lauantai 31. tammikuuta 2015

Kim Izzo The Jane Austen Marriage Manual

Luettuani viime aikoina kirjoja, joiden päähenkilö on mies, halusin palata takaisin naisten maailmaan ja käteeni osui Kim Izzon The Jane Austen Marriage Manual, joka ilmeisesti on suomennettu nimellä Avioliitto Jane Austenin tapaan. Ostin tämän kirjan pari vuotta sitten sen nimen ja kannen perusteella.


Kirja kertoo 40-vuotiaasta Katesta, joka lyhyessä ajassa menettää miesystävänsä, työnsä, kotinsa ja rakkaan isoäitinsä, ja lukijan ja ystävien mielestä myös järkensä. Sen sijaan, että voimakastahtoinen ja urasuuntautunut Kate etsisi töitä, hän päättää etsiä itselleen rikkaan miehen, joka elättää hänet hänen loppuelämänsä ajan, ja sen lisäksi hän aikoo kirjoittaa artikkelin naistenlehteen siitä, miten rikas mies pyydystetään Jane Austenin oppeja seuraamalla. Chick lit edellyyttää, että lukija uskoo, että sen oikean, mielellään rikkaan miehen, löytäminen on tärkeintä naisen elämässä, mutta varsinkin tässä kirjassa se on epäuskottavaa monesta syystä.

Ensinnäkin Jane Austenin sankarittaret eivät pyrkineet keinoja kaihtamatta rikkaan miehen vaimoksi, vaan romaanit kuvaavat miten sankaritar monien kommellusten jälkeen avioituu rakastamansa miehen kanssa. Toiseksi sekä Katen äiti että isoäiti ovat miestensä hylkäämiä, joten Katen pitäisi tietää, että ongelma ei ole miehen löytäminen vaan hänen säilyttäminen. Kolmanneksi Katen ystävä on naimissa rikkaan pankkialan miehen kanssa, mutta he menettävät laman myötä koko omaisuutensa, joten Katen pitäisi huomata että rikas mies ei aina pysy rikkaana, varsinkin jos hän mielellään hemmottelee sydämensä valittua kalliilla merkkituotteilla. Neljänneksi suomalaisen naisen on vaikea samastua sankarittareen, jolle tärkeintä on miehen varakkuus eikä luonne tai tunteet. Kate nimittäin löytää pian rikkaan Scottin, mutta lukijalle tulee hyvin selväksi, että kumpikaan ei ole mitenkään rakastunut toisiinsa. Jos kihloissa oleva pari on toisistaan erossa viikkoja ilman että kumpikaan kaipaa toista, millainen avioliitto on esim. 10 vuoden päästä?  Onneksi Kate kuitenkin lopulta päätyy yhteen rakastamansa miehen kanssa.

Kirjassa oli hauskat hetkensä, ja se pönkittää uskomustamme siitä, että raha ei ratkaise kaikkea, mutta kirjan nimi on kyllä aika harhaanjohtava. Mutta kirjan nimi varmasti myy, jäinhän minäkin koukkuun ja meitä Jane Austen faneja riittää ympäri maailmaa...

perjantai 30. tammikuuta 2015

Tuomas Kyrö Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Ihastuin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaan muutama vuosi sitten ja senpä takia tartuin innolla uusimpaan Mielensäpahoittajaan. Mielensäpahoittaja onnistuu usein iskemään naulan kantaan havainnoillaan ja varmaan jokaisessa meissä asuu pieni Mielensäpahoittaja. Harva kirja on saanut minut nauramaan niin paljon kuin Mielensäpahoittaja, ja senpä takia uusin Mielensäpahoittaja oli pienoinen pettymys. Kirjassa oli hauskoja kohtauksia, mutta se ei ollut yhtä hulvattoman hauska kuin aikaisemmat kirjat. Tosin on myönnettävä, että ensimmäisen osan jälkeen on aika hankala parantaa tai edes saavuttaa samaa tasoa, sillä ensimmäinen osa oli huippuhyvä.



Ehkä kyse on osittain kirjan muodosta. Mielensäpahoittaja koostui lyhyistä pakinamaisista kappaleista, jotka eivät suoranaisesti liittyneet toisiinsa, kun taas Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on enemmänkin romaani, joka valottaa Mielensäpahoittajan menneisyyttä, kertoo hänen suhteistaan läheisiin ja valmistautumisesta kuolemaan.

Toisaalta aihepiirikin on vakavampi, sillä kuolemaan valmistautuminen harvoin kirvottaa naurunpyrskähdyksiä, vaikka arkun teko ja testamentin kirjoittaminen sujuukin tuttuun Mielensäpahottajan tyyliin. "Omaa arkkuani en maalaa enkä höylää enkä lakkaa. Sametin päälle pannaan minun päivävilttini, se ruskeankeltainen, johon emäntä on kirjaillut nimikirjaimeni. On mahdottoman ruma, mutta pehmoisa ja lämmin niin kuin on hyvä työihminen." "Viimeinen tahto tehdään hyvälle paperille, isävainaan mustekynällä joka hänelle jäi omalta isältään."
Mielensäpahoittaja joutuu monenlaisiin kommelluksiin etsiessään mustetta perintökynäänsä voidakseen kirjoittaa testamentin ja päätyy lopulta sairaalaan. Kaikkien kommelluksien keskellä mielensäpahoittaminen unohtuu ja Mielensäpahoittaja innostuu sylitelevision eli tabletin käytöstä ja matkustelee sen avulla eri puolilla maailmaa eri aikakausina. Sylitelevisio tarjoaa ajanvietettä Mielensäpahoittajalle ja herättää hänessä monenlaisia ajatuksia, mutta jotenkin minun on vaikea uskoa, että sellainen vanhan kansan mies kuin Mielensäpahoittaja innostuisi niin paljon nykyajan hömpötyksistä. Ehkäpä Mielensäpahoittaja on avarakatseisempi kuin lukijansa?

Saattaa olla, että kirjailija itsekään ei ole vakuuttuunut tuotteensa laadusta vai miten pitäisi tulkita Mielensäpahoittajan ajatus."Tekijöiden kannattaisi tarkasti miettiä miksi kuvata keksittyjä tarinoita ja tämä pätee myös kirjailijoiden kirjoihin ja teatteriporukoiden näyttämömökään. Kaikkein pahimpia ovat jatko-osat, joita rahanhimon ja laiskuuden takia kirjoitetaan." Itse asiassa kirjan parasta antia onkin kieli poskessa-mentaliteetti ja asioiden vakavuuden kyseenalaistaminen. Kirja kannattaa lukea, mutta sitä ei kannata liikaa verrata aiempiin osiin.

Lopuksi en voi olla vielä ylistämättä Mielensäpahoittajan omintakeista puhe-/kirjoitustyyliä, joka jää lukijan mieleen pitkäksi aikaa - huomaan itsekin muodostavan lauseita tyyliin kyllä en aio lähteä sinne, ja kavereiden Facebook-päivityksistä huomaa heti, kuka on lukenut Tuomas Kyröä.

torstai 1. tammikuuta 2015

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila
Kirja Yön sydän on jäätä

En ole aikaisemmin lukenut Virpi Hämeen-Anttilan kirjoja, mutta tykkään dekkareista ja historiallisista romaaneista, joten pakkohan tämä oli lukea. Varsinkin kun kirjan ulkoasu oli niin kaunis ja kirjan aikakauteen sopiva (1920-luvun Helsinki).
Lisää kuvateksti

Pidin kirjasta ja luen todennäköisesti myös seuraavat osat. Kirja on ilmeisesti ensimmäinen osa dekkarisarjasta, jossa Karl Axel Björk ratkoo rikoksia 1920-luvun Helsingissä. Koska kyse on dekkarisarjan ensimmäisestä osasta, suurin osa kirjasta sisälsi miljöön ja henkilöiden, varsinkin päähenkilön, esittelyä, ja sen takia juoni jäi sivuosaan. Koska pidän historiallisista romaaneista, pidin miljöön esittelystä, ja suuri plussa kirjalle oli Helsingin kartta 1920-luvulta, joka helpotti paikkojen hahmottamista. Virpi Hämeen-Anttila kuvaili miljöötä vähän samaan tapaan kuin yksi lempikirjailijoistani, Kaari Utrio. Varsinkin vaatteiden kuvailu sai paljon tilaa ja ilmeisesti Karl Axel Björkille tyylikkäät vaatteet olivat tärkeitä. Välillä hänen vaateintoilunsa oli jopa huvittavaa, mutta ehkäpä se johtuu siitä, että olen lukenut enimmäkseni kirjoja, joissa naiset intoilevat vaatteista, mutta miehet eivät ole niin kiinnostuneita siitä, mitä laittavat päällensä. 

Karl Axel Björk liikkuu sulavasti ympäri Helsinkiä eri yhteiskuntaluokissa tutkiessaan rikoksia vapaa-ajallaan. Karl itse työskentelee sisäasianministeriössä ja hänellä on ylhäisiä sukulaisia, mutta hänen ystävänsä elävät ja hän itsekin elää aika vaatimattomasti. Myöskään kaupungin vuokrakasarmit eivät ole hänelle tuntemattomia paikkoja. Virpi Hämeen-Anttila kuvaakin hyvin eri yhteiskuntaluokkien elämää ja niiden välisiä jännitteitä. Tosin mielestäni Hämeen-Anttila on turhankin poliittisesti korrekti kuvauksissaan ja sisällissodan eri osapuolten välisistä ristiriidoista olisi saanut mehevämpiäkin juonenkäänteitä. Karl Axel Björk on puolueeton humanisti, joka sattui olemaan sopivasti ulkomailla sisällissodan aikana ja joka edelleenkään ei halua asettua kummallekaan puolelle. Entinen punavanki on rehellinen työmies, joka ei ikinä sotkeutuisi jääkärin murhaan, ja jääkärin murhasi toinen jääkäri mustasukkaisuuden puuskassa, vaikka muitakin motiiveja olisi ollut tarjolla (Sori että paljastin murhaajan ja motiivin mutta ne kävivät kyllä lukijalle selväksi hyvin aikaisessa vaiheessa).

Kirjan suurin puute onkin se, että murhaaja ja motiivi paljastuvat hyvin aikaisessa vaiheessa, mutta murhaajaa ei saada koskaan tilille. Tavallaan juttu jää kesken, eikä syyllisiä saada vastuuseen teostaan, mikä dekkareissa on aika harvinaista. Murhajutun lisäksi Karl tutkii myös muita rikoksia ja murhan selvittely jääkin jotenkin kaiken muun alle. Toivottavasti seuraavassa osassa keskitytään yhteen rikokseen ja juonta terävöitetään nyt, kun miljöö ja päähenkilöt ovat tulleet tutuiksi. Tässäkin osassa olisi hyvin riittänyt se, että Karl Axel Björk tutkii yhtä juttua eikä useita samanaikaisesti.

Karl Axel Björk on monipuolinen päähenkilö ja hänen elämäänsä ja persoonaansa valotettiin monesta eri näkökulmasta. Minun makuuni hän oli liian Sherlock Holmesmainen ylimielisyytensä, yläluokkaisten tapojensa, naamioitumiskykynsä, huumeriippuvuutensa ja tarkkailukykynsä takia. Kaiken kukkuraksi hänen ystävänsä Martti Ekman omaa paljon Watsonmaisia piirteitä. Mutta Sherlock Holmes on monien rakastama hahmo, joten voisi kuvitella että Karl Axel Björk saavuttaa myös uskollisen lukijakuntansa.

Viimeiseksi haluan ylistää kirjan kieltä. Tekstiä on mukava ja helppo lukea, mutta kieli on sopivan vanhahtavaa ja lukiessa siirtyy menneseen aikaan. Kielten opettajan sydäntä taas lämmitti se, että henkilöt puhuivat myös ruotsia ja venäjää, mikä on hyvä muistutus siitä, että Suomi ei ole koskaan ollut yksikielinen maa ja useiden kielten hallinta on aina ollut tärkeä osa sivistystä ja pääsyvaatimus moneen työhön. ;)