Olen tykännyt Kati Hiekkapellon dekkareista tosi paljon, ja varsinkin Kati Hiekkapellon toinen dekkari eli Suojattomat oli erittäin hyvä. Hehkutin sitä jo aikaisemmin. Odotukset olivat siis korkealla kolmatta dekkaria, eli Tummaa, kohtaan, mutta valitettavasti odotukseni eivät ihan kokonaan täyttyneet. Älkää käsittäkö väärin, pidin dekkarista, mutta se ei minun mielestäni ollut yhtä hyvä kuin Suojattomat. Kerron ensin vähän teoksen juonesta, ja sitten erittelen, mistä pidin ja mistä en pitänyt.
Dekkarisarjan päähenkilö, Jugoslaviassa syntynyt suomalainen poliisi Anna Fekete, on lomailemassa äitinsä luona Serbiassa, kun hänen käsilaukkunsa varastetaan viinijuhlilla. Seuraavana päivänä laukun varastanut romanipoika löytyy kuolleena. Paikallinen poliisi, ainakin virallisesti, pitää kuolemaa tapaturmana, mutta Anna ei usko siihen vaan alkaa tutkia pojan kuolemaa omin päin. Juttu paisuu nopeasti, ja Anna uskoo pojan kuoleman liittyvän jotenkin hänen isänsä murhaan, joka tapahtui ennen Jugoslavian sisällissotaa.
Dekkarin juoni kulkee hyvin, jännitys säilyy koko ajan, eikä loppukaan ole liian ennalta arvattava. Hiekkapelto kuvailee kauniisti helteistä Serbiaa, ja lukiessani tuli sellainen tunne, että olisi ihana käydä tuolla, mikä oli yllättävää, sillä Serbia ei ole ollut unelmakohteideni listalla tähän mennessä. Hiekkapelto myös kuvaa uskottavasti paikallista kulttuuria ja yhteiskuntaa, onpa hän jopa liittänyt kirjaan vuorosanoja unkariksi, joka on Annan äidinkieli. Teos myös valottaa Serbian vähemmistö-politiikkaa ja viimekesäistä pakolaistilannetta Balkanilla, mutta ne on nivottu hyvin yhteen juonen kanssa. Teos myös antaa paljon lisätietoa Annan menneisyydestä, ja ainakin minusta oli ihana nähdä hänet vaihteeksi ihmisten ympäröimänä, sillä Suomessa hän tuntuu olevan kovin yksin.
Nyt päästään sitten mutta-kohtaan. Minua ärsytti useammassa kohdassa Annan Neiti Etsivä -tyyli. Hän tutki juttua omin päin, kävi makoilemassa tapetun ruumiin jättämissä painaumissa, kuljeskeli yksin yöllä tutkimassa ruumista, seikkaili yksin hylätyssä autiotalossa, jossa hänen isänsä oli tapettu, nyppi karvoja ihmisten takeista ja vertaili niitä mikroskoopilla löydöksiinsä. Minun on vaikea uskoa, että koulutettu poliisi toimii näin typerästi ja vaarantaa henkensä useampaan kertaan. Salapoliisityö harmitti siinäkin mielessä, että yleensä Hiekkapelto kuvaa poliisin työtä uskottavasti, ja minä olen pitänyt hänen tavastaan kertoa kaikista työryhmän jäsenistä ja heidän toiminnastaan. Lisäksi minusta oli epäuskottavaa, että kaikki olivat niin valmiita auttamaan Annaa hänen epävirallisissa tutkimuksissaan: hänen suomalaiset kollegansa, serbialainen poliisi salaa esimiehiltään, hänen isänsä vanhat tuttavat, romaniyhteisö jne. Viimeinen asia, josta murisen, on se, että en pidä siitä, kun poliisin tutkima juttu yllättäen liittyy poliisin menneisyyteen. Silloinhan asiaa ei oikeastaan saisi tutkia, jos se liippaa liian läheltä.
Joka tapauksessa kirja kannattaa lukea. Kyseessä on hyvä dekkari, joka tempaisee mukaansa.
Jos mahdollista tykkäsin Tummasta vielä enemmän kuin Kolibrista ja Suojattomista, vaikka kaksi ensimmäistä osaa ovat kyllä juonellisesti jotenkin notkeampia. Tummassa taas jotenkin korostuu Kati Hiekkapellon erinomaisuus asioiden kuvailemisessa. Hän kuvailee uskomattoman kauniisti. Tykkäsin myös siitä, että Annan taustaa syvennetään ja kerrotaan hänen kotiseudustaan. Juoni on hyvä, vaikka eteneekin jotenkin laiskasti. Neiti Etsivä-tyyli johtunee siitä, että Anna ei ole tässä kirjassa työtä tekevä poliisi. Ei hänellä ole mitään poliisin valtuuksia Serbiassa. Eikä hänellä ole tiimiä mukanaan. Ei siis jää oikein muita vaihtoehtoja, kuin leikkiä Neiti Etsivää.
VastaaPoista