Kari Hotakainen Juoksuhaudantie

Suhtauduin Kari Hotakaisen Finlandia-palkittuun romaaniin Juoksuhaudantie hiukan epäluuloisesti sen nimen takia, sillä en ole sotakirjallisuuden ystävä. Romaani kuitenkin tempasi mukaansa heti ensi sivulta lähtien, ja pidin Hotakaisen satiirisesta kirjoitustavasta. Teos on suurelta osin hauska, vaikka käsitteleekin vakavia ja kipeitä aiheita.

Romaani kertoo Matti Virtasesta (eli erittäin tavallisesta suomalaisesta miehestä, joka käy töissä ja asuu kerrostalossa vaimonsa ja lapsensa kanssa). Matin elämä mullistuu kirjan alussa, kun hänen vaimonsa lähtee lapsen kanssa, sen jälkeen kun Matti on lyönyt häntä. Hetken surkutteltuaan tilannettaan Matti saa loistavan idean hankkia perheelle vaimon toivoman omakotitalon Helsingistä, ja sillä tavalla houkutella perhe takaisin luokseen. Hyvin pian käy kuitenkin ilmi, että Matilla ei ole varaa haluamaansa omakotitaloon, sillä huonokuntoisissakin taloissa on Helsinki-lisä. Matti on kuitenkin päättänyt saada talon hinnalla millä hyvänsä, sillä se on ainoa keino saada perhe takaisin. Tästä seuraa muun muassa lukuisia juoksulenkkejä omakotialueella, kiikareilla tiirailua, eroottista hierontaa, useamman henkilön tahallista häirintää, kiristystä ja vaikka mitä. Hotakainen saa Matin toiminnan vaikuttamaan lukijan silmissä hauskalta, vaikka kyseessä onkin suuri henkilökohtainen tragedia. 

Matin elämää valotetaan myös muista näkökulmista, sillä hänen toilailujaan seuraavat vaimo, naapurit, kiinteistövälittäjä, omakotitaloalueen asukkaat ja poliisi. Minusta kirjailijan ratkaisu käyttää useita kertojia on erinomainen, sillä Matin kertomana monet hänen järjettömätkin tekonsa vaikuttavat järkeviltä, sillä hän osaaa perustella toimintansa hyvin, ja lukijana sitä jotenkin asettuu Matin puolelle. Kun Matin toiminnan taas näkee ulkopuolisen silmin, ei siinä ole järjen häivääkään, vaan kyse on epätoivoisen miehen epätoivoisista teoista. Samantyyppistä syrjäytymistä tapahtuu arkielämässäkin liian usein.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, ja se toi mieleeni sellaiset suosikkini kuin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen ja Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja. Suomessa taitaa tällä hetkellä olla useita mieskirjailijoita, jotka osaavat kuvata tavallisia suomalaisia mieskohtaloita sekä huvittavalla että koskettavalla tavalla. Samanaikaisesti he kykenevät kritisoimaan suomalaista yhteiskuntaa, jota vaivaavat sotien haamut, yhteiskunnan eriarvoistuminen, miesten kykenemättömyys ilmaista tunteitaan ja kaupungistuneen ihmisen kaipuu luonnon / maaseudun läheisyyteen.

Kirja oli yllättävän vaikuttava myös siinä mielessä, että aloitettuani kirjan lukemisen huomasin hylkääväni tavalliset lenkkipolkuni ja lenkkeileväni läheisellä omakotitaloalueella. Täytyy olla varovainen, että en ajaudu samaan tilaan kuin Matti. ;) 

Hilja Valtonen Nuoren opettajattaren varaventtiili

Luin pitkästä aikaa uudestaan Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiilin. Viimeksi olen lukenut sen koulutyttönä, mutta nyt oli ihana lukea se uudestaan opettajana. Romaani oli hauska, ja sitä lukiessa huomasin, että jotkut asiat ovat pysyneet samanlaisina melkein sadan vuoden ajan (kirja kuvaa lukuvuotta 1923-1924), mutta onneksi moni asia on myös muuttunut. 

Romaanin alussa ylioppilas Liisa Harju muuttaa Savosta ensimmäiseen työpaikkaansa Latomereen Pohjanmaalle, ja hän kokee melkoisen kultturishokin, sillä hän ei pidä Pohjanmaasta. "Tukehdun näihin latoihin. Aidat ja heinäseipäät raapivat kurkkuani." Lisäksi Liisa kokee, että ihmiset ovat epäystävällisiä ja sekaantuvat liiaksi hänen elämäänsä. Tosin omien kokemusten perusteella voisin sanoa, että se loppujen lopuksi riippuu aika paljon itsestä, miten hyvin viihtyy vieraalla paikkakunnalla, sillä minäkin olen loikkinut työn perässä ympäri Suomea.

Romaani kuvaa Liisan taistelua opetustyön jakamisesta ja saunan käytöstä, selviytymistä seuraelämän monimutkaisissa ihmissuhdekuvioissa ja samalla Liisa tarkkailee muiden nuorten parinmuodostusta. Liisa itse ei ole kovin kiinnostunut miehen etsimisestä, sillä hän potee särkynyttä sydäntä, mutta hän mielellään toimii välittäjänä ystäviensä rakkaussuhteissa ja vastaavasti hankaloittaa "vihamiestensä" seurustelua. Vaikka Liisa ei ole kiinnostunut hakkailusta, kositaan häntä useamman kerran romaanin aikana, ja loppu on totta kai onnellinen.

Minun näkökulmastani mielenkiintoisinta oli tietysti opettajan työn kuvaaminen, jota romaanin nimestä huolimatta oli suhteellisen vähän. Tutuilta tuntuivat Liisan kuvaamat paperipinot, kollegiaalinen tuki ja myös työpaikan ristiriidat, vaikka nykyaikana esimiehen puolisolla ei onneksi olekaan mitään sanomista koulun asioihin. Onneksi nykyään ei tarvitse asua koululla kaikkien kollegoiden kanssa; sellainen voisi kieltämättä aiheuttaa enemmän ristiriitoja, jos pitäisi riidellä saunavuoroista yms. Tuttua oli myös se, että opetustyön ohella saa toimia poliisina, sairaanhoitajana jne. Taivaan kiitos tottelematonta oppilasta ei nykyään tarvitse lähettää kasvatuslaitokseen, niin kuin Liisa tekee.

Muitakin muutoksia opettajan työssä on tapahtunut. Opettajaksi ei ryhdytä suoraan ylioppilaaksi tultuaan, vaan siihen ammattiin on onneksi koulutus. Mennessään kihloihin ja naimisiin naisen ei tarvitse luopua ammatistaan ja haaveistaan, vaan elämä jatkuu suhteellisen samanlaisena ennen ja jälkeen papin aamenen. Valitettavasti opettajat eivät kuulu enää "yhteiskunnan kermaan", joten ainakaan minä en ole päässyt viettämään aikaa kutsuilla pastorin, tohtorin, apteekkarin ym. kanssa, mutta Liisan kokemuksien perusteella se ei ole mikään suuri häviö. ;)

Kokonaisuudessaan Nuoren opettajattaren varaventtili on hauska, kepeä ja nopealukuinen rakkausromaani - oman aikansa parasta chick lit -kirjallisuutta. Tietyissä kohdin ajan hammas on päässyt hiukan puremaan, mutta minusta on välillä hauska sukeltaa menneisyyteen. Hilja Valtoselta löytyy muuten muitakin hauskoja kirjoja. Suosikkini niistä taitaa olla Hätävara. Niistä on myös tehty hurmaavia mustavalkoisia Suomi-Filmejä. Juhannuksenahan on varmasti hyvää aikaa lukea ja katsella vanhoja klassikoita. Liisan innoittamana minä matkaan junalla halki Pohjanmaan mukanani muutama hyvä kirja, ja yritän väistellä heinäseipäitä. Toivottavasti vastaanotto on perillä lämpimämpi kuin Liisalla. Hauskaa juhannusta!

Aino Kallas Sudenmorsian

Ystäväni tykkäsivät kovasti Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta ja ovat houkutelleet minua lukemaan sitä jo pitemmän aikaa. Nyt sain luettua sen, mutta jotenkaan en ole yhtä innostunut siitä kuin kaverini. 

Aluksi Sudenmorsiamen kieli tuntui vaikealta, koska teos on kirjoitettu vanhahtavaan tyyliin ja siinä on joitain vaikutteita viron kielestä. Tapahtumat sijoittuvatkin 1600-luvun Viroon, ja heti teoksen alkusivuilla koko juoni paljastetaan näin:

Tainkaltainen on tarina Aalosta, Priidrik metsävahdin aviovaimosta, joka Saatanalta sudenhahmoon saatettiin, ja näin Ihmissutena vihityn miehensä viereltä korpiin karkasi, siellä metsänpetojen ja Diabolus sylvarum'in elikkä Metsändaimonin kanssa kanssakäymistä pitäen, ja sentautta maarahvaalta Sudenmorsiameksi kutsuttu.

Kun kieleen tottuu, se sopii hyvin kuvaamaansa aikaan ja paikkaan, ja lisäksi vanhahtava tyyli luo mielenkiintoisen vastinparin suhteellisen modernille sisällölle. 

Vaikka Sudenmorsian kuvaa ihmisen muuttumista sudeksi, mikä on hyvin vanha ja paljon käytetty aihepiiri sekä kirjallisuudessa että televisiossa/elokuvissa, se samalla myös kuvaa 1900-luvun alun naisen ristiriitaista tilannetta. Nainen haluaisi olla villi ja vapaa, mutta yhteiskunta kahlitsee hänet kotiin vaimoksi ja äidiksi. Muutos ihmisestä sudeksi ei ole Aalolle helppo, ja hän pyrkii vastustamaan susien kutsua mahdollisimman pitkään, vaikka hän nauttiikin siitä, että hän saa juosta vapaana luonnossa ja toimia viettiensä mukaan. Aalo kuitenkin rakastaa miestään ja lastaan ja haluaisi viettää aikaa myös heidän kanssaan, mutta kaksoiselämä muodostuu mahdottomaksi. Hänen miehensä karkoittaa hänet kodista, ja muut kyläläiset eivät siedä häntä silmissään. Romaani kuvaa hyvin sitä, että jokaisessa meissä on erilaisia puolia, ja on sääli, jos ihminen ei saa toteuttaa itseään. Romaani osoittaa myös sen, kuinka helposti hiukan normeista poikkeava henkilö tuomitaan ja miten hän joutuu yhteisönsä hylkimäksi. Teoksessa on siis paljon mielenkiintoisia teemoja, mutta jostain syystä se ei sytyttänyt, vaikka näenkin sen ansiot.

Virpi Hämeen-Anttila Kuka kuolleista palaa

Dekkariviikon kunniaksi dekkariaiheinen bloggaus. Dekkariviikkoa emännöi Oksan hyllyltä, jossa voit tutustua muidin dekkariaiheisiin postauksiin.

Virpi Hämeen-Anttilan uusin dekkari Kuka kuolleista palaa on järjestyksessään kolmas dekkari, jossa rikoksia ratkoo sisäministeriön virkamies Karl Axel Björk. Olen lukenut sarjan aiemmat osat Yön sydän on jäätä ja Käärmeitten kesä viime vuonna, ja pidin niistä. Minusta Hämeen-Anttila on koko ajan kehittynyt dekkarikirjailijana, ja tämä viimeisin osa on tähän astisista paras. Suosittelen tätä lämpimästi! Sarja kannattaa kuitenkin lukea järjestyksessä, sillä tässä kolmannessa teoksessa viitataan Björkin aikaisempiin juttuihin, ja lukemista helpottaa, jos tietää enemmän Björkin taustasta.

Kirjasarja sijoittuu 1920-luvun Helsinkiin, ja kirjan parasta antia onkin taitava ajankuvaus, jota varten Hämeen-Anttila on selvästi tehnyt paljon taustatyötä. En voi edelleenkään olla ihailematta sitä, miten kirjassa kuvataan tuon ajan asumuksia, vaatteita, soveliaisuussäädöksiä, miesten ja naisten asemaa, perhe-elämää, työtä, yhteiskunnan eri luokkia ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Björk liikkuu niin aatelisten kutsuilla kuin salakapakoissa, bordelleissa ja hämärillä kujilla. Eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat pukeutuvat, asuvat ja puhuvat eri tavoin, ja stadin slangikin pilkahtelee aina välillä, mutta onneksi sen verta vähän, että tällainen maalaistyttökin pysyy kärryillä. ;) Lukemista hidastaa se, että aina välillä pitää syventyä sisäkansissa oleviin ihaniin karttoihin, jotta tietää, missä päin Helsinkiä liikutaan. Myös ulkokansi on kaunis ja ajanhenkeen sopiva.

Kuka kuolleista palaa -romaanissa Björk tutkii poliisin apuna tehtaan tuhopolttoa ja siihen liittyvää murhaa. Tuhopolttoja on ollut useita Helsingin alueella, mutta tämä tulipalo on erilainen, koska rauniosta löytyy tunnistamattomaksi palanut ruumis. Poliisi ja Björk joutuvat ensin selvittelemään, kuka vainaja on, mikä ei ole niin yksinkertaista kuin aluksi voisi luulla. Pian he saavat myös selville, että tuhopolttaaja ja murhaaja ovat eri henkilöt. Juoni tiivistyy, kun molemmat pitäisi saada mahdollisimman pian kiinni, jotta tuhopolttaja ei aiheuta enempää tulipaloja ja murhaaja ei pääse pakenemaan pois maasta, varsinkaan sen jälkeen, kun murhaajan uusin uhri löydetään metsästä. Juoni etenee vauhdikkasti, ja melkein joka luvussa tapahtuu mielenkiintoinen käänne, joten kirjaan on todella helppo uppotua, ja kirjaa ei malttaisi päästää käsistään.

Tuttuun tapaan kirjassa kerrotaan myös Björkin henkilökohtaisesta elämästä. Tässä osassa Björkin rakkauselämä ei ole keskiössä, mutta Björkin kuolleeksi luullun isän paluu Neuvostoliitosta sekoittaa pakkaa tehokkaasti. Aikaisemmin en ole pitänyt Björkistä kovin paljoa, mutta alan ilmeisesti lämpenemään hänelle. sillä tässä osassa hän ei juurikaan ärsyttänyt minua. Ehkä se johtuu siitä, että tässä osassa saa taas enemmän tietoa hänestä, joka auttaa ymmärtämään hänen ritsiriitaista persoonaansa paremmin. Lisäksi Björk vaikuttaa inhimillisemmältä, kun hän paljastaa pelkäävänsä tulta järjettömästi. On myös hienoa seurata, miten hän päästää ihmisiä lähelleen, kuten apurinsa Valkaman ja muita ystäviään. 

Ainoa, mikä minua Björkissä edelleen ärsyttää on se, että hän jatkuvasti ajattelee olevansa parempi rikosten ratkaisija kuin ystävänsä ylikostaapeli Martti ja hänen alaisensa Rossi ja Karunen. Minusta poliisit tekevät parhaansa, ja he pystyvätkin selvittämään monia asioita hyvin, vaikka heidän onkin vaikeampi saada tietoja tietyiltä henkilöiltä kuin Björkin ja Valkaman naamioituneena. Ymmärrän, että tämä piirre kullu genreen, mutta... Sitä paitsi Björk utelee kaikki asiat poliiseilta, mutta ei itse jaa tietojaan samalla tavalla, vaikka hän kertookin osan tiedoistaan. 

Mutta jään innolla odottamaan seuraavaa osaa! Nyt täytyy kiirehtiä katsomaan Isä Brownia, sillä dekkari-innostukseni ei rajoitu kirjoihin.

Maija Paavilainen Onnenpotkuja

Luin aikaisemmin tänä vuonna Maija Paavilaisen Onnenlehtiä, ja nyt oli Paavilaisen Onnenpotkuja-teoksen vuoro. Kuten olen varmaan aikaisemmin maininnut pidän hänen aforismeistaan, jotka ovat pinnalta hyvin yksinkertaisia, mutta antavat ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa. Valitettavasti teoksessa oli muutamia samoja ajatuksia kuin aikaisemmassa teoksessa. Vaikka lauseet ovat ihania, minusta on lukijan huijaamista laittaa samoja juttuja useampaan teokseen.

Suurin osa ajatuksista oli kuitenkin uusia, ja niissä oli hyviä vinkkejä muun muassa tänä keväänä koulunsa päättäville tai uudessa elämäntilanteessa oleville. 

Jokainen kasvaa omaan mittaansa.

Jos tahtoo asua kartanossa, täytyy tehdä muutakin kuin unelmoida.

Kaikkeen työhön voi käyttää sydäntään.

Ei ole pakko aina tehdä tulosta ja saada aikaiseksi.

Ystävyys voi säilyä vaikka joutuisi eri veneisiin.

Löytää avoimen oven kun jaksaa etsiä.

Aina ei pääse mihin pyrkii: Kolumbus yritti Intiaan mutta löysi Amerikan.

Vaikka valmistuu, voi aina tulla valmiimmaksi.

Huomiseen ei löydy mallia eilisestä.

Puutarhaa oppii hoitamaan hoitamalla.

Onni on löytää oma erityislaatunsa.

Muutos voi olla myös parempaan. 

Vanhempia, opettajia ja muita tukijoukkoja voi kiittää näin:

Paras kiitos kasvatuksesta on taimi joka tulee omillaan toimeen.