torstai 28. tammikuuta 2016

Kaari Utrio Paperiprinssi

Pitkästä aikaa sain käsiini lempikirjailijani kirjoittaman romaanin, eli Kaari Utrion Paperiprinssin. Paperiprinssi oli taattua Kaari Utriota. Minusta on kunnioitettavaa, että Kaari Utrio on pystynyt ylläpitämään romaaniensa tason, eikä hän ole alkanut tehtailla romaaneja liukuhihnalta niin kuin eräät nimeltä mainitsettomat kirjailijat. Joka kerta Kaari Utrio pystyy yllättäämään minut hänen suurella historian tietämyksellään, vaikka tiedänkin, että hän on Suomen historian asiantuntija. Kaari Utrio kuvailee  epookkiromaaneissaan niin tarkasti 1800-luvun pukeutumista, asumisoloja, tapoja ja yhteiskuntaa, että minusta tuntui kuin lukiessani olisin siirtynyt 1800-luvulle ja olisin seurannut tapahtumia omin silmin. Toisaalta kuvailua oli välillä jopa niin paljon, että kuvailu tuntui tärkeämmältä kuin juonen kehittely. Paperiprinssissä alkuosa kirjasta kuluu paperin valmistuksen kuvailuun. Tuohon aikaan paperi valmistettiin lumpusta, ja valmistusprosessi oli monivaiheinen ja vaati suuren työntekijäjoukon. Välillä lukiessa tuntui jopa siltä, kuin olisin lukenut tietokirjaa enkä viihderomaania. Mutta Kaari Utrio saa paperinkin valmistuksen tuntumaan mielenkiintoiselta.  



Juoni oli aika tavanomainen: nuoret, naimaikäiset miehet ja naiset tapaavat, yleensä vanhempien sukulaisten valvovien silmien alla, he rakastuvat ristiin ja rastiin, mutta erilasten tapahtumaketjujen jälkeen parit muodostuvat useimpia henkilöitä miellyttävällä tavalla. Päähenkilöinä olivat raajarikko entinen merikapteeni / nykyinen ruukin omistaja Sebastian Ross ja "pitkä neiti" Wilhelmina Falkensten, mutta kirjassa oli myös paljon muita nuoria, ja vähän vanhempiakin, rakastavaisia. Loppuratkaisu oli aika ennalta-arvattava, mutta ainakin minulle hyvin mieluinen. Vaikka juoni ei kovin kummoinen ollutkaan, Kaari Utrion luomat henkilöhahmot ovat hyvin mielenkiintoisia ja monitahoisia, sekä yllättävän modernin ajatusmaailman omaavia yksilöitä. Tykkäsin päähenkilöistä todella paljon. Varsinkin Wilhelminellä oli välillä aivan loistavia oivalluksia. 
Minä en halua tätä. Minä en halua intohimoa sotkemaan elämääni. Pulmia on muutenkin tarpeeksi.
Wilhelmine oli epämääräisesti suunnitellut elämäänsä tajuamatta, ettei menettäisi vain puustellia vaan myös vapautensa. Suurkoskella hän oli kyennyt toimimaan itsenäisesti - - vastedes Wilhelminen elämästä päätti holhooja, jota hän ei tuntenut lainkaan.
Varsinkin naisnäkökulma on selkeästi esillä (yksi niistä syistä, jonka takia pidän Kaari Utrion romaaneista): nuoret naiset eivät suostu tyytymään huoltajiensa valitsemiin puolisoihin, vaan he toimivat aktiivisesti saadakseen puolisokseen rakastamansa miehen tai itseään korkeampi arvoisen miehen riippuen siitä, mitä pitää onnena. He ovat tarvittaessa valmiita toimimaan holhoojansa ja sukunsa tahdon vastaisesti ja rikkomaan yhteiskunnan sääntöjä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja!

torstai 14. tammikuuta 2016

Taru Kolehmainen Kielenhuollon juurilla: Suomen kielen ohjailun historiaa

Aloitin lukemaan Taru Kolehmaisen teosta Kielenhuollon juurilla: Suomen kielen ohjailun historiaa jo viime vuoden puolella, mutta sain luettua sen vasta nyt. Taru Kolehmainen on työskennellyt pitkään Kotimaisten kielten (tutkimus)keskuksen kielitoimistossa, ja hänen suuri asiantuntemuksensa näkyy teoksessa. Teos sisältää paljon asiaa suomen kielen sääntöjen luomisesta 1900-luvun aikan, mutta sitä on helppo lukea, vaikka ei olisi kielen ohjailuun perehtynyt.

Taru Kolehmainen aloittaa käymällä läpi kielenhuollon periatteita ja kielenhuollon historiaa. Sen jälkeen hän esittelee sääntöjen ja normien muodostumista lukuisien käytännön esimerkkien kautta. Teoksen lopussa on liitteenä Suomen Kirjallisuuden Seuran tärkeimmät päätökset vuodesta 1928-1947. 

Teosta lukiessani yllätyin siitä, että suurin osa suomen kielen normeista on luotu vasta 1900-luvun alussa. Jotenkin kuvittelin, että suomen kieltä olisi normitettu jo aikaisemmin, vaikka toisaalta miksipä suomen kielen kehittämiseen olisi tuhlattu resursseja, silloin kun Suomi ei ollut itsenäinen valtio. Yllätyin myös siitä, miten paljon yksittäiset henkilöt ovat pystyneet vaikuttamaan suomen kielen normien syntyyn. Olen kuvitellut, että normit on luotu sen mukaan, miten suurin osa ihmisistä kieltä käyttää, mutta useimpien sääntöjen perusteluina tuntui olevan se, että E. N. Setälä tai E. A. Saarimaa oli väittänyt näin kieliopissaan, joten näinhän sen on oltava eikä sääntöä ole syytä muuttaa. Joitain yksittäisiä liennytyksiä on myönnetty, kuten alkaa tekemään -rakenne on hyväksytty yleiskieleen, mutta muuten säännöt tuntuvan pysyneen suhteellisen samanlaisina vuosikymmeniä. Sekin oli yllättävää, miten suuria tunteita sääntöjen luominen on herättänyt sekä kielimiehissä että tavallisissa puhujissa. Melkein kaikki säännöt ovat herättäneet kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan, ja eräät henkilöt ovat jopa jättäneet kielivaliokunnan, kun heidän ehdotuksensa ei ole mennyt läpi, ja jotkut ovat olleet katkeria vielä vuosikymmenten jälkeen siitä, että heidän loistavia mielipiteitään ei ole kuunneltu. 

Mutta teoksesta myös oppi paljon mielenkiintoisia asioita omasta äidinkielestään: Keho on muodostettu viron keha sanasta vasta 1940-luvulla. Autoa oli tarkoitus kutsua hyrysysyksi, ja termi pääsi jopa sankirjoihin. Suomeksi kirjoitetaan valkoinen hevonen, ei valkonen hevoinen, koska adjektiiveissa kuuluu olla i ennen nen-päätettä, mutta substantiiveissa ei. Tulla-futuuria ei pitäisi käyttää, koska se on svetisismi (ruotsin kielestä suomeen tullut sana/rakenne) ja kaikkia svetisismejä pitää karttaa. Samalla varmaan kannattaisi välttää sanoja koulu, lasi, tuoli ja sänky, koska ne, kuten monet muutkin sanat ja ilmiöt, tulevat suomeen ruotsin kielestä. Kirjoittajan kanssa olen samaa mieltä siitä, että suomen kieli olisi järkevämpi kirjoittaa yhteen, koska mitään kovin vakuuttavaa perustelua nykyiselle tavalle ei ole.

Jos suomen kieli kiinnostaa, teos kannatta ehdottomasti lukea. Esimakua Taru Kolehmaisen teoksesta saa kuuntelemalla häntä Yle Areenassa, Aristoteleen kantapäässä, jaksossa Oikeakielisyyden eturintamassa.



sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Niin vaari kuokkii kun muori ruokkii

Tänä vuonna päätin aloittaa kirjahaasteen 2016 suorittamisen heti alkuvuodesta, jotta saisin käytyä läpi kaikki kohdat vuoden aikana. Aloitin ensimmäisestä kohdasta eli ruuasta kertovasta kohdasta kirjalla Niin vaari kuokkii kun muori ruokkii - Tarinoita ja ohjeita ruokaperinteestä Virroilla, jonka on toimittanut Paula Ala-Härkönen ja Aila Sipilä. Olen saanut tämän kirjan lahjaksi isovanhemmilta joskus viime vuosituhannella, ja olen sitä aikaisemminkin selannut, mutta nyt tuli vihdoin luettua se kannesta kanteen.

Tarinoita ja reseptejä on tallennettu perinneruokapiirissä, ja joitain tarinoita ja reseptejä on kopioitu sanomalehdistä ja vanhoista keittokirjoista."Vanhimmat ohjeet ajoittuvat 1800-luvulle ja nuorimmat 1960-luvulle aikaan ennen maaseudun ja kyläyhteisön murrosta." Kirja tarjoaa mielenkiintoista tietoa siitä, mitä ja miten maaseudulla syötiin noin 100 vuotta sitten, kun kaikki ainesosat tulivat omasta maasta, kotieläimistä tai lähimetsistä ja -järvistä. Silloin syotiin todellista luomu- ja lähiruokaa, mutta ruokavalio oli aika yksipuolista. Ruoan valmistaminen vei tunteja, joskus jopa päiviä, ja ruoanlaittoa piti suunnitella viikoiksi ja kuukausiksi eteenpäin, kun kylvettiin viljaa tai teurastettiin karjaa. Kirjaa lukiessa heräsi suuri kunnioitus entisajan emäntiä kohtaan, ruoanlaittohan oli silloin pelkästään naisten puuhaa. Osa resepteistä oli kirjoitettu hauskasti murteella ja vanhahtavaan tyyliin (ilmeisesti koipioitu alkuperäisestä, yli 100 vuoden takaisesta, reseptistä). Joitakin reseptejä olisi myös aika hankala noudattaa nykyään: mistäköhän saisi 10 pennin hiivan?

Entisaikoina ruoka tuntui pitkälti koostuvan kalasta eri muodoissa, keitoista kuten rokasta, lihaperunasopasta, limppisopasta, lihapyöryköistä, amerikanläskistä tehdystä soosista, tillilihasta ja riistaruoista. Myös puurot ja vellit, joita keitettin rukiista, ohraryyneistä, kauraryyneistä, lantuista tai nauriista, tuntui olevan yleisiä. Jäkiruokina ja herkkuina nautiskeltiin kiisseleistä, luumukräämistä, uunijuustosta ja muista itsetehdyistä juustoista sekä korpuista, töppösenpohjista, kinkerikakusta, pikkuleivistä ja itsetehdyistä karamelleista. Leivät leivottiin itse ja ohjeita on muun muassa varituiseen, rieskoihin ja ruisleipään. Juomatkin tehtiin itse, ja sahdin valmistukselle on omistettu useampi sivu. Kahvin ja teen nauttimiseenkin ohjeistaan: "Alä koskaan juo enempää kuin kaksi kuppia kahvia päivässä -- mieluummin käytettäköön mustaa teetä, sillä vihreä tee saattaa tulla terveydelle vahingolliseksi, se kun liiaksi kiihdyttää aivoja ja hermoja." Teurastamiselle on varattu oma lukunsa, joka oli tällaiselle herkkäsieluiselle ihmiselle aika hurjaa luettavaa, mutta nyt osaisin laittaa  tapposoppaa, kallovelliä, sylttyä ja täyttää makkaroita. Jos en olisi jo aikasemmin lopettanut makkaran syöntiä, aivan varmasti olisin lopettanut tämän luettuani. Myös saippuan tekoon oli hyvät ohjeet. Teurastamisen jälkeen vuorossa olivat juhlaruoat, jotka ovat pysyneet aika samanlaisina pitkään. Kirjan loppuosassa kuvattiin kouluruokailua ja eväitä. Onneksi olen opettaja 2000-luvulla, sillä kouluruokailu osiossa mainitaan, että 1900-luvun alkupuolella opettajan tehtäviin kuului kylvää, hoitaa ja korjata pois herneet, juurekset ym. joita kasvatettiin koulun pihalla ja joiden avulla ruokittiin vähävaraisten torppien lapsia. Epäilen kyllä, että opettaja saattoi käyttää apuna lapsityövoimaa, koska olihan kasvimaanhoito hyvin opettavaista ja tärkeää tietoa tulevaisuuden varalle. Kirjassa oli myös säilöntäohjeita, koska tuohon aikaan ei ollut jääkaappeja tai pakastimia. Onneksi en ole elänyt siihen aikaan, kun ruoanlaitto oli noin vaivalloista. Mutta oli ihana tutustua vanhaan ruokakulttuuriin. Nyt taas osaa arvostaan paljon enemmän nykyajan ruoanlaiton helppoutta ja kauppoja, joista voi ostaa mitä vain milloin vain.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Charles Dickens A Christmas Carol

Kävin katsomassa Saiturin joulun Tampereen teatterissa ennen joulua, ja sen innoittamana päätin, että luen vihdoinkin Charles Dickensin A Christmas Carol -teoksen. Olen suunnitellut sen lukemista varmaan parikymmentä vuotta, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. ; Ja mikäpä olisi ollut parempi hetki lukea A Christmas Carol kuin joulunaika. Luin siis tämän vuonna 2015, vaikka bloggaankin siitä vasta vuonna 2016.

Saiturin joulu noudatteli hyvin uskollisesti Dickensin teosta, ja Ilkka Heiskanen teki huikean roolityön herra Scroogena. Minuakin pelotti herra Scroogesta hyökyvä pahuus, saati sitten takana istuvia pikkulapsia. Mutta toisaalta joulun henkien aikaansaama muutos oli sitäkin suurempi, ja uudesti syntyneen Scroogen lämminhenkisyys kosketti ja tuntui hyvin aidolta. Suosittelen lämpimästi Tampereen teatterin Saiturin joulua. Toivottavasti se esitetään ensi joulunakin!

Ilkka Heiskanen herra Scroogena.
Koska luin teoksen katsottuani näytelmän, teos ei juurikaan sisältänyt yllätyksiä. A Christmas Carol kertoo rikkaasta, mutta saidasta herra Scroogesta, jolle vain raha merkitsee jotain ja joka on epäystävällinen kaikille kohtaamilleen ihmisille. Jouluaattona hänen luonaan vierailee hänen edesmennyt yhtiötoverinsa, joka joutuu kantamaan painavia kahleita, kassakaappeja ym. mukanaan. Myöhemmin herra Scrooge näkee paljon aaveita, jotka ovat tuomittu alati liikkumaan ja jotka joutuvat kantamaan erilaisia taakkoja sen mukaan, miten ovat elämänsä eläneet. Jäin miettimään, että minkälaisia taakkoja sitä itse joutuisi raahaamaan mukanaan. Kirjoja, tietokoneita, tabletteja, puhelimia... Yhtiötoveri on tullut auttamaan Scroogea, jotta hän ei saisi samanlaista rangaistusta, ja ilmoittaa, että Scroogen luona vierailee kolme haamua, ja jos Scrooge ei ota opikseen heidän näyttämistä tapahtumista, Scroogea odottaa vielä painavammat taakat kuin häntä. 

Scrooge suhtautuu asiaan epäillen, mutta hänen luonaan kuitenkin vierailee kolme haamua: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Menneisyyden haamu vie Scroogen hänen lapsuutensa ja nuoruutensa jouluihin, jolloin hän ei vielä ollut ilkeä kyynikko. Nykyisyyden haamu näyttää erilaisia onnellisia perheitä ja yhteisöjä, kuten Scroogen veljenpoikaa ja alaista, viettämässä joulua. Tulevaisuuden haamu näyttää Scroogella, miten hän kuolee yksin ja unohdettuna kenenkään kaipaamatta häntä, mikä varmasti on meidän kaikkien pahin pelkomme. Scroogen herättyä haamujen käynnin jälkeen hän on muuttunut mies. Hän jakaa rahojen kaikille tarvitsijoille, erityisesti alaiselleen, ja viettää joulua veljen perheen kanssa. 

A Christmas Carol saa joulumielelle ja on hurmaavan vanhanaikainen tarina siitä, mikä on tärkeää elämässä: ei työ, raha tai valta vaan toisten ihmisten auttaminen ja läheisten läsnäolo. Tämän kun muistaisi joka päivä...