Jane Austen Ylpeys ja ennakkoluulo

Olen lukenut Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon aikaisemminkin ja katsonut lukuisia kertoja BBC:n teokseen pohjautuvan sarjan, jossa Darcyna on iki-ihana nuori Colin Firth. Luin kirjan muistaakseni lukioikäisenä ja päätin tarttua siihen nyt uudestaan. Innostuin lukemaan sen uudestaan, sillä Carstensin Muratti muistutti sitä paljon, ja olen katsellut Pemberlyn kartanon tragediaa, jossa seikkailee samat hahmot kuin Ylpeydessä ja ennakkoluulossa, joten päätin verestää muistiani lukemalla sen aidon alkuperäisen.  Ihastuin taas Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, ja pystyn kyllä samaistumaan Elizabethiin, itsekin kun aina välillä sorrun ylpeyteen ja ennakkoluuloihin. Ja vaikka nykynainen pärjää taloudellisesti ilman miestä, ei "täydellisen" miehen löytäminen ja parisuhteen muodostaminen ole nykyään helpompaa kuin 200 vuotta sitten. ja rouva Bennet tuntuu olevan vähintään yhtä tehokas kuin Tinder tai joku nettideittisivusto.

Teos siis kertoo Bennetin perheestä, jossa on viisi tytärtä eikä yhtään poikaa eli perijää. Bennetin perhe on keskiluokkainen, ja he elelevät suhteellisen mukavasti talossaan palvelijoineen tekemättä mitään. Valitettavasti heidän tilansa on sääntöperintötila, mikä tarkoittaa sitä, että se siirtyy lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle eli heidän kaukaiselle serkulleen herra Collinsille. Koska tytöt eivät peri mitään, heidän täytyy löytää rikas ja oikeassa yhteiskunnallisessa asemassa oleva aviomies. Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo, sillä yhteiskunnassa, jossa naisilla ei ole omaa omaisuutta, ammattia tai mitään muutakaan millä voisi elättää itsensä, taistelu rikkaista aviomiehistä on kovaa. Jos nainen ei onnistu löytämään itselleen aviomiestä, hän jää taakaksi sukunsa hartioille, sillä suvun täytyy elättää hänet. Rouva Bennet on piinallisen tietoinen tästä, ja hän on päättänyt naittaa kaikki tyttärensä mahdollisimman pian.

Romaani keskittyykin kuvaamaan Bennetin tyttärien ja heidän äitinsä pyrkimyksiä löytää rakkautta ja hyvä aviomies, ja mieluiten samassa paketissa. Vaikka romaanin perustana onkin realistinen kuvaus naisten heikosta asemassa 1700- ja 1800-luvun vaihteen englantilaisen keskiluokan/yläluokan piirissä, on se kuitenkin muotonsa puolesta rakkaustarina, jonka juonen käänteet eivät merkittävästi eroa esimerkiksi Grimmin saduista tai nykyaikaisesta chick lit –kirjallisuudesta.

Romaanin keskiössä ovat perheen kaksi vanhinta tytärtä, Elizabeth ja Jane, ja he saavat lopussa, lukuisien väärinkäsitysten jälkeen, rikkaat ja rakkaat aviomiehet, ja romaanin lopussa annetaan ymmärtää, että he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Lopussa hyvä saa siis palkkansa. Kaikille ei kuitenkaan käy yhtä hyvin. Lydia, joka tekee kaiken oman päänsä mukaan ja seuraa intohimojaan välittämättä yhteisönsä normeista, päätyy naimisiin kamalan, pennittömän heittiön kanssa, ja heidän avio-onnensa ei kestä kauaa. Elizabethin paras ystävä Charlotte menee naimisiin vain rahan ja aseman takia herra Collinsin kanssa, josta hän ei pidä ja jota hän ei arvosta, ja hän kokee avioliittonsa onnellisimmat hetket ollessaan yksin, mahdollisimman kaukana miehestään. Elizabeth ja Jane saavuttavat onnen, koska he menevät naimisiin rakastamiensa miesten kanssa, jotka onneksi sattuvat olemaan rikkaita. Tosin epäilen, että kyseiset nuoret naiset eivät olisi menneet naimisiin tallirengin kanssa, vaikka olisivat olleet kuinka rakastuneita, mutta missäpä he olisivat tallirenkejä kohdanneetkaan... En tiedä, onko romaanin viesti, että pitää seurata sekä järkeä että tunteita, jos haluaa tulla onnelliseksi, vai onko osa meistä vain syntynyt onnellisten tähtien alla, niin että elämässä kaikki menee hyvin. 

Fredrika Wilhemina Carstens Muratti

Naistenviikko lähenee loppuaan, ja sitä myötä myös tämä naistenviikon haaste. Tämä viikko on ollut hyvin klassikkopainotteinen. Alkuviikosta bloggasin L. Onervasta ja Minna Canthista, jotka ovat tunnettuja suomalaisia kirjailijoita ja jotka ovat käsittelleet tasa-arvoa ja naisasiaa teoksissaan. J. L. Runeberg kuuluu ehdottomasti Suomen tunnetuimpiin kirjailijoihin, mutta häntä ei kyllä oikein voi kuvata naisasiasta kiinnostuneeksi kirjailijaksi, vaikka huhujen mukaan hän olikin hyvin kiinostunut naisista. J. L. Runeberg päätyi lukulistalle naistenviikolla siksi, että eräs hänen teoksistaan on Hanna, jonka nimipäivä oli tällä viikolla ja koska hänen Hannansa oli innoittanut Canthia kirjoittamaan oman versionsa samasta aiheesta. 

Fredrika Wilhelmina Carstens ei ole klassikkokirjailijan maineessa, vaikka hän kyllä sen ansaitsisikin. Fredrika Wilhelmina Carstens on nimittäin kirjoittanut ensimmäisen suomalaisen romaanin, eli Muratin, vuonna 1840. Carstens kirjotti ruotsiksi, ja Murgrönan ilmestyi siis vuonna 1840, mutta se suomennettiin vasta 2000-luvulla. Ilmestyessään Murgrönan sai aika negatiivisen vastaanoton, mikä ilmeisesti ainakin osoittain johtui kirjailijan sukupuolesta. Vähitellen teos unohtui ja harva nykyäänkään tietää tästä suomalaisen kirjallisuuden ensimmäisestä romaanista.

Muratti tuo mieleeni Jane Austenin romaanit, ja uskon, että Carstens on lukenut paljon 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun romantiikan ajan kirjallisuutta, sillä teos noudattelee aika samanlaista kaavaa kuin esimerkiksi Jane Austenin tai Goethen teokset. Romaani koostuu orpotyttö Matildan kirjeistä ystävättärelleen Emilialle. Kirjeet alkavat siitä, kun Matilda joutuu muuttamaan Ruotsiin toimiakseeen seuraneitinä vanhalle, hiukan huonokuntoiselle vapaaherrattarelle, joka mielellään ottaa päiväunia, mikä onkin hyvin ymmärettävää, sillä onhan vapaaherratar jo yli 40 vuotta. ;) Matilda kuvailee kirjeissään tapaamiaan ihmisiä ja heidän vaatteitaan ja omaisuuttaan erittäin yksityiskohtaisesti. 

Yhdessä Nobelcreuzin neitien kanssa hän kävi jo kiihkeästi läpi edellisen illan vaatteita, eleitä, ilmeitä ja keskusteluja, mitä hyvänsä merkityksetöntäkin, mitä tansseissa oli saattanut havaita.

Myös luonnonkuvailu ja tunnekuohuissa rypeminen saavat paljon tilaa, mikä on hyvin tyypillistä tuolle ajalle. Kuvaukset kertovat paljon omasta ajastaan, mutta välillä toivoisin, että teoksessa tapahtuisi jotain ja kuvailu jäisi taka-alalle. Loppua kohden tahti kiihtyykin, ja monen eri ihmisten lemmenasiat nousevat etualalle. Matilda ei kerro kirjeissään ainoastaan omista tunteistaan ja kohtaamistaan miehistä, vaan hän kertoo myös suurella innolla ystäviensä rakkauselämästä. Lopussa on myös muutama yllättävä käänne varattuna lukijalle.

Austenin tyyliin naimattoman naisen täytyy löytää itselleen aviomies. Miehen pitäisi olla rikas, mutta naisen pitäisi kuitenkin valita hänet rakkauden, ei miehen rahojen, takia. 

Leikkisin julmasti hänen tunteillaan, jos luottaisin sattumanvaraisesti siihen, että tulevaisuus tuo mukanaan hulluuden, tai jos arvostaisin alhaisesti vain hänen varakkuuttaan ja rakastavaa sydäntään. Uhraisin sinä paitsi hänet myös itseni. 

Matildakin pitkään pohtii, valitako rakastamansa mies vai vapaaherrattaren poika, sillä vapaaherratar haluaa suojattinsa menevän naimisiin poikansa kanssa. Koska Matilda on orpo, on vapaaherratar ainoa, joka huolehtii hänestä, ja Matildan on vaikea kuvitella toimivansa varaäitinsä toiveiden vastaisesti. Teoksella on kuitenkin onnellinen loppu.

Jos pitää 1800-luvun seurapiiriromantiikasta ja haluaa lukea Suomen ensimmäisen chick lit -romaanin, kannattaa lukea Carstensin Muratti. Mutta valitettavasti se ei pääse ihan samalle tasolle kuin esikuvansa Austen. Austenin teoksia lukiessani nautin hänen ironisesta tyylistään kuvata tilanteita ja ihmisiä, mutta huumoria ei juuri löydä Muratista. Suurin osa kuvailusta tapahtuu hyvin ihailevaan sävyyn, ja välillä Matilda taas paheksuu aatelisten tuhlailevaa elämäntyyliä suorin sanankääntein. Kuvatessan suurta ihailuaan hyväntekijäänsä kohtaan Matilda pääsee hyvin lähelle Ylpeyden ja ennakkoluulon Collinsia, mikä minun silmissäni ei ole kovin suuri meriitti. Lisäksi minua ärsytti ylenmääräinen tunteiden vatvominen sekä kuvaukset sittä, miten pieni mielenliikutus aiheutaa kuumeen ja ennenaikaisen kuoleman, mutta täytyy oppia hyväksymään se, että se kuuluu tuon ajan romanttiseen kirjallisuuteen. Käyttihän Gothekin samoja juonikuvioita. Ja kyllä ensimmäinen suomalainen romaani voisi olla paljon huonompikin. Nyt tekisi mieli lukea Jane Austenia, joten klassikkolinja taitaa jatkua...

J. L. Runeberg Hanna

Luettuani Minna Canthin Hannan päätin lukea Johan Ludvig Runebergin Hannan, sillä luin jostain, että Minna Canth kirjoitti oman Hannansa jonkinlaiseksi vastineeksi Runebergin Hannalle. Minna Canth halusi ilmeisesti kuvata nuoren keskiluokkaisen naisen elämää ja sen rajoituksia realistisesti ja murtaa Runebergin luoman romanttisen kuvan. Teokset ovatkin hyvin erilaisia, vaikka niissä on myös samankaltaisuuksia. 

Pelkästään teoksien kieli tekee niistä hyvin erilaisia. Runebergin Hanna on kolmilauluinen runoteos, ja ihastuin heti sen kauniiseen kieleen, taitavaan riimittelyyn ja sanoilla leikittelyyn. Luin Hannan ruotsiksi, joten en tiedä, miten sen säkeet ovat kääntyneet suomen kielelle, mutta Hanna on käsittääkseni suomennettu useampaan kertaan. Joka tapauksessa runouden kieli on aina erilaista kuin proosan, ja minun mielestäni runouden käyttäminen tapahtumien kuvailuun tekee sisällöstäkin romanttisemman.

Ja itse tarinakin on romanttinen rakkaustarina. Tai olisi varmasti ollut, jos en olisi lukenut sitä heti Minna Canthin jälkeen, joka sai minut siirtymään jotenkin superfeministiseen lukutapaan. Ensimmäisessä laulussa kuvaillaan kaunista Hannaa, joka asuu isänsä ja palvelijoidensa kanssa pappilassa, jota ympäröi idyllinen suomalainen maisema metsineen ja järvineen. Ympäristön ja Hannan kuvailu on hyvin kaunista ja henkii monin tavoin romantiikan aikaa. Pappilaan tulee kosija, arvokas ja rikas vanhaherra. Palvelija varoittaa Hannaa miettimään tarkasti, mitä hän vastaa kosintaan, sillä naisella on valta ennen kosintaan suostumistaan, mutta annettuaan avioliittolupauksen naisen täytyy olla miehelleen alamainen ja miellyttää häntä kaikin tavoin. Hanna on kuitenkin hyvin otettu siitä, että niin mahtava ja rikas herra haluaa hänet, ja Hanna on iloinen voidessaan tuoda iloa ja onnellisuutta vanhan ja yksinäisen miehen elämään. Sillä haluavathan kaikki 17-vuotiaat nuoret neidot sulostuttaa yli 50-vuotiaiden miesten elämää kaikin mahdollisin tavoin?? Joka tapauksessa isä kehottaa Hannaa ennen vastaustaan miettimään asiaa tarkoin muutaman päivän, vaikka isä onkin valmis antamaan avioliitolle suostumuksensa.

Toisessa laulussa Hannan veli saapuu pappilaan opiskelutoverinsa kanssa. Kyseinen opiskelutoveri on komea ja hyväkäytöksinen nuorimies, ja sisarusten isäkin ilahtuu huomatessaa, että nuorukainen on hänen rakkaan opiskelutoverinsa poika. Isä kehottaa Hannaa syleilemään vierasta nuorta miestä, ja tässä syleilyssä nuorten lempi leimahtaa. 

Kolmannessa laulussa selviää, että Hannan veli on rakastunut ystävänsä siskoon, Mariaan, ja veljen toivomus on, että Hanna menee naimisiin Marian veljen kanssa. Näin ystävät siis vaihtavat siskojaan keskenään, ja asiasta on sovittu ennen kuin ystävä edes näki Hannaa.

Upp, låt stunden ej fly, räck utan sorger åt hennes

Broder din hand! Så önskar hon, syster mot syster i byte; 

Så han önskar, som önskat det ren, långt innan han såg dig.

Hanna on onnellinen järjestelystä, sillä hän rakastui nuorukaiseen heti nähdessään tämän, samoin kuin nuorukainen rakastui häneen. Onnellinen sattuma, sillä avioliitto olisi todennäköisesti toteutunut ilman rakkauttakin. Isäkin suhtautuu tähän naimakauppaan positiivisesti, koska kyseessä on hänen parhaan ystävänsä poika. Muuten isä tuskin olisi suhtautunut niin myöntyväisesti siihen, että Hanna hylkää rikkaan kosijansa opiskelijan vuoksi. Hanna itsekin sanoo, että he joutuvat odottamaan jonkin aikaa ennen kuin voivat mennä naimisiin, sillä nuorukaisen täyty ensin opiskella ja hankkia töitä. Onneksi teos loppuu tähän, onnellisisiin rakkauden hetkiin ja varmuuteen onnellisesta lopusta. Sillä Canthin Hanna ei loppunut rakkaudentunnustuksiin, ja niinhän siinä kävi, että opiskelijaelämä johdatti sulhasen ensin bordelliin ja sitten kihloihin toisen naisen kanssa. Mutta Runebergin Hanna on satujen kaltainen, ja lukija voi lopussa tuudittautua siihen uskoon, että he elivät  onnellisina elämänsä loppuun asti.

Tästä postauksesta voi helposti saada sen kuvan, että en pitänyt Runebergin Hannasta. Se ei kuitenkaan ole totta. Runebergin kirjoittama kieli on todella kaunista ja sujuvaa, ja hänen teoksensa henkii romantiikan ajan hyveitä, joten ei ole mikään ihme, että hän jo aikanaan oli erittäin suosittu. Lisäksi hänen teoksiaan on edelleen mukava lukea. Hanna on kaunis rakkaustarina, jonka ei olekaan tarkoitus olla realistinen. Ja jos en olisi juuri lukenut Minna Canthia, minua tuskin olisi harmittanut niin paljon se, että Hannalla ei tunnu olevan minkäänlaista omaa tahtoa ja että hän on valmis menemään  naimisiin kenen tahansa kanssa ja että hänen isänsä ja veljensä päättävät hänen rakkauselämästään.

Minna Canth Hanna

Hyvää Hannan päivää kaikille! Tämä bloggaus on osa naistenviikon haastetta, jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi.

Haastetta varten luin Minna Canthin romaanin Hanna, joka on nuoren naisen kasvutarina. Parhaan ystäväni nimi on Hanna, enkä voinut olla kirjaa lukiessani vertaamatta, miten erilaista Hannan elämä on 2010-luvulla verrattuna 1880-lukuun. Tästä kiitos kuuluu naisasian pioneerinaisille, kuten Minna Canthille, joka teoksillaan herätti keskustelua naisten asemasta ja oli osaltaan muuttamassa sitä.

Canthin romaani on nimetty päähenkilönsä mukaan. Romaanin alkaessa Hanna saa viettää kesän maalla muutaman muun tytön kanssa. Tytöt elelevät vapaasti ja huolettomasti nauttien elämästään ilman aikuisia.  Koulun alkaessa Hanna ja hänen luokkatoverinsa ovat innoissaan, kun he ovat koulun vanhimpia, mutta heitä harmittaa, että heille ei opeteta samoja asioita kuin pojille. Tähän syynä on ilmeisesti se, että koulun tarkoitus on lähinnä kasvattaa heitä vaimoiksi, ei aktiivisiksi kansalaisiksi tai työntekijöiksi. Hanna haluaisi jatkaa opintojaan tyttökoulun jälkeen, vaikkapa opettajaksi, mutta isä ei anna siihen lupaa. Vaihtoehdoksi jääkin vain aviomiehen metsästys. Hanna ihastuu/rakastuu pariin nuorukaiseen, mutta nämä lähtevät opiskelemaan Helsinkiin ja unohtavat Hannan. Isä haluaisi Hannan menevän naimisiin hänen rikkaan ryyppykaverinsa kanssa, mutta Hanna ei halua iljettävää vanhaa miestä puolisokseen. Hanna haluaa mennä naimisiin rakkaudesta, eikä toimia kauppatavarana. Koska Hanna torjuu rikkaan kosijan ja muitakaan ei ole tarjolla, romaani päättyy siihen ajatukseen, että Hanna tulee jäämään vanhaksipiiaksi ja toimimaan palvelijana isälleen ja veljelleen. Hannan koko elämä on jo ohi, vaikka hän on vasta 21-vuotias. 1880- luvulla nausen kohtalona oli ilmeisesti jäädä kotiin ja huolehtia miehestään, tai aviomiehen puuttuessa miespuolisista sukulaisistaan.

Vertailukohteena voin kertoa, että paras ystäväni Hanna on puolestaan korkeasti koulutettu, tienaa oman elantonsa, eikä hän ole huolissaan, vaikka onkin sinkku yli kolmikymppisenä, ja ennen kaikkea hän määrää itse omasta elämästään. Reilussa sadassa vuodessa on siis tapahtunut paljon. Molemmat sukupuolet käyvät samoja kouluja, heille opetetaan samoja asioita, myös naiset voivat opiskella yliopistossa, he voivat toimia halutessaan missä tahansa ammatissa, he saavat päättää omista asioistaan ja he voivat päättää, kenen kanssa menevät naimisiin tai menevätkö ylipäätään naimisiin. Onneksi elämme 2010-luvun Suomessa.

L. Onerva Nousukkaita

Aloitan Naistenviikon haasteen, jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja - blogi, bloggaamalla L. Onervasta. Hänestä onkin hyvä aloittaa, sillä L. Onerva on tunnettu naisasianainen, joka on kuvannut taitavasti naisten elämää 1900-luvun alkupuolella. Hän on myös ollut luomassa "uutta naista", joka toteuttaa itseään eikä ole sidottu kotiin hellan ja nyrkin väliin. Valitettavasti Onerva taitaa olla vielä tunnetumpi Eino Leinon muusana, ja häntä on pitkään seurannut huonon naisen maine. Tämä osoittaa sen, että ei ollut helppo olla naiskirjailija 100 vuotta sitten, varsinkin jos teoksissaan halusi kyseenalaistaa perinteistä naisen roolia. Nainen määriteltiin miehen kautta, ja normien rikkominen aiheutti leimaamisen huonoksi naiseksi. Minusta on sääli, että Onerva tuntuu edelleen olevan aliarvostettu, sillä ihastuin Nousukkaisiin heti. Tämä teos kolahti minuun paljon enemmän kuin Leinon näytelmät, joista bloggasin alkukuusta.

Mutta tämän purkauksen jälkeen voimme varmaan siirtyä itse asiaan. Luin siis L. Onervan novellikokoelman Nousukkaat, joka on julkaistu vuonna 1911. Luin sen SKS:n painoksena, johon Anna Kortelainen on kirjoittanut alkusanat ja johon on liitetty aikalaisarvosteluja.

Novellikokelma sisältää 10 novellia, jotka kuvaavat erilaisia ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa Helsingissä 1900-luvun alussa. Yhteistä henkilöille on se, että he ovat kotoisin maalta ja alemmasta sosiaaliluokasta, mutta ovat opintojensa tai erikoisosaamisensa avulla päässeet ylempään sosiaaliluokkaan. Tai muutos on tapahtunut ulkonaisesti, mutta syvällä sisimmässään henkilöt eivät koe kuuluvansa ylempään luokkaan, vaan he kokevat olevansa välitilassa - he eivät ole kotonaan oikein missään ja heitä vaivaavat levottomuus ja outo kaipuu. Pentti Korjus täyttää sisäistä tyhjyyttä ja yhteenkuulumattomuuden tunnetta juhlimisella, alkoholilla ja huonoilla naisilla velkaantuen koko ajan enemmän. Raina päätyy itsemurhaan, koska kukaan ei voi rakastaa häntä sellaisena kuin hän on. Marja Havu ei kuulu ylempään luokkaan, vaikka hän on kouluttautunut, mutta hän ei kelpaa työläisillekään, vaikka hän kituuttaa minimipalkalla. Ainoa, joka hänet huolii, on hänen alkoholisoitunut miehensä, josta hän huolehtii kuin äiti lapsestaan. Neljä ihmistä ovat onnettomia, koska he eivät pysty rakastamaan heille sopivaa ihmistä vaan halajavat kuuta taivaalta. Kaapo Sorsakoski tuntee väsymystä kaikkeen, vaikka hän on saavuttanut hyvän työn ja puolison, sillä hän on luopunut ihanteistaan ja elämä jatkuu aina samaa latua pitkin. Suoma Sutela naamioituu yliopisto-opiskelijaksi päästäkseen sopiviin piireihin ja solmiakseen hyvän naimakaupan. Satu kertoo miehestä, jolla oli monta sydäntä ja joka luovuttaa ne pois yksi kerrallaan. Kaija on paperitehtaan omistajan tytär, joka suutuspäissään lyö kumoon työntekijän lapsen ja syyllisyydentunto tekee hänet hulluksi. Arvostelija suhtautuu negatiivisesti kaikkeen lukemaansa, ja mieluummin ampuu alas kuin tulee ammutuksi. Kaarina opiskelee ja bilettää ja saa itselleen rikkaan paronin miehekseen. Veren ääni kuitenkin vaatii häntä luopumaan yltäkylläisestä elämästä, johon hän ei kuulu. Kaarina eroaa ja alkaa tekemään töitä elättääkseen itsensä. 

Tarinat voivat kuulostaa masentavilta, mutta ne eivät ole ollenkaan masentavia. Onervalla on uskomaton kyky kuvata ihmisiä tarkasti ja oivaltavasti, mutta lämmöllä. Tykkäsin tästä paljon, mutta jotenkin minun on vaikea sanoin kuvata, mistä tässä erityisesti pidin ja miksi. Ehkä yksi syy siihen, miksi pidän tästä novellikokelmasta, on se, että pystyn osittain samaistumaan henkilöiden itsensä etsimiseen ja levottomaan haahuiluun. Ehkä nykyihminen on yhtä irrallinen ja omaa tietään etsivä kuin 1900-luvun alun moderni yksilö. Tämä jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen. Suosittelen lämpimästi!

Tove Jansson Sommarboken

Pidän todella paljon Tove Janssonin tavasta kirjoittaa arkipäiväisistä asioista niin, että ne näyttäytyvät kiehtovina tarinoina. Lyhyidenkin tarinoiden rivien välissä on aina paljon luettavaa, ja olenkin lukenut Tove Janssonin Sommarbokenia luku kerrallaan koko kesän ajan. Sitä on ollut ihana lukea junassa, puiston penkillä ja parvekkeella.

Sommarboken eli Kesäkirja onkin mitä mainionta luettavaa kesällä. Se kuvaa kesän eri vaiheita keväästä syksyyn, ja ilmeisesti myös eri vuosina. Välillä paistaa aurinko, välillä tihuttaa, välillä on myrsky ja välillä on kylmä ja välillä kuuma. Paikka on kuitenkin aina sama: pieni, yksinäinen saari, jossa Sophia ja hänen isänsä ja mummunsa viettävät kesänsä. He asuvat pienessä majassa ja hoitavat innolla puutarhaa. Sisämaan kasvattina en ole koskaan viettänyt kesiä saarella, mutta tätä kirjaa lukiessa tuli sellainen tunne, että olisi ihana viettää aikaa saarella lueskellen ja nautiskellen luonnosta. Tosin vierailusta tulisi varmasti lyhyt, jos saarella ei olisi sähköä ja lämmintä vettä. ;)  

Jokainen luku on oma tarinansa, kyse ei siis ole jatkuvasta kertomuksesta, ja minusta tuntuu, että luvut eivät välttämättä ole mitenkään kronologisessa järjestyksessä. Luvut koostuvat lähinnä Sophian ja hänen mummunsa keskusteluista ja ajatuksista; isä tekee aina töitä eikä juuri kommunikoi kenenkään kanssa. Sophia on mitä ilmeisimmin erittäin vahvatahtoinen ja omapäinen pikkutyttö, ja hänen mummunsa on samanlainen, vaikkakin tämä ilmeisesti on jo aika vanha ja välillä huonovointinen. Ison osan teoksesta vie saaren luonnon, sekä kesytetyn että kesyttämättömän, kuvaus. Janssonin tietämys luonnosta kertoo ihmisestä, joka on käyttänyt paljon aikaa luonnon havainnointiin. Paljon tilaa saavat myös tytön ja isoäidin keskustelut ja heidän keksimänsä tarinat. Kontakteja muihin ihmisiin on aika vähän, mutta he eivät ilmeisesti sellaista kaipaakaan, sillä heitä häiritsee vieraiden saapuminen saarelle, joka on heidän "yksityisaluettaan". Parasta antia teoksessa on kuitenkin Janssonin oivallukset ja huomiot meistä ihmisistä, jotka aina välillä vilahtelevat sivulauseissa. Tässä muutama esimerkki:

Att söka och samla är en sak för sig därför att man inte kan se någonting annat än det man söker efter.

Det finns inget helvete. - - livet är tillräckligt besvärligt utan att man ska bli straffad för det efteråt.

Det är underligt med kärlek, sa Sophia. Ju mer man älskar den andra dess mindre tycker den andra om en.

Varje gång blir nätterna mörka helt oförmärkt. Någon kväll i augusti -- är allting kolmörkt.

Kaari Utrio Porvarin morsian

Törmäsin Kaari Utrion Porvarin morsian -pokkariin kirjaston poistomyynnissä, ja Kaari Utrio fanina poimin sen mukaani. Luin sen eilen lukumaratonin aikana, ja kirja oli taattua Utriota, vaikka olikin vain "kioskikirjallisuutta". Teoksen alussa olevassa Lukijalle-osuudessa Kaari Utrio kertoo kirjoittaneensa teoksen vuonna 1981 Kolmiokirja Oy:lle osaksi sarjaa, jonka tavoitteena oli parantaa kioskikirjan mielikuvaa julkaisemalla tunnettujen suomalaisten kirjailijoiden kirjoittamia kioski-kirjoja. Kyseessä on ohut vihkonen, vain 125 sivua, mutta silti siinä on paljon samaa kuin Utrion paksuissa romaaneissa. Utrio kertoo teoksen alussa myös kioskikirjallisuuden historiasta, ja lisäksi hän valittelee sitä, että tämäkään sarja ei onnistunut parantamaan kioskikirjallisuuden asemaa ja mainetta. Nykyään kotimaista kioskikirjallisuutta ei enää tehdä, vaan kioskikirjallisuus on ulkomaisen Harlequin-yrityksen käsissä. Pokkareina julkaistaan myös suosittuja dekkareita ym., kun niiden julkaisusta on kulunut jonkin aikaa.

Porvarin morsian sijoittuu 1500-luvun Suomeen, ja päähenkilöinä ovat Anna Jonintytär Knaap ja herra Arn Erikinpoika Tavast. Arn lähetetään hakemaan Annaa kihlattunsa, porvari Wipperwerden, luo, kun Annan isä kuolee, ennen kuin tämä ehtii kertoa sopimastaan kihlauksesta, ja porvari saa tietoonsa, että Annan äitipuoli aikoo naittaa hänet kartanon huoville. Arn ja Anna rakastuvat toisiinsa matkalla, mutta kunnian miehenä Arn palauttaa neitokaisen sovitusti porvarille. Annan tultua raskaaksi porvari kuolee, ja Anna joutuu aviomiehensä ilkeiden sukulaisten armoille. Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. Lyhyessä tarinassa siis piisaa lukuisia juonenkäänteitä, suuria tunteita ja tarkkaa ajankuvaa, niin kuin aina Utriolla. Ainakaan minä en voi valittaa tämän kirjan kohdalla kioskikirjallisuuden heikosta laadusta.

Lukumaraton 10.-11.7.2016

Osallistun ensimmäistä kertaa Blogistanian lukumaratoniin, jota tällä kertaa emännöi Ja kaikkea muuta -blogi. Säännöt ovat selkeät:

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin. 
2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan tahansa ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että eimmäisaika on 24h. (Esim. aloitus 10.7. klo 18:00 -> ja lopetus 11.7. klo 18:00) Maratonin saa aloittaa halutessaan myös jo 9.7., kunhan osa maratonista luetaan 10. päivän puolella. Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo-, yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan. 
3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa (tai lukumaratonin lähtölaukauspostauksen kommenteissa) Kirjataan mielellään myös luetut kirjat.
4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa! 
5. Lukumaratonista saa kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja mielellään myös maratonin kuluessa. Varsinkin tulosartikkeli linkitetään lukumaratonin lähtölaukauspostaukseen, mutta muutkin toki saa.
6. Lukumaratonin hashtagina somessa on #lukumaraton 

Aloitin lukumaratonini tänään 10.7. klo 11.00 eli noin tunti on vierähtänyt aloituksesta. 

Luen parhaillaan Tove Janssonin Sommarbokenia, jota olen lueskellut sopivissa väleissä koko kesän, mutta enää ei ole kuin parikymmentä sivua jäljellä. Tarkoituksenani on lukea myös Suomen kirjallisuushistoriaa, jonka myös olen aloittanut aikasemmin mutta jonka lukeminen vie yllättävän paljon aikaa. Muutama dekkari on myös siltä varalta, että kaipaan kevyempää lukemista. Aurinkotuoli odottaa parvekkeella, ja aurinkokin paistaa taas vaihteeksi. Ruokaa ja juomaa on yllin kyllin, joten maratoni jatkukoon.

Kello 15.45. Tove Janssonin Sommarboken eli Kesäkirja luettu. Haluaisin ehdottomasti viettää kesää samanlaisella saarella kuin Sophia ja hänen isänsä ja mummunsa. Sisämaan kasvattina kesiä ei ole tullut koskaan vietettyä saaressa, mutta Tove Jansson kuvaa kesänvieton saarella niin kauniina, vaikkakin aika yksinäisenä, että olisi ihana kokea sellainen kesä. Kirjan lukemisessa kului yllättävän kauan, sillä aina välillä piti pysähtyä pohtimaan rivien välissä olevia asioita. Ei siis ehkä paras mahdollinen kirja lukumaratonille, jos haluaa saada luettua mahdollisimman paljon, mutta muuten aivan hurmaava kirja. Toivottavasti ehdin huomenna blogata siitä enemmän.

Sommarbokenia luin siis tänään 60 sivua, ja kirjallisuushistoriaa olen lukenut reilu 20 sivua ja pienen ruokatauon jälkeen palaan taas sen pariin. Sivumäärä ei ole suuri, mutta ehkä määrä korvaa laadun. 😉 Tavallisestikin olen hidas lukija, ja selkäkivun takia en tänään pysty olemaan samassa asennossa pitkään.

Klo 23.00. Lukumaraton alkaa olla puolessa välissä. Suomen kirjallisuushistoriaa olen lukenut nyt noin 60 sivua, vaikka luku Suomen latinankielisestä kirjallisuudesta ja lukuisista latinankielisistä väitöskirjoista meinasi viedä voimat. Tankkaus, pieni kävelylenkki ja jakso Isä Brownia (Isä Brownissakin luettiin innokkaasti dekkareita) kuitenkin elvyttivät voimat, ja Suomen kirjallisuushistoria alkoi taas kiinnostaa. Ehdin myös lukea Kaari Utrion Porvarin morsiamen (125 sivua). Kaari Utrio ei onneksi koskaan petä odotuksia, ja kirja muodosti mukavan vastapainon tieteelliselle tekstille.

Yhteensä siis luettu noin 250 sivua.


11.7. klo 02.00 Suomen kirjallisuushistoriaa luettu nyt noin 100 sivua. Eteneminen on uskomattoman hidasta, mutta tietokirjallisuutta on pakko lukea hitaasti, jos haluan, että muistan lukemastani jotain myöhemmin. Välillä aihepiiri tempaa mukaansa, mutta välillä 
1700-luvun kirjallisuus ja sen aikaiset kirjoitus- ja lukemistavat tuntuvat liian kaukaisilta. Kaikenlaista on tullut puuhailtua lukemisen lomassa: syötyä, liikuttua, surffailtua lukemassa muiden kokemuksia maratonilta jne. Nyt menen lepuuttamaan silmiäni ja selkääni.

Yhteensä luettu noin 285 sivua.

11.7. klo 11.15. Lukumaraton on ohi. Kunnon yöunien jälkeen tuli vielä luettua 30 sivua Suomen kirjallisuushistoriaa. Yhteensä  siis luettu 315 sivua. Olen ihan tyytyväinen saavutukseen, sillä sain vihdoin luettua loppuun Sommarbokenin, jota olen lukenut koko kesän, ja yhden Kaari Utrion romaanin, ja kirjallisuushistoriaa 130 sivua, kun tähän mennessä olen lähinnä saanut luettua sitä 10 sivua päivässä. Ehdin myös liikkua, syödä ja nukkua hyvin maratonista huolimatta. Mutta seuraavan kerran kun osallistun maratoniin, valitsen jotain keveyempää luettavaa kuin kirjallisuushistorian lukemisen tenttiä varten.

Eino Leino Sota valosta ja Tuonelan joutsen

Eino Leinon päivän kunniaksi päätin lukea jonkin hänen teoksistaan, sillä tähän asti olen lukenut häneltä vain yksittäisiä runoja. Kirjastosta löysin teoksen, joka sisälsi lyhyehköt runonäytelmät Tuonelan joutsen, Sota valosta, Väinämöisen kosinta ja Karjalan kuningas. Repliikit ym. on kirjoitettu käyttäen kalevalamittaa, ja useimmat henkilöt on napattu Kalevalasta. Minun on hankala sanoa, miten hyvin niiden juoni noudattelee Kalevalan juonta, sillä en ole koskaan lukenut kyseistä teosta kokonaan. Koulussa luimme siitä osia, ja olen suunnittellut lukevani sen useamman kerran, mutta se on valitettavasti aina jäänyt. Uskon, että olisin saanut näistä teoksista enemän irti, jos olisin lukenut Kalevalan.

Vaikka Leino on sijoittanut tarinansa kalevalaiseen aikaan, kertovat ne kuitenkin aika paljon myös syntyhetkestään, eli 1900-luvun alun Suomesta. Tuonelan joutsen on ensimmäisiä symbolismin edustajia Suomessa, ja teoksissa on havaittavissa toivo Suomen itsenäisyydestä. Tarinat kertovat miehisistä (sota)sankareista, jotka ovat valmiita uhraamaan henkensä suuren vihollisen edessä puolustaakseen itselle tärkeitä asioita. Esimerkiksi Sota valosta -näytelmässä Väinämöinen on valmis taistelemaan vaikka yksin palauttaakseen valon maailmaan, ja ystävineen hän joutuu taistelemaan Pohjan akkaa ja villieläinlaumaa vastaan. Näytelmä myös kuvaa, miten sekä Ruotus, Ruotsin kuningas, että Pohjan akka pyrkivät valloittamaan kalevalaisten asuinsijat viekkaudella ja valheilla. Vaikka kieli on kaunista ja näytelmissä on hyviä oivalluksia meistä ihmisistä, teosten sodan ihannointi ja viholliskuvien maalaaminen ei oikein sytytä. Ehkäpä loppujen lopuksi olen runotyttö, jonka kannattaa pysytellä Leinon runotuotannossa.

Kuka oon ma? Sehän pulma juuri.

    Jos sen tietäisin, en oisi täällä.

    Saatan olla vuoren jätti suuri,

    käydä kääpiöiden päällä,

    saatan olla mato maan,

    joka tomuun tallataan,

    lienen tyyni, lienen myrsky,

    metsälampi, merten hyrsky –

    tiedä viel' en itsekään.