Kati Hiekkapelto Tumma

Olen tykännyt Kati Hiekkapellon dekkareista tosi paljon, ja varsinkin Kati Hiekkapellon toinen dekkari eli Suojattomat oli erittäin hyvä. Hehkutin sitä jo aikaisemmin. Odotukset olivat siis korkealla kolmatta dekkaria, eli Tummaa, kohtaan, mutta valitettavasti odotukseni eivät ihan kokonaan täyttyneet. Älkää käsittäkö väärin, pidin dekkarista, mutta se ei minun mielestäni ollut yhtä hyvä kuin Suojattomat. Kerron ensin vähän teoksen juonesta, ja sitten erittelen, mistä pidin ja mistä en pitänyt.

Dekkarisarjan päähenkilö, Jugoslaviassa syntynyt suomalainen poliisi Anna Fekete, on lomailemassa äitinsä luona Serbiassa, kun hänen käsilaukkunsa varastetaan viinijuhlilla. Seuraavana päivänä laukun varastanut romanipoika löytyy kuolleena. Paikallinen poliisi, ainakin virallisesti, pitää kuolemaa tapaturmana, mutta Anna ei usko siihen vaan alkaa tutkia pojan kuolemaa omin päin. Juttu paisuu nopeasti, ja Anna uskoo pojan kuoleman liittyvän jotenkin hänen isänsä murhaan, joka tapahtui ennen Jugoslavian sisällissotaa.  

Dekkarin juoni kulkee hyvin, jännitys säilyy koko ajan, eikä loppukaan ole liian ennalta arvattava. Hiekkapelto kuvailee kauniisti helteistä Serbiaa, ja lukiessani tuli sellainen tunne, että olisi ihana käydä tuolla, mikä oli yllättävää, sillä Serbia ei ole ollut unelmakohteideni listalla tähän mennessä. Hiekkapelto myös kuvaa uskottavasti paikallista kulttuuria ja yhteiskuntaa, onpa hän jopa liittänyt kirjaan vuorosanoja unkariksi, joka on Annan äidinkieli. Teos myös valottaa Serbian vähemmistö-politiikkaa ja viimekesäistä pakolaistilannetta Balkanilla, mutta ne on nivottu hyvin yhteen juonen kanssa. Teos myös antaa paljon lisätietoa Annan menneisyydestä, ja ainakin minusta oli ihana nähdä hänet vaihteeksi ihmisten ympäröimänä, sillä Suomessa hän tuntuu olevan kovin yksin.

Nyt päästään sitten mutta-kohtaan. Minua ärsytti useammassa kohdassa Annan Neiti Etsivä -tyyli. Hän tutki juttua omin päin, kävi makoilemassa tapetun ruumiin jättämissä painaumissa, kuljeskeli yksin yöllä tutkimassa ruumista, seikkaili yksin hylätyssä autiotalossa, jossa hänen isänsä oli tapettu, nyppi karvoja ihmisten takeista ja vertaili niitä mikroskoopilla löydöksiinsä. Minun on vaikea uskoa, että koulutettu poliisi toimii näin typerästi ja vaarantaa henkensä useampaan kertaan. Salapoliisityö harmitti siinäkin mielessä, että yleensä Hiekkapelto kuvaa poliisin työtä uskottavasti, ja minä olen pitänyt hänen tavastaan kertoa kaikista työryhmän jäsenistä ja heidän toiminnastaan. Lisäksi minusta oli epäuskottavaa, että kaikki olivat niin valmiita auttamaan Annaa hänen epävirallisissa tutkimuksissaan: hänen suomalaiset kollegansa, serbialainen poliisi salaa esimiehiltään, hänen isänsä vanhat tuttavat, romaniyhteisö jne. Viimeinen asia, josta murisen, on se, että en pidä siitä, kun poliisin tutkima juttu yllättäen liittyy poliisin menneisyyteen. Silloinhan asiaa ei oikeastaan saisi tutkia, jos se liippaa liian läheltä.

Joka tapauksessa kirja kannattaa lukea. Kyseessä on hyvä dekkari, joka tempaisee mukaansa.

Kati Hiekkapelto Suojattomat

Luin Kati Hiekkapellon Suojattomat pari viikkoa sitten, mutta en ole vielä ehtinyt kirjoittaa siitä. Nyt kun Kati Hiekkapelto voitti Vuoden johtolanka-palkinnon, päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja kirjoittaa arvioini kirjasta.

Luin kesälomalla Kati Hiekkapellon esikoisen, Kolibrin, ja tykkäsin siitä, mutta Suojattomista tykkäsin vielä enemmän. Parannusta edelliseen kirjaan on se, että murhan selvittelyyn käytetään enemmän aikaa ja kirjailija kuvailee vähemmän tutkijatiimiä, koska se on jo tuttu aiemmasta kirjasta. Kirjan päähenkilö on vanhempi konstaapeli Anna Fekete, joka on syntynyt Jugoslaviassa ja tullut pakolaisena Suomeen, sekä hänen parinsa Esko Niemi, joka on noin 60-vuotias, huonokuntoinen, osittain alkoholisoitunut ja hyvin rasistinen.  

Tällä kertaa loppuratkaisu on myös yllättävämpi kuin Kolibrissa, ja kirjan juoni on monimutkaisempi ja vähemmän ennalta-arvattava. Kritiikkinä voisin esittää, että juoni ei kaikilta osin ollut täysin uskottava. Kirjan juoni pähkinänkuoressaan: kolme ihmistä samasta kerrostalosta kuolee/katoaa muutaman päivän sisällä ja poliisi yrittää selvittää kuka on tekojen takana ja miten nämän ihmiset liittyvät toisiinsa. Tapaukseen liittyy huuumeita, kansainvälinen rikollisjärjestö Black Cobra ja laiton siirtolainen Sammy,

Yksi tärkeimmistä syistä, miksi pidän Kati Hiekkapellon dekkareista, on se, että pidän murhamysteereistä, jotka myös käsittelevät yhteiskunnallisia ongelmia. Molemmissa Kati Hiekkapellon dekkareissa käsitellään maahanmuuttaja-teemaa, ja Suojattomissa käsitellään myös huumeita ja niiden mukanaan tuomaa rikollisuutta.

Kirjan nimi Suojattomat on minusta hyvin monitulkintainen ja kirjaan sopiva. Sammy, laiton maahanmuuttaja, on täysin suojaton, sillä ilman oleskelulupaa hän ei voi saada asuntoa tai työtä

tai edes liikkua kadulla ilman pelkoa siitä, että poliisit nappaavat hänet ja palauttavat takaisin kotimaahan, jossa hänet tapetaan. Kerrostalossa asuvat vanhukset, jotka katoavat/kuolevat, ovat myös suojattomia. Vaikka heillä on oma koti ja elämä, vanhuus ja sairaudet tekevät heistä turvattomia ja suojattomia. Nuoret huumeidenkäyttäjät ovat suojattomia, sillä huumeiden käyttö johtaa rikoksen polulle ja tekee heistä lainsuojattomia. Huumeiden maailma on julma, jossa ihmishenki ei ole paljonkaan arvoinen ja vaara vaanii kaikkialla. Mutta loppujen lopuksi me kaikki olemme suojattomia. Jopa poliisi voi tuntea olonsa turvattomaksi, niin kuin Eskolle käy, kun rikollisjengi alkaa pitää häntä silmällä ja aiheuttaa uhkaavan tilanteen.

Kirjan nimeksi olisi sopinut hyvin myös Yksinäiset, sillä kirja kuvaa kuinka vähän todellisuudessa tiedämme naapureista ja läheisistämme, ja miten kerrostaloissa ihmiset asuvat vieretysten tietämättä mitään toisistaan. Molemmat päähenkilöt Anna ja Esko asuvat yksin ja kokevat yksinäisyyttä ja sosiaalisten suhteiden puutetta.