Mårten Sandén och Lina Bodén Skorstensjul

Joulukuun ajan olen kuunnellut Mårten Sandenin ja Lina Bodenin lastenkirjaa Skorstensjul. Skorstensjul-tarinaa on voinut kuunnella Dagens nyheterin internetsivuilla, sillä lehden sivuilla on ollut joulukalenteri, jonka jokaisesta luukusta on paljastanut uusi luku kirjasta. Kirja on ilmeisesti julkaistu aikaisemmin tänä vuonna, ja ajatuksena on ollut, että lapselle luetaan yksi luku päivässä 1. - 24.12. Dagens nyheterin sivuilla tarinan lukee näyttelijä Julia Dufvenius.  Sandenin tekstiä ja Bodenin kuvia sivustoilla ei näy, joten Skorstensjul toimii äänikirjana.

Yleensä en pidä äänikirjoista, mutta Julia Dufvenius luki todella kauniisti eläytyen tekstiin. Kuuntelin luvun (kesti noin 5 minuuttia) joka ilta ennen nukkumaan menoa, ja kirjan kuuntelu oli hyvin rentouttavaa. Välillä tuntui kuin olisin siirtynyt lapsuuteen, mitä vahvisti kirjan aihepiiri ja Dufveniuksen luenta.

Sandenin tarina muistuttaa Astrid Lindgrenin ja Charles Dickensin maailmoja.Skorstensjul alkaa siitä, kun Stella, Mago ja Issa karkaavat lastenkodista ja saapuvat Tukholmaan. Mago lähettää isälleen kirjeitä Etelä-Afrikkaan, jotta isä tulisi hakemaan heidät pois. Vain Magolla on isä, mutta he toivovat, että Magon isä hakee heidät kaikki luokseen. Tukholman asemalla he tutustuvat Niklassoniin, joka on asunnoton eikä muista nimeään tai mitään muutakaan menneisyydestään. Asemalla he tapaavat myös Pikku Hain, joka kuuluu"savupiippulapsiin" eli skorstensbarn, joka on ryhmä hylättyjä katoilla majailevia lapsia. Mago, Issa ja Stella lähtevät Pikku Hain mukaan ja saavat hänen kauttaan yöpaikan ja syötävää. Lasten tehtävänä on saada Niklasson muistamaan, kuka hän on, tai muuten joulua ei tule. Erilaisten seikkailuiden kautta lapset onnsituvat tavoitteissaan, ja kirjalla on kaikin puolin onnellinen loppu. Lopussa lapset toteavat, että lahjat ja tavarat eivät ole niin tärkeitä mutta koti, perhe ja läheiset ovat.

Kirjan kuunteleminen oli ihana kokemus näin joulun alla, ja suosittelen sitä lämpimästi. Olisipa suomalaistenkin sanomalehtien sivuilla näin ihana joulukalenteri. Rauhallista joulua kaikille!

Vilja-Tuulia Huotarinen Sakset kädessä ei saa juosta

En ole pitkään aikaan lukenut kokonaista runokokoelmaa, mutta eräs tuttavani suositteli Vilja-Tuulia Huotarisen runoja, ja sain käsiini Sakset kädessä ei saa juosta. Oikeastaan runojen luku olikin ihan hyvä vaihtoehto kiireiseen syksyyn, sillä runoteoksesta voi lukea vaikkapa vain runon päivässä, tai välillä voi lukea useamman runon päivässä ja sitten pitää useamman välipäivän ilman että unohtaa juonen.

Runoteos kuvaa nuoren naisen elämää monelta taholta, mutta keskeiseksi teemaksi tuntuu nousevan naisen erilaisuus: hän kokee, että hän ei pysty täyttämään yhteiskunnan nuorille naisille asettamia odotuksia ja normeja. Ja teini-iässähän kamalinta on olla erilainen, erottua joukosta, sillä silloin tulee helposti kiusatuksi.

Leiman saa, se on huulipunan jälki,
Minua sanotaan huoraksi kun suutelen suinpäin
että maailma tekisi samoin minulle.

Monet runot ovat täynnä angstia ja jopa kuoleman kaipuuta. Runojen sanoma kuitenkin tuntuu olevan, että vika ei ole naisessa vaan ympäröivässä yhteiskunnassa. (Tietysti kyse voi olla minun tulkinnastani. ;) )

Tytöt ovat tehneet katsomon hankeen
enkelinkuvia, lunta ne ovat,
sillä peli on menetetty.
              Säännöistä tuli sellaiset,
että vain voittajat osuvat oikeaan,

Mutta on joukossa myös positiivisempia sävyjä, kun käsitellään rakastumista ja ystävyyttä. Lisäksi minä olin näkevinäni joissain runoissa toivoa siitä, että maailmaa ja sääntöjä voisi ehkä muuttaa, että jokainen voisi kulkea omaa polkuaan.

Selviän hengissä, putoan jalat edellä
maan pinnalle ja kävelen pois. Nikama nikamalta
murskautuu maa poluksi ja joku sanoo:
Tuolla kävelee nainen joka tietää mitä tahtoo.


Minä tykkäsin runokokoelmasta, ja suosittelen sitä nuorille ja oikeastaan kaikenikäisille naisille.

Juha Seppälä Suomen historia

Luin Juha Seppälän Suomen historian itsenäisyyspäivän aikoihin. Nimen perusteella kuvittelin, että luvassa on lyhyitä kertomuksia tunnetuista suomalaisista myyteistä, tapahtumista ja suurmiehistä isänmaallisessa hengessä. Ensimmäinen luku viittasikin hiukan tähän suuntaan. Ensimmäisessä luvussa kirjailija esittelee sukututkimuksen omaisesti erään suvun, ehkä omansa, tarinaa. Ensimmäisen luvun kertojan suku on maalta, torpista ja pienistä taloista, mihin varmaan monet suomalaiset pystyvät samaistumaan. Esi-isät ovat elättäneet itsensä viljelemällä maata ja tekemällä käsitöitä. Ensimmäisessä luvussa kuvaillaan myös tyypillistä suomalaista maisemaa: lampea, koivuja, soita.

Seuraavat luvut käsittelevät tunnettuja suomalaisia, mutta sävy on erilainen kuin ensimmäisessä luvussa. Kirjoittaja kuvailee omaa sukuaan lämmöllä ja hartaudella, kun taas tunnettuja suomalaisia kuvataan osittain humoristisella, kieli poskessa -mentaliteetillä ja osittain ivallisesti, jolloin taustalla tuntuu olevan halu tiputtaa kunnioitetut suomalaiset jalustaltaan. Osa kuuluisuuksista käsitellään muutamalla rivillä, osalle on varattu muutama sivu, mutta Mannerheim saa kokonaan oman luvun, joka käsittää noin puolet teoksesta. Mielestäni luvun pituus viittaa siihen, että Mannerheimia usein pidetään hyvin merkittävänä suomalaisena, mutta kaikista teoksen henkilöistä hänet kuvataan kaikkein negatiivisimmassa valossa. Suurin osa luvusta käytetään Mannerheimin suolentoiminnan ja seksielämän kuvailuun, mikä minusta on lapsellista. Kuka tahansa teini-ikäinen pystyy kirjoittamaan vastaavaa tekstiä halutessaan. Mielenkiintoiseksi kritiikki muodostuu niissä kohdissa, joissa pohdiskellaan Mannerheimin suomalaisuutta ja isänmaallisuutta. Luvussa nostetaan esiin muun muassa  se, että Mannerheim ei osannut suomea kovinkaan hyvin, vietti paljon aikaa ulkomailla ja palveli pitkään Venäjän armeijassa. Toisaalta se osoittaa sen, että Suomi on aina ollut monikulttuurinen, eikä suomalaisuutta voi määritellä kielen, elämäntyylin tai asuinpaikan mukaan.

Muissa luvuissa henkilöitä käytiin läpi pyörryttävää vauhtia, ja useammassa kohdassa minun piti varmistaa, mitä henkilöt olivat oikeasti tehneet, sillä Seppälä otti suuria vapauksia kuvatessaan henkilöitä. Teoksesta saakin varmasti enemmän irti, jos tuntee hyvin suomalaisia urheilijoita ja taitelijoita sekä heidän elämäntarinansa.  Toisaalta tuntui hassulta tarkistaa asioita Wikipediasta, sillä onhan kaikki tieto ja historia ihmisten kirjoittamaa. Mikä tekee Wikipediasta uskottavamman kuin Seppälän Suomen historia? Seppälän teoksen tyyli kyllä kertoi, että ihan kaikki ei ole faktaa, mutta hänen teoksensa on mielenkiintoinen sekoitus faktaa ja fiktiota. Teos on myös hyvä esimerkki siitä, että kaikkea lukemaansa ei kannata uskoa vaan lukiessa kannattaa olla kriittinen. Mikään teos ei kerro koko totuutta vaan osan totuudesta. Seppälä esimerkiksi kuvaa Isontalon Anttia ahkerana viljelijänä, kun taas julkisuuteen on aikaisemmin tuotu hänen väkivaltainen luontonsa. Asioita voi siis kuvata monesta näkökulmasta, ja jokainen voi itse päättää, mikä on se oikea versio historiasta. Vai voiko?

Kaari Utrio Tarpeellisia neuvoja naisille

Olen Kaari Utrion fani, ja kun näin kirjaston hyllyssä pienen, mutta kauniin kirjan, jossa luvattiin antaa tarpeellisia neuvoja naisille, niin pakkohan se oli lainata. Jokaisella aukeamalla on muutama hyödyllinen neuvo ja kaunis kuva, joka jollain lailla liittyy vieressä oleviin neuvoihin. Kuvat ja neuvot limittyvät toisiinsa ja luovat yhdessä kauniin tunnelman.

Kuvat viestivät vanhasta ajasta, ja koska kyseessä on Kaari Utrio, kuvittelin kirjan sisältävän viisaita neuvoja menneiltä sukupolvilta. Osa neuvoista voikin olla viime vuosituhannelta, mutta mukana on yllättävän tuoreita ohjeita.
Pane euro päivässä säästöpossuun. Se ei juuri tunnu, mutta jouluna sinulla on lahjarahat koossa.
Älä käytä erisnimiä puhuessasi kännykkään toisten ihmisten kuullen.

Mukana on myös ohjeita, jotka toimivat vuosisadasta toiseen.
Ajattele jotakin iloista asiaa ennen mukahtamista, ja muista se ensimmäiseksi aamulla.
Ole avoin uusille kokemuksille.
Säännöllinen liikunta on tärkeää.

Neuvot ohjaavat naisia monissa eri tilanteissa. Kaari tarjoilee ohjeita pukeutumiseen ja ulkonäköön liittyvissä asioissa, vapaa-ajan viettoon, onnellisen parisuhteen ylläpitämiseen, lasten kasvattamiseen, ihmissuhteiden vaalimiseen ja muutenkin sopivaan käytökseen eri tilanteissa, työelämässä menestymiseen, matkustamiseen, kodinhoitoon, sisustamiseen ja taiteista nauttimiseen. Ohjeissa on lämmin sävy, eivätkä ne tunnu samanlaiselta painostukselta kuin jotkut naistenlehtien artikkelit, joissa hehkutetaan, miten tekemällä näin tulet täydelliseksi. Kirjan voi lukea yhdellä istumalla, tai ohjeita voi lukea yksikerrallaan pohtien, haluaako noudattaa ohjetta ja miten ne saisi liitettyä omaan arkielämään. Ja ohjeisiin voi palata kerta toisensa jälkeen.Tässä vielä muutama hyvä vinkki meille kirjaihmisille:
Lue joka päivä jotain keksittyä, kuten romaania, runoa tai satua.
Lukiessa ei aika mene koskaan hukkaan.

William Shakespeare Macbeth

Luin Macbethin ensimmäisen kerran noin 10 vuotta sitten englanniksi. Silloin vanhaan hyvään aikaan, kun englantilaisen filologian aineopintoihin kuului pakollinen William Shakespeare-kurssi. ;)  Olen myös nähnyt muutamia eri versioita siitä televisiossa. Sattumalta latasin iPadilleni Yrjö Jylhän suomentaman Macbethin viime viikolla, ja aloin lukea sitä perjantaina junamatkan ratoksi, ja luin sen loppuun sunnuntain paluumatkalla. Tällä kertaa päällimmäiseksi jäi ajatus, että vaikka teknologia ja aseet ovat kehittyneet huimasti 400 vuoden aikana, ihmisen luonne ei ole juuri muuttunut. Edelleen taistellaan vallasta, uskotaan naurettavia ennustuksia ja uskomuksia, halutaan kahmia parhaimmat edut itselle ja ollaan valmiita kostamaan koetut tai kuvitellut vääryydet mitä hirveimmillä tavoilla säästämättä edes pieniä lapsia. Näytelmä on siis teemoiltaan synkkä, mutta voipi olla, että synkkyys korostuu näin sateisessa marraskuussa, ja varsinkin kun samaan aikaan Macbethin kanssa luin uutisia Pariisin terrori-iskuista. Ehkäpä Shakespearen näytelmät kestävät juuri siksi aikaa, että ne kertovat jotain olennaista ihmisluonnosta, ja niitä voidaan tulkita eri aikoina eri näkökulmista, ja silti ajatella, että tällaisia me ihmiset olemme (tai ainakin ne muut ovat).

Kuten kaikki varmasti tietävät, näytelmä kertoo skotlantilaisen Macbethin tiestä kuninkaaksi keinoja kaihtamatta. Juoni ei ole kovin kummoinen, mutta henkilöt ovat mielenkiintoisia, vaikkakin ehkä vähän yksiulotteisia. Alussa Macbeth kuvataan uljaaksi soturiksi, mutta aika pian hän osoittautuu helposti ohjailtavaksi vätykseksi, joka toimii noitien ja vaimonsa ohjeiden mukaan ja tavallaan myös siirtää syyllisyytensä heille. Vähitellen päästyään vallan ja väkivallan makuun hän muuttuu hirmuhallitsijaksi, joka ei välitä kenestäkään eikä säästä ketään. Myös lady Macbeth on mielenkiintoinen hahmo: hän ei vastaa oman aikansa naisihannetta, sillä hän on hyvin määrätietoinen ja kylmäverinen. Hän useaan otteeseen toivoo voivansa olla mies (tai miehen kaltainen, jotta hän voisi olla aktiivinen osallistuja ja valtaapitävä, mikä ei ollut siihen aikaan mahdollista naisille). Vaikka molemmat päähenkilöt vaikuttavat kylmiltä, he kuitenkin kokevat niin kovaa syyllisyyttä, että he näkevät hallusinaatioita,  Macbeth muuttuu täysin tunteettomaksi tappokoneeksi ja lady Macbeth lopulta menettää järkensä ja päätyy itsemurhaan. Ehkäpä toista ihmistä ei voi vahingoittaa vahingoittamatta itseään.

Olin kuvitellut, että Macbethin lukeminen olisi ollut helpompaa suomeksi, mutta ainakaan Yrjö Jylhän suomennos ei lukemista juuri helpottanut. Lisäksi muutamat kohdat oli suomennnettu niin, että ne ei ainakaan nykylukijan silmissä vastanneet täysin alkuperäisen merkityksiä, tai ainakaan minun tulkintaani niistä. Yritänkin lukea mahdollisimman usein kirjan alkuperäiskielellä, osittain tästä syystä.

Melkoisen synkkää pohdiskelua. Lupaan seuraavaksi kirjoittaa jostain kivasta, viime aikoina kun on tullut bloggailtua synkistä kirjoista kuten Kätilöstä ja Macbethistä.

Katja Kettu Kätilö

Lukeminen ja varsinkin bloggaaminen kirjoista on valitettavasti jäänyt viime aikoina hyvin vähäiseksi johtuen aika suurista muutoksista elämässäni kesän aikana. Yleensä kesällä tulee luettua paljon, mutta tämä kesä muodosti harmillisen poikkeuksen hyvään sääntöön. Kesän jälkeen tartuin Katja Ketun romaaniin Kätilö, ja ajatuksenani oli lukea se ennen elokuvan ensi-iltaan, mutta kyseisen romaanin lukeminen tökki ja lukuprojekti venyi. Sain luettua sen muutama viikko sitten, ja lukukokemuksen sulattelu vei aikansa, joten siksi bloggaan siitä vasta nyt. Kirja oli kuitenkin niin vaikuttava, että halusin blogata siitä.

Varsinkin Kätilö-elokuvaa on mainostettu rakkaustarinana, minkä koen kyllä aika harhaanjohtavana. Kyse ei todellakaan ole perinteisestä rakkausromaanista vaan rakkaus on romaanissa lähinnä kamalan tapahtumaketjun alkuunpaneva voima sekä päähenkilön selitys moniin, tyhmiin ratkaisuihinsa.

                      

Elokuvan ilmestyttyä monet varmasti tietävät kirjan juonen, joten kuvaan sen aika lyhyesti: Kesäkuussa 1944 kirjan päähenkilö eli kätilö, joka on oman yhteisönsä hyljeksimä, tapaa SS-upseeri Johann Angelhurstin Petsamossa ja rakastuu tähän ensisilmäyksellä. Rakkauden vuoksi kätilö on valmis seuraamaan miestä vaikka maailman ääriin ja päätyy hänen perässään saksalaisten ylläpitämälle Titovkan vankileirille, jossa huomaa Johannin kärsivän lääkeriippuvuudesta ja sodan aiheuttamista mielenterveysongelmista. Pari saa kokea rakkauden täyttämiä onnen hetkiä vain lyhyen ajan Kuolleen miehen majalla Jäämeren rannalla, ennen kuin karu todellisuus saavuttaa heidät Titovkan vankileirillä sodan lähestyessä loppuaan, jolloin saksalaisten täytyy poistua Lapista. Nämä kaksi paikkaa ovat toistensa vastakohdat: Kuolleen miehen maja ja sitä ympäröivä jylhän kaunis luonto toimivat rakastavaisten lemmenpesänä kun taas Titovkan vankileiri tuo esiin ihmisten pahuuden, julmuuden ja välinpitämättömyyden. Ympäröivän luonnon kauneus toimii siis jyrkkänä kontrastina ihmisen luomalle rumuudelle.

Kirjan parasta antia ovatkin Lapin jylhän luonnon kuvailu sekä Katja Ketun käyttämä ilmaisu-voimainen ja rikas kieli, joka saa lukijan tuntemaan kuin hän olisi paikalla näkemässä ja kokemassa kaiken. Autenttisuuden tunnetta lisää henkilöiden käyttämä peräpohjalainen murre, varsinkin kun eri henkilöt puhuvat sitä hiukan eri tavoin. Kätilön kieli on suoraa ja siloittelematonta, mutta se kuvaa hyvin tapahtumia, sillä kätilöä ympäröivä maailma ei sekään ole siloiteltu tai kaunis.

                      

Mutta kirjassa on myös paljon asioita, jotka eivät miellyttäneet ainakaan minua. Kirjan juoni ei etene kronologisesti vaan koko ajan hypitään eri aikatasolta toiselle, ja minulla oli vaikeuksia hahmottaa missä järjestyksessä tapahtumat tapahtuvat, ja yleisvaikutelma kirjasta oli aika sekava. Kirja jättää muutenkin paljon lukijan tulkinnan ja rivien välistä lukemisen varaan. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii kätilön saapuminen Titovkan vankileirille. Aluksi kätilö tuntuu olevan suhteellisen tietämätön leirin tapahtumista, mutta nykylukija pystyy päättelemään koko kauheuden yhdistelemällä kirjan yksityiskohtia tietoihinsa natsien keskitys- ja vankileirien julmuuksista. Kirja ei ole helppo aiheensakaan vuoksi, sillä kuvaukset natsien vankileiristä ja naisten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta olivat minusta ahdistavia. 

On kuitenkin hyvä, että vaikeista ja vaietuista asioista keskustellaan kirjallisuu-dessa. Kätilö käsitteleekin monia Suomessa vaiettuja asioita kuten suomalaisten ja saksalaisten yhteistyötä jatkosodan aikana, Lapin sodan tapahtumia sekä saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten välisiä suhteita. 

Kirjassa oli siis paljon hyvää, mutta henkilökohtaisesti en tykkää lukea tällaisia "pahan mielen" kirjoja usein. Välillä on ihan hyvä herätellä itsensä näkemään maailman pahuus, mutta yleensä ottaen tykkään lukea onnellisempia kirjoja. Kirjat toimivat minulle usein "pakona todellisuudesta".

Mary Shelley Frankenstein

En ole aikaisemmin lukenut Frankensteinia, koska suhtaudun ennakkoluuloisesti kauhukirjallisuuteen, ja kuvittelin Frankensteinin edustavan tätä tyylisuuntaa, kun kuulin, että Frankenstein loihtii hirviön ihmisten ruumiinosista. Kirja oli kuitenkin positiivinen yllätys, ja pidin kirjasta paljon. Uskon, että se ansaitsisi useammankin lukukerran, koska uskon että joka lukukerralla kirjasta paljastuu jotain uutta, ja kirja avaa uusia näkökulmia ihmisyyteen.

Jostain kumman syystä Frankensteinin luoma hirviö, joka ei saanut missään vaiheessa nimeä, herätti minussa suurta myötötuntoa, kun taas Frankenstein itse oli lähinnä ärsyttävä hahmo. Frankenstein luo hirviön, jättää sen oman onnensa nojaan, syyttää sitä kaikesta pahasta, saa hysteerisiä kohtauksia eikä minun mielestäni ota riittävästi vastuuta sen luomisesta. Frankenstein syyttää kohtaloa, lukemiaan kirjoja ja ohjaajiaan hirviön luomisesta, mutta ei milloinkaan huomaa, että muut jotka ovat opiskelleet samoin kuin hän eivät ole ryhtyneet luomaan hirviöitä, tosin hänen mukaansa suurin syy siihen on se, että hän on poikkeuksellisen lahjakas ja kunnianhimoinen.

Hirviö on alussa hyvin kiltti ja pyrkii auttamaan ihmisiä, mutta ihmiset hyljeksivät ja jahtaavat häntä hänen pelottavan ulkomuotonsa takia. Kaikkien kokemiensa kauheuksien jälkeen hänestä tulee hirviö, joka janoaa kostoa ja haluaa tuhota Frankensteinin ja hänen läheisensä, mutta vain ja ainoastaan Frankensteinin lähipiirin, muut hän jättää rauhaan. Tavallaan kyse on itseään toteuttavasta ennustuksesta. Shelleyn johtoajatuksena tuntuu olevan, että ihminen tarvitsee muita ihmisiä pysyäkseen inhimillisenä: Frankenstein pystyy luomaan hirviön ainoastaan yksinäisyydessä, eristyksissä muista, ja Frankensteinin luoma olento muuttuu hirviöksi vasta kun muut hänet hylkäävät.

Shelley tuntuu kritisoivan oman aikansa tieteisuskoa, ja Frankensteinin hirviö toimii hyvänä esimerkkinä siinä, että ihmisen ei pitäisi sotkeutua luonnon kiertokulkuun tai pyrkiä selvittämään kaikkia luonnonihmeitä. Sekä Frankenstein että hänen hirviönsä huomaavat, että tieto vain lisää tuskaa. Frankenstein toivoo, että hän ei olisi ikinä oppinut luomaan hirviötä, ja hirviö tulee hyvin onnettomaksi huomatessaaan kuinka erilainen hän on kuin muut.

Kirjaa lukiessa pohdin myös paljon, mikä on totta ja mikä vain mielikuvituksen tuotetta. Frankenstein on suurin piirtein ainoa, joka näkee hirviön. Frankenstein ei ole mitenkään luotettava kertoja, sillä hän kokee useita hermoromahduksia, ja välillä vaikuttaakin siltä kuin hirviö olisi lähinnä mielikuvituksen tuotetta, Frankensteinin pään sisällä riehuva demoni eikä mikään oikea hahmo. Frankenstein ei kerro hirviöstä kenellekään, oikeastaan vain tutkimusmatkailijalle, jonka hän löytää lähellä Pohjoisnapaa, ja joka kirjoittaa Frankensteinin tarinan sisareelleen kirjeen muodossa. Frankenstein ei halua kertoa hirviöstä muille, koska pelkää muiden pitävän häntä hulluna, mikä kieltämättä olisi aika todennäköistä. Ehkäpä ei ole mitään hirviötä vaan kaiken takana on Frankensteinin pimeä puoli (tohtori Jekyll ja mister Hyde samassa persoonassa). Ehkäpä jokaisen meidän sisällä asuu hirviö, joka pääsee valloilleen, jos emme saa tarpeeksi rakkautta.