tiistai 31. toukokuuta 2016

Kirjahyllyn siivousta

Kuulin kirjanselkärunoudesta ensimmäistä kertaa alkuvuodesta, eli en tosiankaan voi väittää ratsastavani trendien aallonharjalla. Kun siivosin perusteellisesti kirjahyllyäni pitkästä aikaa, innostuin kokeilemaan kirjanselkärunoutta. (Olen valmis tekemään melkein mitä tahansa välttääkseni siivoamista). Kirjoista saa yllättävän mielenkiintoisia runoja. Tätä ensimmäistä voisi pitää vaikkapa rakkausrunona tai elämäkertana.
Minua hiukan häiritsee se, että kirjailijoiden nimet ovat keskellä runoa, mutta useimmissa tapauksissa niitä ei voi oikein poistaakaan, koska ne muodostavat niin tiiviin parin kirjan nimen kanssa.

Seuraavaksi kokeilin hiukan ruotsin kielistä runoutta. Tässä aihepiirinä kuunteleminen.


Toiseksi alin näkyy huonosti, mutta siinä on Mikael Niemen Populärmusik från Vittula.
Alin kirja taas on Anne Swärdin Till sista andetaget. Molempia suosittelen lämpimästi. Tai oikeastaan kaikkia kuvan kirjoja.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä seuraa englanninkielinen runo, jossa on ripaus kauhua Edgar Allan Poen tyyliin.

Toiseksi alimmainen on Sandra Brownin Hello, Darkness. Seuraavaa kertaa varten täytyy harjoitella kuvanottoa. Jostain syystä runoistani tuli jotenkin suttuisia...

Millaisia runoja sinä saat tehtyä kirjahyllysi sisällöllä tai lukemattomien tai luettujen pinosta? Nämä runot kertovat tekijästään yllättävän paljon...

tiistai 24. toukokuuta 2016

Gabriella Ullberg Westin Ensamfjäril

Viime syksynä kuulin uudesta ruotsalaisesta naisdekkaristista, Gabriella Ullberg Westinista, Turun kirjamessuilla. Koska pidän ruotsalaisista dekkareista, innostuin ostamaan hänen ensimmäisen dekkarinsa Ensamfjäril. Se on suomennettu alkuvuodesta nimellä Yksinäinen perhonen, ja sarjan toinen osa julkaistiin Ruotsissa nyt huhtikuussa. Lisäksi siitä sai komean kirjanaaman kirja-haasteeseen. Yritin luoda kuvaan vähän dekkarin tuntua, vaikka olenkin aika tumpelo kuvankäsittelyn kanssa.
Kirja alkaa siitä, kun joulupukin asuun pukeutunut mies murhaa kuuluisan jalkapalloilija Måns Sandinin kauniin Henna-vaimon jouluaattona Hennan ja lasten odottaessa Månsia. Tapausta alkaa selvittää Johan Rokka, joka on juuri palannut takaisin kotikaupunkiinsa, Hudiksvalliin. Hudiksvall on suhteellisen pieni paikka, joten murhaa tutkii vain muutama henkilö Rokan lisäksi, ja tässä ensimmäisessä osassa pääsemme tutustumaan myös useimpien heidän yksityiselämään. Tapausta valoitetaan myös muiden murhaan liittyvien henkilöiden näkökulmasta, joten kertojia ja näkökulmia on paljon, mutta tekstiä on kuitenkin suhteellisen helppo seurata. Kuten ruotsalaisissa dekkareissa usein käy, vähitellen paljastuu, että murhan syyt löytyvät syvältä menneisyydestä ja poliisit joutuvat selvittämään monia eri salaisuuksia ja rikoksia selvittäessään Hennan murhaa. Lopussa tuntuu siltä, että oikein kukaan ei ole syytön.

Gabriella Ullberg Westin kertoo saaneensa inspiraation kirjojen kirjoittamiseen Mari Jungstedtilta. Olen lukenut Jungstedtilta vain yhden dekkarin, mutta kyllä niissä on jotain samaa. Minusta Ensamfjäril muistutti myös aika paljon Camilla Läckbergin dekkareja, ja joiltain osin Anna Janssoniakin. Minusta Ensamfjäril oli hyvä ollakseen kirjoittajan ensimmäinen dekkari, ja toivon, että jatkossa päästään vähemmällä yksityisasioiden selvittelyllä, kun poliisit ovat jo tuttuja. Poliisityön kuvaus vaikutti uskottavalta, juoni oli monipuolinen ja ainakin minulle murhaaja pysyi pitkään mysteerinä. Henkilöt vaikuttivat mielenkiintoisilta, ja tekstiä oli nopea lukea. Ainoa mikä hiukan häiritsi oli lukemattomat seksikohtaukset, jotka kuvattiin yksityiskohtaisesti mutta jotka eivät varsinaisesti liittyneet juoneen. Välillä tuli tunne, että kirjailija oli laskenut, että nyt muutamaan kymmeneen sivuun kukaan ei ole harrastanut seksiä, joten laitetaanpa vaikka nämä henkilöt harrastamaan seksiä keskenään tai joku muistelemaan useamman vuoden takaista panoa. Minua ei haittaa seksikohtaukset sinänsä, mutta minusta tekstin pitäisi kuljettaa koko ajan juonta eteenpäin. Kävin Gabriella Ullberg Westinin sivuilla, ja siellä hän kertoi olevansa ensimmäisiä ruotsalaisia erotic crime -kirjallisuuden kirjoittajia, joten kyse on ilmeisesti hyvin tietoisesta valinnasta ja ehkäpä markkinastrategista. Ruotsissa julkaistaan niin paljon rikoskirjallisuutta, että on varmasti vaikea erottua joukosta, ja tämä on tietysti yksi tapa erottua. Ja eikös sitä sanota, että seksi myy? Joka tapauksessa tutustumisen arvoinen uutuus.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Goethe Nuoren Wertherin kärsimykset

En ole aikaisemmin lukenut Johann Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksiä, mutta lukuhaasteen innoittamana tartuin siihen, ja aika moni minun lisäkseni on valinnut sen kohtaan 1700-luvulla kirjoitettu kirja. 

Jo ennen teoksen lukemista tiesin Nuoren Wertherin kärsimysten juonen pähkinäkuoressaan. Juonellisesti teos toistaa tuttua kaavaa, ja samanlaisia tarinoita on todennäköisesti kerrottu vuosituhansia. Tunnetuin versio onnettomasta rakkaudesta on varmasti Shakespearen Romeo ja Julia. Tekstin lukemiseen vaikuttikin se, että jo etukäteen tiesin kirjan lopun, ja ehkäpä sen takia  Wertherin kuvaukset suuresta rakkaudestaan kävivät vähän pitkästyttäviksi. Nuoren Wertherin kärsimykset onkin monella tapaa oman aikansa, eli romantiikan ajan, lapsi. Senpä takia siinä on tunteiden kuvailua ja analysointia yhdistettynä luonnon ja säiden kuvailuun ja viittauksia sekä antikin että kelttiläisen kansanperinteen mytologioihin kyllästymiseen asti.Myös sukupuoliroolit ovat tyypilliset romantiikan ajalle: Werther on tunteellinen ja reflektoiva mies, kun taas Charlotte on passiivinen, heikko ja viaton pikkuenkeli.

Eniten romaanissa pidin kuitenkin sen modernista suhtautumisesta mielenterveysongelmiin ja itsemurhaan, joka oli selkeästi edellä aikaansa. 1700-luvulla mielisairaat usein suljettiin epäinhimillisiin laitoksiin tai he elivät yhteiskunnan hyljeksiminä. Itsemurhaa pidettiin syntinä, ja itsemurhan tehneitä ei haudattu hautausmaalle muiden kristittyjen tapaan. Useissa maissa itsemurha oli myös rikos, josta parhaimmassa tai pahimmassa tapauksessa voitiin tuomita jopa kuolemaan. Itsemurhan tehneitä pidettiin yleisesti heikkoina, mikä ilmeisesti on myös Albertin mielipide: 

Sinä liioittelet ja otat kaikki asiat niin kiihkeästi, ja ainakin olet väärässä siinä, että vertaat itsemurhaa, josta nyt on puhe, suuriin tekoihin, vaikk'ei sitä toki voi katsoa muuksi kuin heikkoudeksi. 

Goethe kuitenkin Wertherin suulla puolustaa itsemurhan tehneitä ihmisiä ja toteaa, että pimeys, jota nykyään kutsutaan masennukseksi, valtaa ihmisen eikä ihminen voi sille mitään niin kuin ei muillekaan sairauksille, mikä on nykyään vallalla oleva käsitys mielenterveysongelmista. Itsemurhakaan ei ole vapaaehtoinen valinta vaan syvästi masentunut ja taakkansa alle uupunut henkilö ei näe mitään muuta ulospääsyä ongelmistaan.


Ihmisluonteella, jatkoin, on rajansa, se voi tuntea iloa, voi tuntea tuskaa ja kärsimystä ainoastaan määrättyyn rajaan asti ja sortuu, kun on menty sen rajan ylitse. Tässä ei siis ole kysymys siitä, onko joku heikko vai vahva, vaan siitä, voiko hän kestää kärsimystensä mittaa, olkoot hänen kärsimyksensä sitten henkistä tai ruumiillista laatua; ja minusta on aivan yhtä omituista sanoa, että ihminen, joka tekee itsemurhan, on pelkuri, kuin olisi mieletöntä sanoa pelkuriksi ihmistä, joka on kuollut kovaan kuumeeseen.



torstai 12. toukokuuta 2016

Marja-Liisa Vartio Hänen olivat linnut

Englannin kielessä on sanonta "don't judge a book by its cover", mutta minun täytyy tunnustaa, että minulle vieraan kirjailijan kohdalla myös kansi saattaa vaikuttaa lukupäätökseen. Sen takia minusta onkin hyvä, että kirjahaasteessa on kohta "kirjan kansi on mielestäsi ruma". Ilman tätä kohtaa en välttämättä olisi tarttunut Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut -teokseen, sillä kirjankansi on mielestäni todella tylsä. Vai mitä mieltä te olette?

Kirjan sisältökin on ensisilmäyksellä hiukan tylsä, sillä kirja koostuu lähinnä epäkronologisessa järjestyksessä kuvatuista leskiruustinna Adelen ja hänen palvelijansa Alman keskusteluista, jotka liikkuvat samaa rataa päivästä toiseen. Keskustelut ovat niin tuttuja molemmille, että he täydentävät toinen toistensa keskusteluja, mutta mielenkiintoista on se, että tarina tuntuu aina muuttuvan kerronnan myötä, mikä vähentää tarinan uskottavuutta. Leskiruustinna puhuu pappilan palosta, miehensä sukulaisten hänelle aiheuttamasta mielipahasta muun muassa perintöriitojen muodossa ja hänen miehensä lintukokoelmasta, joka on vähitellen muodostunut tärkeäksi myös ruustinnalle, vaikka häntä aikaisemmin onkin inhottanut miehensä innostus lintujen ampumiseen, täyttämiseen ja niistä huolehtimiseen. Myös Alma kertoo, miten veljen vaimo on ajanut hänet pois kotoaan, eli hänellä ja ruustinnalla on samankaltaisia kokemuksia riidoista sukulaisten kanssa.

Kirjaa lukiessa onkin tärkeä lukea rivien välistä, sillä kaikki ei ole siltä, miltä ulospäin näyttää. Kulisseja on tärkeä pitää pystyssä, vaikka asiat olisivat kuinka hullusti, jotta ei antaisi aihetta juoroiluun. Kirjassa toistuu useampaan otteeseen perintöriidat, juoruilu ja naisten väliset eri-mielisyydet varsinkin talon hoidosta. Myös täytetyillä linnuilla ja lintusymboliikalla on tärkeä osa romaanin kulussa. Kirjan tekeekin mielenkiintoiseksi nimenomaan rivien välissä tapahtuvat asiat. Uskon, että aika moni meistä on törmännyt perintöriitoihin ja juoruiluun oikeassakin elämässä. Ja vanhemmilla ihmisillä on tapana kertoa samat asiat moneen kertaan, varsinkin sellaiset asiat, jotka ovat olleet jollain lailla traumaattisia tai muuten merkittäviä.  

Mielenkiintoisinta kirjassa minusta on se, että eri henkilöiden kuvaukset tapahtumista eroavat suuresti toisistaan, ja jäinkin pohtimaan kenen tarina on uskottavin. Mutta tulin siihen tulokseen, että sitä on turha pohtia, sillä jokaisen kertomus on tosi kertojalleen. Me näemme asiat eri tavalla: jokainen katsoo asiaa omasta näkökulmastaan, jolloin asiat nähdään hyvin eri tavalla, ja asioita tulkitaan itselle edullisessa valossa vakuuttuneina siitä, että se oma näkökulma on se ainoa oikea. Tähän olen törmännyt usein sekä työelämässä että ihmissuhteissani, enkä voi väittää, että en itsekin syyllistyisi tähän. Aika hankala on asettua toisen asemaan, varsinkin jos tuntuu siltä, että on se loukattu osapuoli. Summa summarum. vaikka kirjankansi on tylsä, kirja voi antaa aihetta mielen-kiintoiselle pohdinnalle ja itsetutkiskelulle. 

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Kati Hiekkapelto Tumma

Olen tykännyt Kati Hiekkapellon dekkareista tosi paljon, ja varsinkin Kati Hiekkapellon toinen dekkari eli Suojattomat oli erittäin hyvä. Hehkutin sitä jo aikaisemmin. Odotukset olivat siis korkealla kolmatta dekkaria, eli Tummaa, kohtaan, mutta valitettavasti odotukseni eivät ihan kokonaan täyttyneet. Älkää käsittäkö väärin, pidin dekkarista, mutta se ei minun mielestäni ollut yhtä hyvä kuin Suojattomat. Kerron ensin vähän teoksen juonesta, ja sitten erittelen, mistä pidin ja mistä en pitänyt.

Dekkarisarjan päähenkilö, Jugoslaviassa syntynyt suomalainen poliisi Anna Fekete, on lomailemassa äitinsä luona Serbiassa, kun hänen käsilaukkunsa varastetaan viinijuhlilla. Seuraavana päivänä laukun varastanut romanipoika löytyy kuolleena. Paikallinen poliisi, ainakin virallisesti, pitää kuolemaa tapaturmana, mutta Anna ei usko siihen vaan alkaa tutkia pojan kuolemaa omin päin. Juttu paisuu nopeasti, ja Anna uskoo pojan kuoleman liittyvän jotenkin hänen isänsä murhaan, joka tapahtui ennen Jugoslavian sisällissotaa.  

Dekkarin juoni kulkee hyvin, jännitys säilyy koko ajan, eikä loppukaan ole liian ennalta arvattava. Hiekkapelto kuvailee kauniisti helteistä Serbiaa, ja lukiessani tuli sellainen tunne, että olisi ihana käydä tuolla, mikä oli yllättävää, sillä Serbia ei ole ollut unelmakohteideni listalla tähän mennessä. Hiekkapelto myös kuvaa uskottavasti paikallista kulttuuria ja yhteiskuntaa, onpa hän jopa liittänyt kirjaan vuorosanoja unkariksi, joka on Annan äidinkieli. Teos myös valottaa Serbian vähemmistö-politiikkaa ja viimekesäistä pakolaistilannetta Balkanilla, mutta ne on nivottu hyvin yhteen juonen kanssa. Teos myös antaa paljon lisätietoa Annan menneisyydestä, ja ainakin minusta oli ihana nähdä hänet vaihteeksi ihmisten ympäröimänä, sillä Suomessa hän tuntuu olevan kovin yksin.

Nyt päästään sitten mutta-kohtaan. Minua ärsytti useammassa kohdassa Annan Neiti Etsivä -tyyli. Hän tutki juttua omin päin, kävi makoilemassa tapetun ruumiin jättämissä painaumissa, kuljeskeli yksin yöllä tutkimassa ruumista, seikkaili yksin hylätyssä autiotalossa, jossa hänen isänsä oli tapettu, nyppi karvoja ihmisten takeista ja vertaili niitä mikroskoopilla löydöksiinsä. Minun on vaikea uskoa, että koulutettu poliisi toimii näin typerästi ja vaarantaa henkensä useampaan kertaan. Salapoliisityö harmitti siinäkin mielessä, että yleensä Hiekkapelto kuvaa poliisin työtä uskottavasti, ja minä olen pitänyt hänen tavastaan kertoa kaikista työryhmän jäsenistä ja heidän toiminnastaan. Lisäksi minusta oli epäuskottavaa, että kaikki olivat niin valmiita auttamaan Annaa hänen epävirallisissa tutkimuksissaan: hänen suomalaiset kollegansa, serbialainen poliisi salaa esimiehiltään, hänen isänsä vanhat tuttavat, romaniyhteisö jne. Viimeinen asia, josta murisen, on se, että en pidä siitä, kun poliisin tutkima juttu yllättäen liittyy poliisin menneisyyteen. Silloinhan asiaa ei oikeastaan saisi tutkia, jos se liippaa liian läheltä.

Joka tapauksessa kirja kannattaa lukea. Kyseessä on hyvä dekkari, joka tempaisee mukaansa.