kannattaa ehdottomasti lukea. Se edustaa aikansa suhteellisen viatonta kauhuromantiikka, ja se on nopealukuinen tarina. Nykylukijaa voi ärsyttää se, että teos on aika kliseemäinen ja ennalta-arvattava. Nykylukijasta tuntui myös hiukan oudolta, että kertoja saattaa kesken kaiken puhutella lukijaa suoraa ja alkaa kertomaan omista mielipiteistään ja uskomuksistaan. Kirjassa on myös aika paljon uskonnollista pohdintaa pietismin hengessä.

torstai 27. lokakuuta 2016

Albert Camus Sivullinen

Albert Camus on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1957, ja Sivullinen, joka ilmestyi vuonna 1942, on hänen tunnetuimpia teoksiaan. Sivullinen kertoo ranskalaisesta Mersaultista, joka asuu Algeriassa. Romaani alkaa Mersaultin äidin kuolemasta, ja romaanin alkupuolella kuvataan äidin hautajaisia ja sen jälkeisiä päiviä. Pääsemme seuraamaan Mersaultia ja hänen vähäisiä ystävyyssuhteitaan töissä ja vapaa-ajalla. Teoksen puolivälissä Mersault tappaa arabin, ja teoksen loppupuoli käsittelee hänen tutkintovankeuttaan, oikeudenkäyntiään ja tuomiotaan.

Teos tuntui aluksi hiukan oudolta, sillä muun muassa äitinsä hautajaisissa Mersault kuvailee suurella tarkkuudella näkemäänsä ja ruumiinsa tuntemuksia, mutta lukija ei pääse hänen tunteisiinsa, ajatuksiinsa tai muistoihinsa. Vähitellen teos kuitenkin tempaa mukaansa, ja Mersaultista kehkeytyy erittäin mielenkiintoinen ja ristiriitainen henkilö. Teoksessa toistuu sään tarkka kuvailu, ja varsinkin aurinko, sen kirkkaat säteet ja kuuma paahde, ja kuumuus ylipäätänsä, ovat keskeisessä osassa useimmissa romaanin tapahtumissa. Minun pitäisikin lukea kirja uudestaan, jotta pääsisin paremmin selvyyteen juonen ja auringon ja kuumuudeen välisestä suhteesta. Ensimmäisellä lukukerralla siihen ei tullut kiinnitettyä tarpeeksi huomiota, vaikka esimerkiksi tappokohtauksessa aurinko näyttelee suurta roolia.  

Eniten teoksessa pidin oikeudenkäyntiosiosta, sillä se hienosti kyseenalaistaa silloista, ja miksei nykyistäkin, oikeuslaitosta. Mersault joutuu sivullisena seuraamaan aitiosta, kun syyttäjä ja puolustusasianajaja esittelevät taitojaan, eikä hänelle anneta edes puheenvuoroa. "Olkaa vaiti, se on asianne kannalta parempi. Minut tunnuttiin jotenkuten jätettävän asian ulkopuolelle - - Minusta minun sijaani asettuminen oli eräässä mielessä minun loitontamistani vielä vähän kauemmas asiastani, minun supistamistani nollaksi." Oikeudenkäynti on kuin teatteria, jota yleisö ja toimittajat ovat tulleet seuraamaan. Kukaan ei ole kiinnostunut siitä, miksi hän tappoi arabin, mutta kaikki ovat kiinnostuneita siitä, miksi hän ei näyttävästi surrut äitiään tämän kuoleman jälkeen ja miten hän hän on muutoin poikennut yhteisön normeista. Mersaultia ei tuomita hänen tekonsa tähden vaan hänen persoonallisuutensa ja käytöksensä vuoksi, ja koska hän ei usko Jumalaan. Minusta tuntuu, että Mersault on väärinymmärretty, sillä minusta hän välitti suuresti äidistään, ja äiti on usein hänen mielessään, erityisesti vankilassa. Mersault välittää myös ystävistään ja Mariesta, vaikka hän teeskenteleekin, että hän suhtautuu kaikkeen välinpitämättömästi ja että kaikki on samantekevää. Mersault mielellään asettautuu tarkkailijaksi, sivulliseksi. Yhteisö ei kuitenkaan hyväksy yksilöä, joka kulkee omia polkujaan. Teos oli siis ajatuksia herättävä ja kestäisi varmasti useammakin lukukerran. Maailmassa vain tuntuu olevan niin paljon kirjoja, että en haluaisi "tuhlata" aikaa lukemalla sama kirja montaa kertaa. 

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Eppu ja Anna Nuotio Venla T -sarja

Olen nuorempana lukenut paljon tyttökirjoja. Olin nuorena innokas lukija, ja olen lukenut Vihervaaran Annat, Pikku naisia, Seljan tytöt, Tiinat, Mirkat ja Laurat ja paljon muuta. En ole viime vuosina juurikaan lukenut tyttökirjoja, ja senpä takia kirjastossa käydessäni kysäisin kirjaston henkilökunnalta, onko nykyään vielä tyttökirjasarjoja ja mikä niistä olisi suosittu nuorten keskuudessa. Minulle vinkattiin Eppu ja Anna Nuotion kirjoittamaa Venla T -sarjaa. Ensimmäinen osa, Venla T:n rakkaudet, on julkaistu 2014, toinen osa, Venla T:n se ainoa oikea, 2015 ja Ihana Venla T on julkaistu tänä vuonna.


Venla T on abityttö, joka ensimmäisen kirjan alkaessa aloittaa kolmannen lukiovuotensa ja kolmannen kirjan lopussa pääsee ylioppilaaksi. Koulu ja opiskelut on kuitenkin sivuosassa, sillä päiväkirjassaan (pitävätkö nuoret oikeasti vielä päiväkirjaa?) Venla keskittyy kuvaamaan rakkaussuhteitaan ja muita ihmissuhteitaan. Ensimmäistä kirjaa lukiessa harkitsin kirjan jättämistä kesken, sillä Venla T oli niin ärsyttävän itsekeskeinen ja inhottava muita kohtaan. Tiedän, että murrosiässä, ja miksei myöhemmässäkin iässä, elämä pyörii pitkälti oman navan ympärillä ja toisen asemaan on välillä vaikea asettua, mutta Venla oli jotenkin niin kaukana lukemieni tyttökirjojen esikuvallisista päähenkilöistä, että häneen oli aluksi vaikea tottua. Itse asiassa hänestä tuli mieleeni Bridget Jones, sillä Venlallekin sattuu ja tapahtuu kaikenlaisia kommelluksia ja molemmilla naisilla on tapana kaunistella tekemisiään. Venlan itsekeskeisyys johtaa kuitenkin siihen, että hän saa melkeinpä kaikki ihmissuhteensa solmuun: ihastuksen kohteet hylkäävät hänet, ystävät kääntävät selkänsä, sukulaiset suuttuvat hänelle ja vanhemmat pettyvät häneen. Toisessa teoksessa Venla päättää hyvittää tekonsa ja hän yrittää miellyttää kaikkia, siinä kuitenkaan aina onnistumatta. Jotenkin Venla on täysin hukassa, eikä tunnu itsekään tietävän, kuka hän on ja mitä hän haluaa elämältään. Tämä Venla herätti sääliä, mutta siltikään en pitänyt hänestä. Kolmannessa kirjassa aloin pitää Venlasta. Hän ei ollut niin itsekeskeinen ja muista piittaamaton, mutta ei mikään ovimattokaan. Vähitellen hän oppi tuntemaan itsensä ja tietämään, mitä hän haluaa elämältään. Kaikkissa kolmessa teoksessa käsitellään myös Venlan suhdetta ihanaan Matiakseen, joka on paljon kypsempi ja järkevämpi kuin Venla, vaikka ovatkin saman ikäisiä.

Tämän perusteella tuntuu siltä, että tyttökirjat ovat muuttuneet 2000-luvulla selvästi aikaisemmista teoksista. Totta kai nuortenkirjojen täytyy seurata aikaansa ja ottaa mukaan nuortenmaailmaan kuuluvat some-jutut, mutta olin yllättynyt siitä, miten erilainen päähenkilö oli. Toisaalta on ihan hyväkin, että tyttöjä ei esitetä liian täydellisinä esikuvina, vaan päähenkilöt ovat aidon oloisia. Mutta on tyttökirjoissa jotain samaakin. Venla esimerkiksi kehittyy esikuvalliseksi nuoreksi naiseksi sarjan aikana, ja pääosassa ovat rakkaus- ja kaverisuhteet. Vaikeitakin asioita käsitellään, sillä eräs Venlan ystävistä sairastuu anoreksiaan ja toinen tulee raskaaksi. 

maanantai 10. lokakuuta 2016

Aleksis Kivi Kullervo

Aleksis Kiven päivän kunniaksi luin Aleksis Kiven näytelmän Kullervo. Olen aikaisemmin lukenut Kiveltä vain Seitsemän veljestä lukiossa, ja muistaakseni pidin siitä. Kullervosta en sitä vastoin valitettavasti pitänyt. Harmittelin taas sitä, että en ole lukenut Kalevalaa, sillä se olisi varmasti helpottanut tämän tekstin ymmärtämistä. Ehkäpä otan sen seuraavaksi projektikseni. Kalevala pitää olla luettuna ennen Kalevalan päivää (ehkä jopa saan tehtyä sen, nyt kun olen julkisesti kuuluttanut siitä "koko maailmalle"). 

Suurin ongelma teoksessa oli se, että en pystynyt pitämään päähenkilöstä, mikä on minulle tärkeä kriteeri, kun mietin, pidänkö kirjasta vai en. Tiedän, että Kullervoa pitäisi sääliä, sillä hänellä on ollut traumaattinen lapsuus (hän on menettänyt perheensä sodassa ja joutunut orjaksi viholliselleen), mutta hän onnistuu herättämään minussa vain vastenmielisyyttä, sillä hän on äärimmäisen kostonhimoinen, tuhoaa kaiken mihin hän koskee, on ilkeä kaikille ja reagoi kaikkeen äärimmäisen väkivaltaisesti. Mutta kuten Raamatussa sanotaan: kosto on kaksiteräinen miekka. Riehuessaan kostonhimoisena ympäriinsä hän onnistuu tuhoamaan myös oman sielunsa ja kaikki mahdollisuutensa onnelliseen perhe-elämään (spoiler alert: Kullervon perhe ei kuollutkaan sodassa vaan piileskelee metsässä salanimien turvin). Lopussa syyllisyys hänen teoistaan vaivaa häntä niin paljon, että hän riistää hengen itseltään. 

Psykologiselta kannalta katsottuna teos tarjoaa mielenkiintoisen kuvan mielenterveysongelmista kärsivästä nuoresta miehestä. Lapsuuden traumat ovat aiheuttaneet sen, että hän reagoi kaikkeen väkivaltaisesti. Vaikka yhteisö tuntuukin arvostavan hänen taistelutaitojaan tiettyyn rajaan asti, se ei kuitenkaan pysty hyväksymään kaikkia hänen tekojaan. Kullervon hauras mieli ei  kestä väkivallan aiheuttamaa syyllisyyttä, mikä johtaa itsemurhaan. Aihelma, jota on käytetty paljon suomalaisessa kirjallisuudessa ja suomalaisen miehen kuvailussa. Valitettavasti Kullervo ei ole ensimmäinen eikä viimeinen mies, joka ajautuu näin synkille urille. Lukiessani mieleeni tuli Eppu Normaaalin Murheellisten laulujen maa, vaikka Kullervo ei nyt suoranaisesti perheväkivallasta kerrokaan. Sekä laulu että näytelmä kertovat kuitenkin väkivallan tuhoisasta vaikutuksesta sekä uhrille että väkivaltaa harjoittavalle henkilölle.

perjantai 30. syyskuuta 2016

Sara Medberg Kreivin käsivarsilla

Päätin pitää klassikoista taukoa ja lukea välillä jotain kevyempää. Sain kesällä Sara Medbergin Kreivin käsivarsilla -romaanin kustantajalta näytekappaleena, ja teos sopi hyvin makeaksi välipalaksi, sillä sisältö oli yhtä suloisen sokerinen kuin kantensakin.


Romaanin tapahtumat sijoittuvat "Jane Austenin ajan Pohjolaan" eli vuoteen 1817. Romaanin päähenkilö on parikymppinen, uskomattoman kaunis ja orpo neitokainen, Isabella, joka asuu ikävän tätinsä luona, joka kohtelee häntä kuin ilkeä äitipuoli Tuhkimoa. Myrskyisenä yönä (tai oikeastaan iltana mutta halusin käyttää ilmaisua myrskyisenä yönä) tumma, komea muukalainen sieppaa Isabellan hänen tätinsä kartanosta ja vie goottilaisen pelottavaan, mutta silti uskomattoman kauniiseen ja viihtyisään linnaansa, joka sijaitsee Uppsalan lähellä. Vähitellen selviää, että mies on Isabellan laillinen holhooja ja huolissaan hänen turvallisuudestaan, sillä eräs toinen mies vainoaa Isabellaa saadakseen käsiinsä Isabellan kuolleen arkeologi isän löytämän aarteeen. Suojellakseen Isabellaa hänen holhoojansa, kreivi Constantin, menee naimisiin Isabellan kanssa, mutta aviolitto on vain kulissi, vaikka molemmat osapuolet tuntevatkin vetoa toisiaan kohtaan. Pari kokee 200-sivuisen romaanin sivuilla monenlaisia kiperiä ja jännittäviä tilanteita mutta myös intohimoisia syleilyjä, ja loppu on totta kai onnellinen. 

Teos toi mieleeni Jude Deveraux'n historialliset rakkausromaanit. Teos on lajityypilleen hyvin uskollinen, ja se sisältää sopivasti pientä jännitystä ja rakkaudenhuumaa tyylikkäässä historiallisessa ympäristössä. Pukujen, linnojen/kartanoiden ja ruokalajien kuvailu sai aika paljon tilaa, mutta kirjoittajalla tuntui myös olevan hyvät tiedot 1800-luvun tavoista, vaikka sankari ja sankaritar eivät aina noudatakaan käyttäytymissääntöjä turhan tarkasti. Kirja on nopealukuinen, varsinkin kun kirjassa koko ajan on mielenkiintoisia känäteitä, jotka koukuttavat lukemaan kirjan loppuun. Teos ei ole mitenkään realistinen (karkumatkalle lähdettäessä saa helposti otettua mukaan erilaisia tyylikkäitä asukokokonaisuuksia, pari on koko ajan vaarassa ja tarvitsee suojelua, mutta silti he voivat kaksistaan pussailla sivukujilla ja käydä henkeviä keskusteluja lapsuudestaan ilman että vartijoita on mailla tai halmeilla jne.), mutta eipä sitä voi odottaakaan tämän lajin edustajalta.  Viihdyttävä rakkausromaani. Tänä iltana menen elokuviin katsomaan Jane Austenin Love & Friendship, joten samalla teemalla jatketaan.

torstai 22. syyskuuta 2016

J. D. Salinger The Catcher in the Rye

Minulla oli J. D. Salingerin The Catcher in the Rye eli Sieppari Ruispellossa -kirjasta sellainen käsitys, että se kuvaa nuorta kapinallista, joka vähät välittää muista ja yhteiskunnan säännöistä ja joka yllyttää muitakin kapinaan. Käsitykseni oli väärä, sillä teos kertoo aivan ihanasta nuoresta miehestä, Holden Caulfieldistä, joka ottaa muut huomioon ja pyrkii olemaan mahdollisimman kiltti muita kohtaan. 17-vuotias rikkaiden vanhempien ja poikien sisäoppilaitoksen kasvatti auttaa lapsia aina saadessaan siihen mahdollisuuden (sitoo luistimia, opastaa museossa, auttaa keinulaidalla). Hän on kiltti muiden hylkimille opiskelutovereille (sisäoppilaitokset ovat ilmeisesti aika rankkoja paikkoja, vaikka tämä teos ei kuvaakaan poikakoulun elämää yhtä väkivaltaisesti kuin Jan Guilloun Ondskan/Pahuus). Hän pitää kirjoista, ja hänen mielestään kirjat ovat paljon parempia kuin teatteri tai elokuvat. Hän lahjoittaa rahaa nunnille ja viettää vapaa-aikaansa opettajiensa kanssa. Hänen perheensä on hänelle tärkeä, erityisesti nuoremmat sisarukset, kuollut veli Allie ja sisko Phoebe. Hän tuntee sääliä tyttöjä kohtaan, joita muut pojat "huijaavat pelehtimään" ja joiden ainoa tehtävä elämässä on löytää joku tylsimys miehekseen. Hän on haaveilija ja yhteiskunnan kriittinen tarkkailija, jopa niin kriittinen, että välillä unohdin hänen olevan vain 17-vuotias.


Mutta kyllä sitä kapinallisuuttakin löytyy tekstistä ja Holdenista. Holden on erotettu taas koulusta, koska hän reputtaa kaikki aineet, koska hän ei viitsi opiskella vaikka rahkeita olisi. Sen sijaan että hän menisi kotiin, hän harhailee ympäri New Yorkia päivin ja öin, sillä suhde vanhempiin on ongelmallinen. Holden juo, tupakoi ja kiroilee koko ajan. Lisäksi tytöt ja seksi askarruttavat, ehkäpä myös homoseksuaalisuus, johon hän viittaa suhteellisen usein ottaen huomioon, että kirja on julkaistu 1950-luvulla. Pahennusta on myös varmasti herättänyt se, että Holden viettää aikaa prostitutioidun kanssa kaksin hotellihuoneessaan, vaikka mitään ei varsinaisesti tapahdukaan heidän välillään. Hän kritisoi oman yhteiskuntaluokkansa rahanahneutta ja teeskentelykulttuuria, eikä hän halua olla samanlainen kuin muut. Sodanvastaisuus on aika voimakasta teoksessa, mikä on varmasti herättänyt huomiota teoksen ilmestyttyä aika pian toisen maailmansodan loppumisen jälkeen. Holden muun muassa toteaa, että hän tulisi mieluummin heti ammutuksi kuin lähtisi sotaan, ja hän on sitä mieltä, että amerikkalaiset voittajat eivät olleet oikeastaan parempia kuin natsit, mikäli hänen veljensä kertomukset amerikkalaisten sotilaiden käytöksestä sodan aikana on totta. 

Pidin teoksesta todella paljon, ja Holden on aivan ihana hahmo. Hän oli ihanan kiltti muita kohtaan, mutta minun kävi häntä sääliksi, sillä hänellä tuntui olevan identiteetti-, mielenterveys- ja ihmissuhdeongelmia. Minä niin haluaisin halata häntä ja sanoa hänelle, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Onneksi teoksen lopusta saa sellaisen käsityksen, että Holden saa apua ja tulevaisuus näyttää valoisammalta. Ehdottomasti kannattaa lukea! Yksi parhaimpia teoksia, joita olen lukenut tänä vuonna.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Juhani Aho Papin rouva

Juhani Ahon syntymästä tulee tänään kuluneeksi 155 vuotta, ja sen kunniaksi luin yhden Juhani Ahon tunnetuimmista romaaneista, Papin rouvan. Mielenkiintoinen yhteensattuma on muuten se, että Karl Axel Björk osallistuu Juhani Ahon hautajaisiin dekkarissa Kuka kuolleista herää, jonka luin kesäkuussa. Tykästyin alkuvuodesta Juhanin Ahon Rautatiehen, ja päätin nyt lukea toisen romaanin häneltä. Papin rouva on ilmeisesti jatkoa Papin tyttärelle, mutta juoneen pääsi ihan hyvin kiinni, vaikka en ollutkaan lukenut aikaisempaa osaa. 

Valitettavasti en kuitenkaan pitänyt tästä teoksesta yhtä paljon kuin Rautatiestä. Ajan hammas on jotenkin kuluttanut enemmän Papin rouvaa. Tässäkin romaanissa luonnon kuvailu on sen vahvuuksia, ja kuvailu on niin elävää, että lukija voi nähdä pappilan ja sitä ympäröivät järvet ja metsät sielunsa silmin. Myös ihmisten kuvailu luonnistuu Juhani Aholta esimerkillisesti. Kolmio-draaman kaikkien osapuolien persoonallisuus piirtyy selkeästi esiin: Mikko-pappi on hiukan mahtipontinen ja yksinkertainen, mutta pohjimmiltaan ystävällinen ja rakastava aviomies. Elli on toivottomasti rakastunut Olaviin, tai hänestä luomaan haavekuvaan, mutta hän on heikko eikä pysty/halua muuttaa elämäänsä. Elli eristäytyy mielellään muista ja on taipuvainen alakuloon. Olavi on maailmaa nähnyt, huoleton ja itserakas opiskelija, joka rakastuu harva se päivä, mutta jonka tunteet haihtuvat muutamassa minuutissa. Pääsemme tarkemmin seuraamaan päähenkilöiden Ellin ja Olavin melkein jokaista tunnetta ja ajatusta parin viikon ajan. Tunteet tuntuvat käyvän ylikierroksilla aviomiehen poissaollessa, mutta molemmilla on vaikeuksia ilmaista tunteitaan sanallisesti, ja teoissa rakkautta näkyy vielä vähemmän. 

Kolmiodraamat ovat hyvin yleisiä kirjallisuudessa, mutta tämä kolmiodraama on jotenkin hengetön ja pikkusievä. Aviomies tuntuu olevan täysin tietämätön kaksikon tunteista, ja suurin osa romaanista kuluu Ellin ja Olavin pohtiessa, mitä he tuntevat ja mitä toinen tuntee. Molemmat henkilöt alkoivat ärsyttää minua: Olavi on täysin tuulella käypä, välillä rakastunut, välillä täysin välinpitämätön, ja Elli on täysin saamaton, ja hän vakuuttaa useaan otteeseen, että hänelle riittää, kun hän saa kaukaa rakastaa ja ihailla Olavia, ja jo se, että Olavilla on tunteita häntä kohtaan, tuntuu ylittävän hänen villeimmät unelmansa. Olavi ilmeisesti haluaisi fyysistä läheisyyttä, mutta Elli ei kaipaa sitä ja kokee sen vääränä, ja Olavikin luopuu ajatuksesta. Tämän tyyppisiä romaaneja lukiessa mietin usein, ovatko ihmiset oikeasti olleet niin erilaisia tuolloin vai onko kyse vain kirjallisesta traditiosta. Miksi nainen ei haluaisi fyysistä läheisyyttä rakastamansa miehen kanssa? Ymmärrän sen, jos hän ei toteuta ajatuksiaan ollessaan naimisissa, mutta että ei edes halua fyysistä läheisyyttä. Joka tapauksessa Juhani Aho kuvaa luontoa ja ihmisiä tarkasti, ja hän tuntuu kyseenalaistan vallalla olevia moraalisia käsityksiä, tekopyhyyttä (että koko ajan mietitään mitä muut tästä sanoisivat) ja kirkon voimakasta vaikutusta (maalais)väestön elämään.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Edith Södergran Dikter ja Katri Vala Kaukainen puutarha

Nyt elokuussa on tullut luettua aika vähän ja blogattua vielä vähemmän. En tiedä, johtuuko se liian monen klassikon lukemisesta, lomamatkasta tai kiireestä, mutta viime aikoina en ole jaksanut keskittyä mihinkään pitkiin kertomuksiin. Varsinkin Hurskaan kurjuuden jälkeen ei tehnyt mieli tarttua mihinkään vakavaan kirjaan, koska se oli jotenkin niin masentava. Olen lueskellut oman alan artikkeleja ja fanifiktioita, mutta kokonaisiin teoksiin en ole jaksanut tarttua. Tosin fanifiktio on yllättävän koukuttavaa, joten en voi väittää, että en olisi pitänyt lukemastani. 

Elokuun aikana olen kuitenkin saanut lueetua kaksi runoteosta, Katri Valan Kaukaisen puutarhan ja Edith Södergranin Dikter. Runoteokset ovat siitä ihania, että niistä voi lukea muutaman runon silloin tällöin ja huoletta jättää sitten muutamaksi päiväksi lepäämään. En ole aikaisemmin lukenut näiden runoilijoiden tuotoksia, mutta Södergranin rakastuin heti ensimmäisen runon aikana ja Valaltakaan ei tarvinnut lukea montaa runoa, ennen kuin ihastuin häneen.

Molemmilla on ihania suomalaisen kesän ja ensimmäisten syyspäivien kuvauksia, jotka ovat sopineet hienosti elokuun pimeneviin iltoihin. Hyvänä esimerkkinä tästä on Katri Valan Syyskesän yöt, joka voisi kertoa vaikka tästä illasta.
Näinä syyskesän öinä,
jolloin pimeys lainehtii talojen ympärillä 
kuin musta meri
ja ikkunoista pyrähtelee lamppuja kohden 
kalpeita perhosia,
näinä öinä
muistelen kesän palavia päiviä.

Suomen luonto hehkuu kauniine metsineen, kukkineen, järvineen ja muine vesistöineen heidän runoissaan.
Jag var allena på solig strand
vid skogens blekblå sjö, 
på himlen flöt ett enda moln
och på vattnet en enda ö.
Den mogna sommarens sötma dröp
i pärlor från varje träd
och i mitt öppnande hjärta rann 
en liten droppe ned. (Södergran Skogssjön)

Kuten runoista käy ilmi, Södergran ja Vala olivat molemmat suomalaisen lyriikan ensimmäisiä modernisteja eli he kirjoittivat vapaarytmisiä runoja ilman loppusointuja. Runojen aiheetkin oli moderneja, sillä monet niistä käsittelevät naiseutta ja rakkautta uudesta ja tuoreesta näkökulmasta, Molemmissa kokoelmissa pidinkin eniten juuri näistä runoista, vaikka luonnonkuvaukset ovatkin todella kauniita. 

Katri Valan runoista pisin eniten runosta Ero.
Päätimme unohtaa rakkautemme,
päätimme kulkea eri teitä
toisiamme muistamatta.

Mikä mieletön päätös se oli!
Ikäänkuin katkaistun oksan jälki
koskaan voisi umpeutua näkymättömiin puussa!

Nauraen ja kalvennein kasvoin
raastoimme rakkautemme punaista liljaa
ja murskasimme hehkuvat terälehdet
jalkaimme alle.

Mutta punainen lilja ei tahtonut kuolla.
Sen elämänvoima oli hirveä nähdä.
Murskattunakin värisi ja hehkui jokainen lehti
ja katkotut oksat kohosivat taivaita kohti
äänettöminä hätähuutoina.
Vastasatanut lumi punastui pisaroivasta hurmeesta,
ja ilmaan nousi verinen huuru.

Sen lävitse yhtyivät katseemme
kuin kahden murhaajan,
ja me käännyimme pois
kauhistuen toistemme silmiä.Päätimme unohtaa rakkautemme,
päätimme kulkea eri teitä
toisiamme muistamatta.

Mikä mieletön päätös se oli!
Ikäänkuin katkaistun oksan jälki
koskaan voisi umpeutua näkymättömiin puussa!

Nauraen ja kalvennein kasvoin
raastoimme rakkautemme punaista liljaa
ja murskasimme hehkuvat terälehdet
jalkaimme alle.

Mutta punainen lilja ei tahtonut kuolla.
Sen elämänvoima oli hirveä nähdä.
Murskattunakin värisi ja hehkui jokainen lehti
ja katkotut oksat kohosivat taivaita kohti
äänettöminä hätähuutoina.
Vastasatanut lumi punastui pisaroivasta hurmeesta,
ja ilmaan nousi verinen huuru.

Sen lävitse yhtyivät katseemme
kuin kahden murhaajan,
ja me käännyimme pois
kauhistuen toistemme silmiä.

Mielenkiintoinen yhteensattuma oli se, että Södergranilla on samanniminen runo Avsked. 
Egensinnigt och kallt blev mitt hjärta
sen jag började längta efter dina smekningar.
Mina systrar hava ännu icke märkt
att jag icke mera ser på dem...
Jag talar aldrig mer med någon...
Jag vet ej huru ofta
jag kysser den lilla kattungen som sover vid mitt bröst.
Gärna ville jag hava en smula ledsamt,
men mitt hjärta är lyckligt och skrattar åt allt.

Mina systrar, jag gör, vad jag aldrig har velat,
mina systrar, hållen mig tillbaka -
jag vill icke gå bort från eder.
När jag sluter mina ögon, står han framför mig,
jag har många tankar för honom och inga för alla de andra.
- - - - - - - - - - - - - - - - - -
Mitt liv har blivit hotfullt som en ovädershimmel,
mitt liv har blivit falskt som ett speglande vatten,
mitt liv går på en lina högt uppe i luften:
jag vågar icke se det.
Alla önskningar, jag hade i går,
sloka som de lägsta bladen på palmens stjälk,
alla böner, jag sände i går,
äro överflödiga och obesvarade.
Alla mina ord har jag tagit tillbaka,
och allt vad jag ägde har jag skänkt åt de fattiga,
som önskade mig lycka.
När jag riktigt tänker,
har jag ingenting kvar utav mig själv än mitt svarta hår,
mina två långa flätor, som glida som ormar.
Mina läppar hava blivit glödande kol,
jag minns ej mer, när de började brinna...
Förfärlig var den stora branden som lade min ungdom i aska.
Ack, det oundvikliga skall ske som ett svärdshugg -
jag går utan avsked och obemärkt,
jag går helt och kommer aldrig åter. 

En oikein osaa päättää, kummasta pidän enemmän. Kummasta sinä pidät enemmän?

lauantai 13. elokuuta 2016

F. E. Sillanpää Hurskas kurjuus

Alun perin ajattelin lukea Sillanpään Hurskaan kurjuuden täyttääkseni lukuhaasteen kohdan "Nobel-voittajan kirjoittama kirja", sillä onhan Sillanpää Suomen ainoa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja. Huomasin kuitenkin, että saan sillä täytettyä hienosti kohdan "kirjassa on myrsky". Kirjassa on ihan oikea myrsky Jussin ollessa poikasena paimenessa, joka pelästyttää hänet pahanpäiväisesti, mutta teoksessa riehuu myös toisenlainen myrsky: "vanhan Juhan loppu sattui myrskyn ollessa parhaimmillaan Suomessa ja muunkin ihmiskunnan vielä kiihkeästi yrittäessä arvata, mikä se onni on, jota se näin vaikeasti tavoittelee".

Hurskas kurjuus kertoo Suomen historiasta 1860-luvulta sisällissotaan asti seuraten Toivolan Jussin, Juhan, Jannen, kirkonkirjojen mukaan Johan Abraham Benjaminpojan, elämää. Toivolan Jussi syntyy talonpojan ja hänen kolmannen vaimonsa Maijan ainoana poikana, mutta hänen isänsä juo ja haaskaa rahansa ja omaisuutensa niin, että hänen kuollessaan Maija ja Jussi joutuvat lähtemään kerjuulle. Maijan ja Jussin ei tarvitse kuitenkaan yksin taivaltaa matkaa, sillä suurten nälkävuosien aikaan kerjäläisiä on paljon liikkeellä, ja moni kuolee matkalle. Maija ja Jussi pääsee Maijan rikkaan veljen luo, mutta Maija kuolee pian sen jälkeen. Sukulaisten luona Jussia kohdellaan kuin renkiä, ja erään väärinkäsityksen takia hänet ajetaan sieltä pois. Sen jälkeen Jussi, joka on jo aikuinen, alkaa metsätöihin ja lopulta päätyy rengiksi. Renginä olleessaan Juha aloittaa suhteen Riina-piikaan, ja he menevät naimisiin Riinan  uskoteltua olevansa raskaanaa Juhalle (lapsi on toisen miehen, talon perillisen). He saavat oman torpan, jota alkavat hoitaa laiskanpuoleisesti. Vaimo ja osa lapsista kuolee, ja Juha innostuu vähitellen työväenasiasta ja lopulta osallistuu kapinaan. Teoksen ensimmäisellä ja viimeisellä sivulla kuvataan, miten valkoiset ampuvat hänet kuopan reunalla muutamien muiden punavankien kanssa. 

Jussin/Juhan elämä on täynnä puutetta ruoasta, lämmöstä ja rakkaudesta, ja kärsimys seuraa jatkuvaasti hänen kannoillaan. Moniakaan ilon tai ylpeyden aiheita hänen elämästään ei löydy. Jotenkin voisi kuvitella, että tällaisia kohtaloita oli tuohon aikaan lukuisia. Kirja ei ole mikään hyvän mielen kirja, mutta Sillanpää kuvaa kaikkia henkilöitä lämmöllä ja ymmärryksellä. Sillanpää kuvailee paikkoja ja tapahtumia niin elävästi, että välillä lukiessa tuntuu kuin voisi siirtyä tuohon aikakauteen, vaikka Sillanpää ei teekään siitä mitenkään houkuttelevaa aikamatkaa.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Jane Austen Ylpeys ja ennakkoluulo

Olen lukenut Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon aikaisemminkin ja katsonut lukuisia kertoja BBC:n teokseen pohjautuvan sarjan, jossa Darcyna on iki-ihana nuori Colin Firth. Luin kirjan muistaakseni lukioikäisenä ja päätin tarttua siihen nyt uudestaan. Innostuin lukemaan sen uudestaan, sillä Carstensin Muratti muistutti sitä paljon, ja olen katsellut Pemberlyn kartanon tragediaa, jossa seikkailee samat hahmot kuin Ylpeydessä ja ennakkoluulossa, joten päätin verestää muistiani lukemalla sen aidon alkuperäisen.  Ihastuin taas Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, ja pystyn kyllä samaistumaan Elizabethiin, itsekin kun aina välillä sorrun ylpeyteen ja ennakkoluuloihin. Ja vaikka nykynainen pärjää taloudellisesti ilman miestä, ei "täydellisen" miehen löytäminen ja parisuhteen muodostaminen ole nykyään helpompaa kuin 200 vuotta sitten. ja rouva Bennet tuntuu olevan vähintään yhtä tehokas kuin Tinder tai joku nettideittisivusto.

Teos siis kertoo Bennetin perheestä, jossa on viisi tytärtä eikä yhtään poikaa eli perijää. Bennetin perhe on keskiluokkainen, ja he elelevät suhteellisen mukavasti talossaan palvelijoineen tekemättä mitään. Valitettavasti heidän tilansa on sääntöperintötila, mikä tarkoittaa sitä, että se siirtyy lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle eli heidän kaukaiselle serkulleen herra Collinsille. Koska tytöt eivät peri mitään, heidän täytyy löytää rikas ja oikeassa yhteiskunnallisessa asemassa oleva aviomies. Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo, sillä yhteiskunnassa, jossa naisilla ei ole omaa omaisuutta, ammattia tai mitään muutakaan millä voisi elättää itsensä, taistelu rikkaista aviomiehistä on kovaa. Jos nainen ei onnistu löytämään itselleen aviomiestä, hän jää taakaksi sukunsa hartioille, sillä suvun täytyy elättää hänet. Rouva Bennet on piinallisen tietoinen tästä, ja hän on päättänyt naittaa kaikki tyttärensä mahdollisimman pian.

Romaani keskittyykin kuvaamaan Bennetin tyttärien ja heidän äitinsä pyrkimyksiä löytää rakkautta ja hyvä aviomies, ja mieluiten samassa paketissa. Vaikka romaanin perustana onkin realistinen kuvaus naisten heikosta asemassa 1700- ja 1800-luvun vaihteen englantilaisen keskiluokan/yläluokan piirissä, on se kuitenkin muotonsa puolesta rakkaustarina, jonka juonen käänteet eivät merkittävästi eroa esimerkiksi Grimmin saduista tai nykyaikaisesta chick lit –kirjallisuudesta.

Romaanin keskiössä ovat perheen kaksi vanhinta tytärtä, Elizabeth ja Jane, ja he saavat lopussa, lukuisien väärinkäsitysten jälkeen, rikkaat ja rakkaat aviomiehet, ja romaanin lopussa annetaan ymmärtää, että he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Lopussa hyvä saa siis palkkansa. Kaikille ei kuitenkaan käy yhtä hyvin. Lydia, joka tekee kaiken oman päänsä mukaan ja seuraa intohimojaan välittämättä yhteisönsä normeista, päätyy naimisiin kamalan, pennittömän heittiön kanssa, ja heidän avio-onnensa ei kestä kauaa. Elizabethin paras ystävä Charlotte menee naimisiin vain rahan ja aseman takia herra Collinsin kanssa, josta hän ei pidä ja jota hän ei arvosta, ja hän kokee avioliittonsa onnellisimmat hetket ollessaan yksin, mahdollisimman kaukana miehestään. Elizabeth ja Jane saavuttavat onnen, koska he menevät naimisiin rakastamiensa miesten kanssa, jotka onneksi sattuvat olemaan rikkaita. Tosin epäilen, että kyseiset nuoret naiset eivät olisi menneet naimisiin tallirengin kanssa, vaikka olisivat olleet kuinka rakastuneita, mutta missäpä he olisivat tallirenkejä kohdanneetkaan... En tiedä, onko romaanin viesti, että pitää seurata sekä järkeä että tunteita, jos haluaa tulla onnelliseksi, vai onko osa meistä vain syntynyt onnellisten tähtien alla, niin että elämässä kaikki menee hyvin. 

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Fredrika Wilhemina Carstens Muratti

Naistenviikko lähenee loppuaan, ja sitä myötä myös tämä naistenviikon haaste. Tämä viikko on ollut hyvin klassikkopainotteinen. Alkuviikosta bloggasin L. Onervasta ja Minna Canthista, jotka ovat tunnettuja suomalaisia kirjailijoita ja jotka ovat käsittelleet tasa-arvoa ja naisasiaa teoksissaan. J. L. Runeberg kuuluu ehdottomasti Suomen tunnetuimpiin kirjailijoihin, mutta häntä ei kyllä oikein voi kuvata naisasiasta kiinnostuneeksi kirjailijaksi, vaikka huhujen mukaan hän olikin hyvin kiinostunut naisista. J. L. Runeberg päätyi lukulistalle naistenviikolla siksi, että eräs hänen teoksistaan on Hanna, jonka nimipäivä oli tällä viikolla ja koska hänen Hannansa oli innoittanut Canthia kirjoittamaan oman versionsa samasta aiheesta. 

Fredrika Wilhelmina Carstens ei ole klassikkokirjailijan maineessa, vaikka hän kyllä sen ansaitsisikin. Fredrika Wilhelmina Carstens on nimittäin kirjoittanut ensimmäisen suomalaisen romaanin, eli Muratin, vuonna 1840. Carstens kirjotti ruotsiksi, ja Murgrönan ilmestyi siis vuonna 1840, mutta se suomennettiin vasta 2000-luvulla. Ilmestyessään Murgrönan sai aika negatiivisen vastaanoton, mikä ilmeisesti ainakin osoittain johtui kirjailijan sukupuolesta. Vähitellen teos unohtui ja harva nykyäänkään tietää tästä suomalaisen kirjallisuuden ensimmäisestä romaanista.


Muratti tuo mieleeni Jane Austenin romaanit, ja uskon, että Carstens on lukenut paljon 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun romantiikan ajan kirjallisuutta, sillä teos noudattelee aika samanlaista kaavaa kuin esimerkiksi Jane Austenin tai Goethen teokset. Romaani koostuu orpotyttö Matildan kirjeistä ystävättärelleen Emilialle. Kirjeet alkavat siitä, kun Matilda joutuu muuttamaan Ruotsiin toimiakseeen seuraneitinä vanhalle, hiukan huonokuntoiselle vapaaherrattarelle, joka mielellään ottaa päiväunia, mikä onkin hyvin ymmärettävää, sillä onhan vapaaherratar jo yli 40 vuotta. ;) Matilda kuvailee kirjeissään tapaamiaan ihmisiä ja heidän vaatteitaan ja omaisuuttaan erittäin yksityiskohtaisesti. 
Yhdessä Nobelcreuzin neitien kanssa hän kävi jo kiihkeästi läpi edellisen illan vaatteita, eleitä, ilmeitä ja keskusteluja, mitä hyvänsä merkityksetöntäkin, mitä tansseissa oli saattanut havaita.
Myös luonnonkuvailu ja tunnekuohuissa rypeminen saavat paljon tilaa, mikä on hyvin tyypillistä tuolle ajalle. Kuvaukset kertovat paljon omasta ajastaan, mutta välillä toivoisin, että teoksessa tapahtuisi jotain ja kuvailu jäisi taka-alalle. Loppua kohden tahti kiihtyykin, ja monen eri ihmisten lemmenasiat nousevat etualalle. Matilda ei kerro kirjeissään ainoastaan omista tunteistaan ja kohtaamistaan miehistä, vaan hän kertoo myös suurella innolla ystäviensä rakkauselämästä. Lopussa on myös muutama yllättävä käänne varattuna lukijalle.

Austenin tyyliin naimattoman naisen täytyy löytää itselleen aviomies. Miehen pitäisi olla rikas, mutta naisen pitäisi kuitenkin valita hänet rakkauden, ei miehen rahojen, takia. 
Leikkisin julmasti hänen tunteillaan, jos luottaisin sattumanvaraisesti siihen, että tulevaisuus tuo mukanaan hulluuden, tai jos arvostaisin alhaisesti vain hänen varakkuuttaan ja rakastavaa sydäntään. Uhraisin sinä paitsi hänet myös itseni. 
Matildakin pitkään pohtii, valitako rakastamansa mies vai vapaaherrattaren poika, sillä vapaaherratar haluaa suojattinsa menevän naimisiin poikansa kanssa. Koska Matilda on orpo, on vapaaherratar ainoa, joka huolehtii hänestä, ja Matildan on vaikea kuvitella toimivansa varaäitinsä toiveiden vastaisesti. Teoksella on kuitenkin onnellinen loppu.

Jos pitää 1800-luvun seurapiiriromantiikasta ja haluaa lukea Suomen ensimmäisen chick lit -romaanin, kannattaa lukea Carstensin Muratti. Mutta valitettavasti se ei pääse ihan samalle tasolle kuin esikuvansa Austen. Austenin teoksia lukiessani nautin hänen ironisesta tyylistään kuvata tilanteita ja ihmisiä, mutta huumoria ei juuri löydä Muratista. Suurin osa kuvailusta tapahtuu hyvin ihailevaan sävyyn, ja välillä Matilda taas paheksuu aatelisten tuhlailevaa elämäntyyliä suorin sanankääntein. Kuvatessan suurta ihailuaan hyväntekijäänsä kohtaan Matilda pääsee hyvin lähelle Ylpeyden ja ennakkoluulon Collinsia, mikä minun silmissäni ei ole kovin suuri meriitti. Lisäksi minua ärsytti ylenmääräinen tunteiden vatvominen sekä kuvaukset sittä, miten pieni mielenliikutus aiheutaa kuumeen ja ennenaikaisen kuoleman, mutta täytyy oppia hyväksymään se, että se kuuluu tuon ajan romanttiseen kirjallisuuteen. Käyttihän Gothekin samoja juonikuvioita. Ja kyllä ensimmäinen suomalainen romaani voisi olla paljon huonompikin. Nyt tekisi mieli lukea Jane Austenia, joten klassikkolinja taitaa jatkua...

perjantai 22. heinäkuuta 2016

J. L. Runeberg Hanna

Luettuani Minna Canthin Hannan päätin lukea Johan Ludvig Runebergin Hannan, sillä luin jostain, että Minna Canth kirjoitti oman Hannansa jonkinlaiseksi vastineeksi Runebergin Hannalle. Minna Canth halusi ilmeisesti kuvata nuoren keskiluokkaisen naisen elämää ja sen rajoituksia realistisesti ja murtaa Runebergin luoman romanttisen kuvan. Teokset ovatkin hyvin erilaisia, vaikka niissä on myös samankaltaisuuksia. 

Pelkästään teoksien kieli tekee niistä hyvin erilaisia. Runebergin Hanna on kolmilauluinen runoteos, ja ihastuin heti sen kauniiseen kieleen, taitavaan riimittelyyn ja sanoilla leikittelyyn. Luin Hannan ruotsiksi, joten en tiedä, miten sen säkeet ovat kääntyneet suomen kielelle, mutta Hanna on käsittääkseni suomennettu useampaan kertaan. Joka tapauksessa runouden kieli on aina erilaista kuin proosan, ja minun mielestäni runouden käyttäminen tapahtumien kuvailuun tekee sisällöstäkin romanttisemman.

Ja itse tarinakin on romanttinen rakkaustarina. Tai olisi varmasti ollut, jos en olisi lukenut sitä heti Minna Canthin jälkeen, joka sai minut siirtymään jotenkin superfeministiseen lukutapaan. Ensimmäisessä laulussa kuvaillaan kaunista Hannaa, joka asuu isänsä ja palvelijoidensa kanssa pappilassa, jota ympäröi idyllinen suomalainen maisema metsineen ja järvineen. Ympäristön ja Hannan kuvailu on hyvin kaunista ja henkii monin tavoin romantiikan aikaa. Pappilaan tulee kosija, arvokas ja rikas vanhaherra. Palvelija varoittaa Hannaa miettimään tarkasti, mitä hän vastaa kosintaan, sillä naisella on valta ennen kosintaan suostumistaan, mutta annettuaan avioliittolupauksen naisen täytyy olla miehelleen alamainen ja miellyttää häntä kaikin tavoin. Hanna on kuitenkin hyvin otettu siitä, että niin mahtava ja rikas herra haluaa hänet, ja Hanna on iloinen voidessaan tuoda iloa ja onnellisuutta vanhan ja yksinäisen miehen elämään. Sillä haluavathan kaikki 17-vuotiaat nuoret neidot sulostuttaa yli 50-vuotiaiden miesten elämää kaikin mahdollisin tavoin?? Joka tapauksessa isä kehottaa Hannaa ennen vastaustaan miettimään asiaa tarkoin muutaman päivän, vaikka isä onkin valmis antamaan avioliitolle suostumuksensa.

Toisessa laulussa Hannan veli saapuu pappilaan opiskelutoverinsa kanssa. Kyseinen opiskelutoveri on komea ja hyväkäytöksinen nuorimies, ja sisarusten isäkin ilahtuu huomatessaa, että nuorukainen on hänen rakkaan opiskelutoverinsa poika. Isä kehottaa Hannaa syleilemään vierasta nuorta miestä, ja tässä syleilyssä nuorten lempi leimahtaa. 

Kolmannessa laulussa selviää, että Hannan veli on rakastunut ystävänsä siskoon, Mariaan, ja veljen toivomus on, että Hanna menee naimisiin Marian veljen kanssa. Näin ystävät siis vaihtavat siskojaan keskenään, ja asiasta on sovittu ennen kuin ystävä edes näki Hannaa.
Upp, låt stunden ej fly, räck utan sorger åt hennes
Broder din hand! Så önskar hon, syster mot syster i byte; 
Så han önskar, som önskat det ren, långt innan han såg dig.
Hanna on onnellinen järjestelystä, sillä hän rakastui nuorukaiseen heti nähdessään tämän, samoin kuin nuorukainen rakastui häneen. Onnellinen sattuma, sillä avioliitto olisi todennäköisesti toteutunut ilman rakkauttakin. Isäkin suhtautuu tähän naimakauppaan positiivisesti, koska kyseessä on hänen parhaan ystävänsä poika. Muuten isä tuskin olisi suhtautunut niin myöntyväisesti siihen, että Hanna hylkää rikkaan kosijansa opiskelijan vuoksi. Hanna itsekin sanoo, että he joutuvat odottamaan jonkin aikaa ennen kuin voivat mennä naimisiin, sillä nuorukaisen täyty ensin opiskella ja hankkia töitä. Onneksi teos loppuu tähän, onnellisisiin rakkauden hetkiin ja varmuuteen onnellisesta lopusta. Sillä Canthin Hanna ei loppunut rakkaudentunnustuksiin, ja niinhän siinä kävi, että opiskelijaelämä johdatti sulhasen ensin bordelliin ja sitten kihloihin toisen naisen kanssa. Mutta Runebergin Hanna on satujen kaltainen, ja lukija voi lopussa tuudittautua siihen uskoon, että he elivät  onnellisina elämänsä loppuun asti.

Tästä postauksesta voi helposti saada sen kuvan, että en pitänyt Runebergin Hannasta. Se ei kuitenkaan ole totta. Runebergin kirjoittama kieli on todella kaunista ja sujuvaa, ja hänen teoksensa henkii romantiikan ajan hyveitä, joten ei ole mikään ihme, että hän jo aikanaan oli erittäin suosittu. Lisäksi hänen teoksiaan on edelleen mukava lukea. Hanna on kaunis rakkaustarina, jonka ei olekaan tarkoitus olla realistinen. Ja jos en olisi juuri lukenut Minna Canthia, minua tuskin olisi harmittanut niin paljon se, että Hannalla ei tunnu olevan minkäänlaista omaa tahtoa ja että hän on valmis menemään  naimisiin kenen tahansa kanssa ja että hänen isänsä ja veljensä päättävät hänen rakkauselämästään.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Minna Canth Hanna

Hyvää Hannan päivää kaikille! Tämä bloggaus on osa naistenviikon haastetta, jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi.

Haastetta varten luin Minna Canthin romaanin Hanna, joka on nuoren naisen kasvutarina. Parhaan ystäväni nimi on Hanna, enkä voinut olla kirjaa lukiessani vertaamatta, miten erilaista Hannan elämä on 2010-luvulla verrattuna 1880-lukuun. Tästä kiitos kuuluu naisasian pioneerinaisille, kuten Minna Canthille, joka teoksillaan herätti keskustelua naisten asemasta ja oli osaltaan muuttamassa sitä.

Canthin romaani on nimetty päähenkilönsä mukaan. Romaanin alkaessa Hanna saa viettää kesän maalla muutaman muun tytön kanssa. Tytöt elelevät vapaasti ja huolettomasti nauttien elämästään ilman aikuisia.  Koulun alkaessa Hanna ja hänen luokkatoverinsa ovat innoissaan, kun he ovat koulun vanhimpia, mutta heitä harmittaa, että heille ei opeteta samoja asioita kuin pojille. Tähän syynä on ilmeisesti se, että koulun tarkoitus on lähinnä kasvattaa heitä vaimoiksi, ei aktiivisiksi kansalaisiksi tai työntekijöiksi. Hanna haluaisi jatkaa opintojaan tyttökoulun jälkeen, vaikkapa opettajaksi, mutta isä ei anna siihen lupaa. Vaihtoehdoksi jääkin vain aviomiehen metsästys. Hanna ihastuu/rakastuu pariin nuorukaiseen, mutta nämä lähtevät opiskelemaan Helsinkiin ja unohtavat Hannan. Isä haluaisi Hannan menevän naimisiin hänen rikkaan ryyppykaverinsa kanssa, mutta Hanna ei halua iljettävää vanhaa miestä puolisokseen. Hanna haluaa mennä naimisiin rakkaudesta, eikä toimia kauppatavarana. Koska Hanna torjuu rikkaan kosijan ja muitakaan ei ole tarjolla, romaani päättyy siihen ajatukseen, että Hanna tulee jäämään vanhaksipiiaksi ja toimimaan palvelijana isälleen ja veljelleen. Hannan koko elämä on jo ohi, vaikka hän on vasta 21-vuotias. 1880- luvulla nausen kohtalona oli ilmeisesti jäädä kotiin ja huolehtia miehestään, tai aviomiehen puuttuessa miespuolisista sukulaisistaan.

Vertailukohteena voin kertoa, että paras ystäväni Hanna on puolestaan korkeasti koulutettu, tienaa oman elantonsa, eikä hän ole huolissaan, vaikka onkin sinkku yli kolmikymppisenä, ja ennen kaikkea hän määrää itse omasta elämästään. Reilussa sadassa vuodessa on siis tapahtunut paljon. Molemmat sukupuolet käyvät samoja kouluja, heille opetetaan samoja asioita, myös naiset voivat opiskella yliopistossa, he voivat toimia halutessaan missä tahansa ammatissa, he saavat päättää omista asioistaan ja he voivat päättää, kenen kanssa menevät naimisiin tai menevätkö ylipäätään naimisiin. Onneksi elämme 2010-luvun Suomessa.



maanantai 18. heinäkuuta 2016

L. Onerva Nousukkaita

Aloitan Naistenviikon haasteen, jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja - blogi, bloggaamalla L. Onervasta. Hänestä onkin hyvä aloittaa, sillä L. Onerva on tunnettu naisasianainen, joka on kuvannut taitavasti naisten elämää 1900-luvun alkupuolella. Hän on myös ollut luomassa "uutta naista", joka toteuttaa itseään eikä ole sidottu kotiin hellan ja nyrkin väliin. Valitettavasti Onerva taitaa olla vielä tunnetumpi Eino Leinon muusana, ja häntä on pitkään seurannut huonon naisen maine. Tämä osoittaa sen, että ei ollut helppo olla naiskirjailija 100 vuotta sitten, varsinkin jos teoksissaan halusi kyseenalaistaa perinteistä naisen roolia. Nainen määriteltiin miehen kautta, ja normien rikkominen aiheutti leimaamisen huonoksi naiseksi. Minusta on sääli, että Onerva tuntuu edelleen olevan aliarvostettu, sillä ihastuin Nousukkaisiin heti. Tämä teos kolahti minuun paljon enemmän kuin Leinon näytelmät, joista bloggasin alkukuusta.

Mutta tämän purkauksen jälkeen voimme varmaan siirtyä itse asiaan. Luin siis L. Onervan novellikokoelman Nousukkaat, joka on julkaistu vuonna 1911. Luin sen SKS:n painoksena, johon Anna Kortelainen on kirjoittanut alkusanat ja johon on liitetty aikalaisarvosteluja.


Novellikokelma sisältää 10 novellia, jotka kuvaavat erilaisia ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa Helsingissä 1900-luvun alussa. Yhteistä henkilöille on se, että he ovat kotoisin maalta ja alemmasta sosiaaliluokasta, mutta ovat opintojensa tai erikoisosaamisensa avulla päässeet ylempään sosiaaliluokkaan. Tai muutos on tapahtunut ulkonaisesti, mutta syvällä sisimmässään henkilöt eivät koe kuuluvansa ylempään luokkaan, vaan he kokevat olevansa välitilassa - he eivät ole kotonaan oikein missään ja heitä vaivaavat levottomuus ja outo kaipuu. Pentti Korjus täyttää sisäistä tyhjyyttä ja yhteenkuulumattomuuden tunnetta juhlimisella, alkoholilla ja huonoilla naisilla velkaantuen koko ajan enemmän. Raina päätyy itsemurhaan, koska kukaan ei voi rakastaa häntä sellaisena kuin hän on. Marja Havu ei kuulu ylempään luokkaan, vaikka hän on kouluttautunut, mutta hän ei kelpaa työläisillekään, vaikka hän kituuttaa minimipalkalla. Ainoa, joka hänet huolii, on hänen alkoholisoitunut miehensä, josta hän huolehtii kuin äiti lapsestaan. Neljä ihmistä ovat onnettomia, koska he eivät pysty rakastamaan heille sopivaa ihmistä vaan halajavat kuuta taivaalta. Kaapo Sorsakoski tuntee väsymystä kaikkeen, vaikka hän on saavuttanut hyvän työn ja puolison, sillä hän on luopunut ihanteistaan ja elämä jatkuu aina samaa latua pitkin. Suoma Sutela naamioituu yliopisto-opiskelijaksi päästäkseen sopiviin piireihin ja solmiakseen hyvän naimakaupan. Satu kertoo miehestä, jolla oli monta sydäntä ja joka luovuttaa ne pois yksi kerrallaan. Kaija on paperitehtaan omistajan tytär, joka suutuspäissään lyö kumoon työntekijän lapsen ja syyllisyydentunto tekee hänet hulluksi. Arvostelija suhtautuu negatiivisesti kaikkeen lukemaansa, ja mieluummin ampuu alas kuin tulee ammutuksi. Kaarina opiskelee ja bilettää ja saa itselleen rikkaan paronin miehekseen. Veren ääni kuitenkin vaatii häntä luopumaan yltäkylläisestä elämästä, johon hän ei kuulu. Kaarina eroaa ja alkaa tekemään töitä elättääkseen itsensä. 

Tarinat voivat kuulostaa masentavilta, mutta ne eivät ole ollenkaan masentavia. Onervalla on uskomaton kyky kuvata ihmisiä tarkasti ja oivaltavasti, mutta lämmöllä. Tykkäsin tästä paljon, mutta jotenkin minun on vaikea sanoin kuvata, mistä tässä erityisesti pidin ja miksi. Ehkä yksi syy siihen, miksi pidän tästä novellikokelmasta, on se, että pystyn osittain samaistumaan henkilöiden itsensä etsimiseen ja levottomaan haahuiluun. Ehkä nykyihminen on yhtä irrallinen ja omaa tietään etsivä kuin 1900-luvun alun moderni yksilö. Tämä jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen. Suosittelen lämpimästi!

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Tove Jansson Sommarboken

Pidän todella paljon Tove Janssonin tavasta kirjoittaa arkipäiväisistä asioista niin, että ne näyttäytyvät kiehtovina tarinoina. Lyhyidenkin tarinoiden rivien välissä on aina paljon luettavaa, ja olenkin lukenut Tove Janssonin Sommarbokenia luku kerrallaan koko kesän ajan. Sitä on ollut ihana lukea junassa, puiston penkillä ja parvekkeella.


Sommarboken eli Kesäkirja onkin mitä mainionta luettavaa kesällä. Se kuvaa kesän eri vaiheita keväästä syksyyn, ja ilmeisesti myös eri vuosina. Välillä paistaa aurinko, välillä tihuttaa, välillä on myrsky ja välillä on kylmä ja välillä kuuma. Paikka on kuitenkin aina sama: pieni, yksinäinen saari, jossa Sophia ja hänen isänsä ja mummunsa viettävät kesänsä. He asuvat pienessä majassa ja hoitavat innolla puutarhaa. Sisämaan kasvattina en ole koskaan viettänyt kesiä saarella, mutta tätä kirjaa lukiessa tuli sellainen tunne, että olisi ihana viettää aikaa saarella lueskellen ja nautiskellen luonnosta. Tosin vierailusta tulisi varmasti lyhyt, jos saarella ei olisi sähköä ja lämmintä vettä. ;)  

Jokainen luku on oma tarinansa, kyse ei siis ole jatkuvasta kertomuksesta, ja minusta tuntuu, että luvut eivät välttämättä ole mitenkään kronologisessa järjestyksessä. Luvut koostuvat lähinnä Sophian ja hänen mummunsa keskusteluista ja ajatuksista; isä tekee aina töitä eikä juuri kommunikoi kenenkään kanssa. Sophia on mitä ilmeisimmin erittäin vahvatahtoinen ja omapäinen pikkutyttö, ja hänen mummunsa on samanlainen, vaikkakin tämä ilmeisesti on jo aika vanha ja välillä huonovointinen. Ison osan teoksesta vie saaren luonnon, sekä kesytetyn että kesyttämättömän, kuvaus. Janssonin tietämys luonnosta kertoo ihmisestä, joka on käyttänyt paljon aikaa luonnon havainnointiin. Paljon tilaa saavat myös tytön ja isoäidin keskustelut ja heidän keksimänsä tarinat. Kontakteja muihin ihmisiin on aika vähän, mutta he eivät ilmeisesti sellaista kaipaakaan, sillä heitä häiritsee vieraiden saapuminen saarelle, joka on heidän "yksityisaluettaan". Parasta antia teoksessa on kuitenkin Janssonin oivallukset ja huomiot meistä ihmisistä, jotka aina välillä vilahtelevat sivulauseissa. Tässä muutama esimerkki:
Att söka och samla är en sak för sig därför att man inte kan se någonting annat än det man söker efter.
Det finns inget helvete. - - livet är tillräckligt besvärligt utan att man ska bli straffad för det efteråt.
Det är underligt med kärlek, sa Sophia. Ju mer man älskar den andra dess mindre tycker den andra om en.
Varje gång blir nätterna mörka helt oförmärkt. Någon kväll i augusti -- är allting kolmörkt.

Kaari Utrio Porvarin morsian

Törmäsin Kaari Utrion Porvarin morsian -pokkariin kirjaston poistomyynnissä, ja Kaari Utrio fanina poimin sen mukaani. Luin sen eilen lukumaratonin aikana, ja kirja oli taattua Utriota, vaikka olikin vain "kioskikirjallisuutta". Teoksen alussa olevassa Lukijalle-osuudessa Kaari Utrio kertoo kirjoittaneensa teoksen vuonna 1981 Kolmiokirja Oy:lle osaksi sarjaa, jonka tavoitteena oli parantaa kioskikirjan mielikuvaa julkaisemalla tunnettujen suomalaisten kirjailijoiden kirjoittamia kioski-kirjoja. Kyseessä on ohut vihkonen, vain 125 sivua, mutta silti siinä on paljon samaa kuin Utrion paksuissa romaaneissa. Utrio kertoo teoksen alussa myös kioskikirjallisuuden historiasta, ja lisäksi hän valittelee sitä, että tämäkään sarja ei onnistunut parantamaan kioskikirjallisuuden asemaa ja mainetta. Nykyään kotimaista kioskikirjallisuutta ei enää tehdä, vaan kioskikirjallisuus on ulkomaisen Harlequin-yrityksen käsissä. Pokkareina julkaistaan myös suosittuja dekkareita ym., kun niiden julkaisusta on kulunut jonkin aikaa.

Porvarin morsian sijoittuu 1500-luvun Suomeen, ja päähenkilöinä ovat Anna Jonintytär Knaap ja herra Arn Erikinpoika Tavast. Arn lähetetään hakemaan Annaa kihlattunsa, porvari Wipperwerden, luo, kun Annan isä kuolee, ennen kuin tämä ehtii kertoa sopimastaan kihlauksesta, ja porvari saa tietoonsa, että Annan äitipuoli aikoo naittaa hänet kartanon huoville. Arn ja Anna rakastuvat toisiinsa matkalla, mutta kunnian miehenä Arn palauttaa neitokaisen sovitusti porvarille. Annan tultua raskaaksi porvari kuolee, ja Anna joutuu aviomiehensä ilkeiden sukulaisten armoille. Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. Lyhyessä tarinassa siis piisaa lukuisia juonenkäänteitä, suuria tunteita ja tarkkaa ajankuvaa, niin kuin aina Utriolla. Ainakaan minä en voi valittaa tämän kirjan kohdalla kioskikirjallisuuden heikosta laadusta.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Lukumaraton 10.-11.7.2016

Osallistun ensimmäistä kertaa Blogistanian lukumaratoniin, jota tällä kertaa emännöi Ja kaikkea muuta -blogi. Säännöt ovat selkeät:
  1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin. 
  2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan tahansa ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että eimmäisaika on 24h. (Esim. aloitus 10.7. klo 18:00 -> ja lopetus 11.7. klo 18:00) Maratonin saa aloittaa halutessaan myös jo 9.7., kunhan osa maratonista luetaan 10. päivän puolella. Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo-, yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan. 
  3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa (tai lukumaratonin lähtölaukauspostauksen kommenteissa) Kirjataan mielellään myös luetut kirjat.
  4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa! 
  5. Lukumaratonista saa kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja mielellään myös maratonin kuluessa. Varsinkin tulosartikkeli linkitetään lukumaratonin lähtölaukauspostaukseen, mutta muutkin toki saa.
  6. Lukumaratonin hashtagina somessa on #lukumaraton 
Aloitin lukumaratonini tänään 10.7. klo 11.00 eli noin tunti on vierähtänyt aloituksesta. 

Luen parhaillaan Tove Janssonin Sommarbokenia, jota olen lueskellut sopivissa väleissä koko kesän, mutta enää ei ole kuin parikymmentä sivua jäljellä. Tarkoituksenani on lukea myös Suomen kirjallisuushistoriaa, jonka myös olen aloittanut aikasemmin mutta jonka lukeminen vie yllättävän paljon aikaa. Muutama dekkari on myös siltä varalta, että kaipaan kevyempää lukemista. Aurinkotuoli odottaa parvekkeella, ja aurinkokin paistaa taas vaihteeksi. Ruokaa ja juomaa on yllin kyllin, joten maratoni jatkukoon.





Kello 15.45. Tove Janssonin Sommarboken eli Kesäkirja luettu. Haluaisin ehdottomasti viettää kesää samanlaisella saarella kuin Sophia ja hänen isänsä ja mummunsa. Sisämaan kasvattina kesiä ei ole tullut koskaan vietettyä saaressa, mutta Tove Jansson kuvaa kesänvieton saarella niin kauniina, vaikkakin aika yksinäisenä, että olisi ihana kokea sellainen kesä. Kirjan lukemisessa kului yllättävän kauan, sillä aina välillä piti pysähtyä pohtimaan rivien välissä olevia asioita. Ei siis ehkä paras mahdollinen kirja lukumaratonille, jos haluaa saada luettua mahdollisimman paljon, mutta muuten aivan hurmaava kirja. Toivottavasti ehdin huomenna blogata siitä enemmän.

Sommarbokenia luin siis tänään 60 sivua, ja kirjallisuushistoriaa olen lukenut reilu 20 sivua ja pienen ruokatauon jälkeen palaan taas sen pariin. Sivumäärä ei ole suuri, mutta ehkä määrä korvaa laadun. 😉 Tavallisestikin olen hidas lukija, ja selkäkivun takia en tänään pysty olemaan samassa asennossa pitkään.

Klo 23.00. Lukumaraton alkaa olla puolessa välissä. Suomen kirjallisuushistoriaa olen lukenut nyt noin 60 sivua, vaikka luku Suomen latinankielisestä kirjallisuudesta ja lukuisista latinankielisistä väitöskirjoista meinasi viedä voimat. Tankkaus, pieni kävelylenkki ja jakso Isä Brownia (Isä Brownissakin luettiin innokkaasti dekkareita) kuitenkin elvyttivät voimat, ja Suomen kirjallisuushistoria alkoi taas kiinnostaa. Ehdin myös lukea Kaari Utrion Porvarin morsiamen (125 sivua). Kaari Utrio ei onneksi koskaan petä odotuksia, ja kirja muodosti mukavan vastapainon tieteelliselle tekstille.

Yhteensä siis luettu noin 250 sivua.


11.7. klo 02.00 Suomen kirjallisuushistoriaa luettu nyt noin 100 sivua. Eteneminen on uskomattoman hidasta, mutta tietokirjallisuutta on pakko lukea hitaasti, jos haluan, että muistan lukemastani jotain myöhemmin. Välillä aihepiiri tempaa mukaansa, mutta välillä 
1700-luvun kirjallisuus ja sen aikaiset kirjoitus- ja lukemistavat tuntuvat liian kaukaisilta. Kaikenlaista on tullut puuhailtua lukemisen lomassa: syötyä, liikuttua, surffailtua lukemassa muiden kokemuksia maratonilta jne. Nyt menen lepuuttamaan silmiäni ja selkääni.

Yhteensä luettu noin 285 sivua.

11.7. klo 11.15. Lukumaraton on ohi. Kunnon yöunien jälkeen tuli vielä luettua 30 sivua Suomen kirjallisuushistoriaa. Yhteensä  siis luettu 315 sivua. Olen ihan tyytyväinen saavutukseen, sillä sain vihdoin luettua loppuun Sommarbokenin, jota olen lukenut koko kesän, ja yhden Kaari Utrion romaanin, ja kirjallisuushistoriaa 130 sivua, kun tähän mennessä olen lähinnä saanut luettua sitä 10 sivua päivässä. Ehdin myös liikkua, syödä ja nukkua hyvin maratonista huolimatta. Mutta seuraavan kerran kun osallistun maratoniin, valitsen jotain keveyempää luettavaa kuin kirjallisuushistorian lukemisen tenttiä varten.