Tove Jansson Sommarboken

Pidän todella paljon Tove Janssonin tavasta kirjoittaa arkipäiväisistä asioista niin, että ne näyttäytyvät kiehtovina tarinoina. Lyhyidenkin tarinoiden rivien välissä on aina paljon luettavaa, ja olenkin lukenut Tove Janssonin Sommarbokenia luku kerrallaan koko kesän ajan. Sitä on ollut ihana lukea junassa, puiston penkillä ja parvekkeella.

Sommarboken eli Kesäkirja onkin mitä mainionta luettavaa kesällä. Se kuvaa kesän eri vaiheita keväästä syksyyn, ja ilmeisesti myös eri vuosina. Välillä paistaa aurinko, välillä tihuttaa, välillä on myrsky ja välillä on kylmä ja välillä kuuma. Paikka on kuitenkin aina sama: pieni, yksinäinen saari, jossa Sophia ja hänen isänsä ja mummunsa viettävät kesänsä. He asuvat pienessä majassa ja hoitavat innolla puutarhaa. Sisämaan kasvattina en ole koskaan viettänyt kesiä saarella, mutta tätä kirjaa lukiessa tuli sellainen tunne, että olisi ihana viettää aikaa saarella lueskellen ja nautiskellen luonnosta. Tosin vierailusta tulisi varmasti lyhyt, jos saarella ei olisi sähköä ja lämmintä vettä. ;)  

Jokainen luku on oma tarinansa, kyse ei siis ole jatkuvasta kertomuksesta, ja minusta tuntuu, että luvut eivät välttämättä ole mitenkään kronologisessa järjestyksessä. Luvut koostuvat lähinnä Sophian ja hänen mummunsa keskusteluista ja ajatuksista; isä tekee aina töitä eikä juuri kommunikoi kenenkään kanssa. Sophia on mitä ilmeisimmin erittäin vahvatahtoinen ja omapäinen pikkutyttö, ja hänen mummunsa on samanlainen, vaikkakin tämä ilmeisesti on jo aika vanha ja välillä huonovointinen. Ison osan teoksesta vie saaren luonnon, sekä kesytetyn että kesyttämättömän, kuvaus. Janssonin tietämys luonnosta kertoo ihmisestä, joka on käyttänyt paljon aikaa luonnon havainnointiin. Paljon tilaa saavat myös tytön ja isoäidin keskustelut ja heidän keksimänsä tarinat. Kontakteja muihin ihmisiin on aika vähän, mutta he eivät ilmeisesti sellaista kaipaakaan, sillä heitä häiritsee vieraiden saapuminen saarelle, joka on heidän "yksityisaluettaan". Parasta antia teoksessa on kuitenkin Janssonin oivallukset ja huomiot meistä ihmisistä, jotka aina välillä vilahtelevat sivulauseissa. Tässä muutama esimerkki:

Att söka och samla är en sak för sig därför att man inte kan se någonting annat än det man söker efter.

Det finns inget helvete. - - livet är tillräckligt besvärligt utan att man ska bli straffad för det efteråt.

Det är underligt med kärlek, sa Sophia. Ju mer man älskar den andra dess mindre tycker den andra om en.

Varje gång blir nätterna mörka helt oförmärkt. Någon kväll i augusti -- är allting kolmörkt.

Kaari Utrio Porvarin morsian

Törmäsin Kaari Utrion Porvarin morsian -pokkariin kirjaston poistomyynnissä, ja Kaari Utrio fanina poimin sen mukaani. Luin sen eilen lukumaratonin aikana, ja kirja oli taattua Utriota, vaikka olikin vain "kioskikirjallisuutta". Teoksen alussa olevassa Lukijalle-osuudessa Kaari Utrio kertoo kirjoittaneensa teoksen vuonna 1981 Kolmiokirja Oy:lle osaksi sarjaa, jonka tavoitteena oli parantaa kioskikirjan mielikuvaa julkaisemalla tunnettujen suomalaisten kirjailijoiden kirjoittamia kioski-kirjoja. Kyseessä on ohut vihkonen, vain 125 sivua, mutta silti siinä on paljon samaa kuin Utrion paksuissa romaaneissa. Utrio kertoo teoksen alussa myös kioskikirjallisuuden historiasta, ja lisäksi hän valittelee sitä, että tämäkään sarja ei onnistunut parantamaan kioskikirjallisuuden asemaa ja mainetta. Nykyään kotimaista kioskikirjallisuutta ei enää tehdä, vaan kioskikirjallisuus on ulkomaisen Harlequin-yrityksen käsissä. Pokkareina julkaistaan myös suosittuja dekkareita ym., kun niiden julkaisusta on kulunut jonkin aikaa.

Porvarin morsian sijoittuu 1500-luvun Suomeen, ja päähenkilöinä ovat Anna Jonintytär Knaap ja herra Arn Erikinpoika Tavast. Arn lähetetään hakemaan Annaa kihlattunsa, porvari Wipperwerden, luo, kun Annan isä kuolee, ennen kuin tämä ehtii kertoa sopimastaan kihlauksesta, ja porvari saa tietoonsa, että Annan äitipuoli aikoo naittaa hänet kartanon huoville. Arn ja Anna rakastuvat toisiinsa matkalla, mutta kunnian miehenä Arn palauttaa neitokaisen sovitusti porvarille. Annan tultua raskaaksi porvari kuolee, ja Anna joutuu aviomiehensä ilkeiden sukulaisten armoille. Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. Lyhyessä tarinassa siis piisaa lukuisia juonenkäänteitä, suuria tunteita ja tarkkaa ajankuvaa, niin kuin aina Utriolla. Ainakaan minä en voi valittaa tämän kirjan kohdalla kioskikirjallisuuden heikosta laadusta.

Lukumaraton 10.-11.7.2016

Osallistun ensimmäistä kertaa Blogistanian lukumaratoniin, jota tällä kertaa emännöi Ja kaikkea muuta -blogi. Säännöt ovat selkeät:

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin. 
2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan tahansa ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että eimmäisaika on 24h. (Esim. aloitus 10.7. klo 18:00 -> ja lopetus 11.7. klo 18:00) Maratonin saa aloittaa halutessaan myös jo 9.7., kunhan osa maratonista luetaan 10. päivän puolella. Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo-, yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan. 
3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa (tai lukumaratonin lähtölaukauspostauksen kommenteissa) Kirjataan mielellään myös luetut kirjat.
4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa! 
5. Lukumaratonista saa kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja mielellään myös maratonin kuluessa. Varsinkin tulosartikkeli linkitetään lukumaratonin lähtölaukauspostaukseen, mutta muutkin toki saa.
6. Lukumaratonin hashtagina somessa on #lukumaraton 

Aloitin lukumaratonini tänään 10.7. klo 11.00 eli noin tunti on vierähtänyt aloituksesta. 

Luen parhaillaan Tove Janssonin Sommarbokenia, jota olen lueskellut sopivissa väleissä koko kesän, mutta enää ei ole kuin parikymmentä sivua jäljellä. Tarkoituksenani on lukea myös Suomen kirjallisuushistoriaa, jonka myös olen aloittanut aikasemmin mutta jonka lukeminen vie yllättävän paljon aikaa. Muutama dekkari on myös siltä varalta, että kaipaan kevyempää lukemista. Aurinkotuoli odottaa parvekkeella, ja aurinkokin paistaa taas vaihteeksi. Ruokaa ja juomaa on yllin kyllin, joten maratoni jatkukoon.

Kello 15.45. Tove Janssonin Sommarboken eli Kesäkirja luettu. Haluaisin ehdottomasti viettää kesää samanlaisella saarella kuin Sophia ja hänen isänsä ja mummunsa. Sisämaan kasvattina kesiä ei ole tullut koskaan vietettyä saaressa, mutta Tove Jansson kuvaa kesänvieton saarella niin kauniina, vaikkakin aika yksinäisenä, että olisi ihana kokea sellainen kesä. Kirjan lukemisessa kului yllättävän kauan, sillä aina välillä piti pysähtyä pohtimaan rivien välissä olevia asioita. Ei siis ehkä paras mahdollinen kirja lukumaratonille, jos haluaa saada luettua mahdollisimman paljon, mutta muuten aivan hurmaava kirja. Toivottavasti ehdin huomenna blogata siitä enemmän.

Sommarbokenia luin siis tänään 60 sivua, ja kirjallisuushistoriaa olen lukenut reilu 20 sivua ja pienen ruokatauon jälkeen palaan taas sen pariin. Sivumäärä ei ole suuri, mutta ehkä määrä korvaa laadun. 😉 Tavallisestikin olen hidas lukija, ja selkäkivun takia en tänään pysty olemaan samassa asennossa pitkään.

Klo 23.00. Lukumaraton alkaa olla puolessa välissä. Suomen kirjallisuushistoriaa olen lukenut nyt noin 60 sivua, vaikka luku Suomen latinankielisestä kirjallisuudesta ja lukuisista latinankielisistä väitöskirjoista meinasi viedä voimat. Tankkaus, pieni kävelylenkki ja jakso Isä Brownia (Isä Brownissakin luettiin innokkaasti dekkareita) kuitenkin elvyttivät voimat, ja Suomen kirjallisuushistoria alkoi taas kiinnostaa. Ehdin myös lukea Kaari Utrion Porvarin morsiamen (125 sivua). Kaari Utrio ei onneksi koskaan petä odotuksia, ja kirja muodosti mukavan vastapainon tieteelliselle tekstille.

Yhteensä siis luettu noin 250 sivua.


11.7. klo 02.00 Suomen kirjallisuushistoriaa luettu nyt noin 100 sivua. Eteneminen on uskomattoman hidasta, mutta tietokirjallisuutta on pakko lukea hitaasti, jos haluan, että muistan lukemastani jotain myöhemmin. Välillä aihepiiri tempaa mukaansa, mutta välillä 
1700-luvun kirjallisuus ja sen aikaiset kirjoitus- ja lukemistavat tuntuvat liian kaukaisilta. Kaikenlaista on tullut puuhailtua lukemisen lomassa: syötyä, liikuttua, surffailtua lukemassa muiden kokemuksia maratonilta jne. Nyt menen lepuuttamaan silmiäni ja selkääni.

Yhteensä luettu noin 285 sivua.

11.7. klo 11.15. Lukumaraton on ohi. Kunnon yöunien jälkeen tuli vielä luettua 30 sivua Suomen kirjallisuushistoriaa. Yhteensä  siis luettu 315 sivua. Olen ihan tyytyväinen saavutukseen, sillä sain vihdoin luettua loppuun Sommarbokenin, jota olen lukenut koko kesän, ja yhden Kaari Utrion romaanin, ja kirjallisuushistoriaa 130 sivua, kun tähän mennessä olen lähinnä saanut luettua sitä 10 sivua päivässä. Ehdin myös liikkua, syödä ja nukkua hyvin maratonista huolimatta. Mutta seuraavan kerran kun osallistun maratoniin, valitsen jotain keveyempää luettavaa kuin kirjallisuushistorian lukemisen tenttiä varten.

Eino Leino Sota valosta ja Tuonelan joutsen

Eino Leinon päivän kunniaksi päätin lukea jonkin hänen teoksistaan, sillä tähän asti olen lukenut häneltä vain yksittäisiä runoja. Kirjastosta löysin teoksen, joka sisälsi lyhyehköt runonäytelmät Tuonelan joutsen, Sota valosta, Väinämöisen kosinta ja Karjalan kuningas. Repliikit ym. on kirjoitettu käyttäen kalevalamittaa, ja useimmat henkilöt on napattu Kalevalasta. Minun on hankala sanoa, miten hyvin niiden juoni noudattelee Kalevalan juonta, sillä en ole koskaan lukenut kyseistä teosta kokonaan. Koulussa luimme siitä osia, ja olen suunnittellut lukevani sen useamman kerran, mutta se on valitettavasti aina jäänyt. Uskon, että olisin saanut näistä teoksista enemän irti, jos olisin lukenut Kalevalan.

Vaikka Leino on sijoittanut tarinansa kalevalaiseen aikaan, kertovat ne kuitenkin aika paljon myös syntyhetkestään, eli 1900-luvun alun Suomesta. Tuonelan joutsen on ensimmäisiä symbolismin edustajia Suomessa, ja teoksissa on havaittavissa toivo Suomen itsenäisyydestä. Tarinat kertovat miehisistä (sota)sankareista, jotka ovat valmiita uhraamaan henkensä suuren vihollisen edessä puolustaakseen itselle tärkeitä asioita. Esimerkiksi Sota valosta -näytelmässä Väinämöinen on valmis taistelemaan vaikka yksin palauttaakseen valon maailmaan, ja ystävineen hän joutuu taistelemaan Pohjan akkaa ja villieläinlaumaa vastaan. Näytelmä myös kuvaa, miten sekä Ruotus, Ruotsin kuningas, että Pohjan akka pyrkivät valloittamaan kalevalaisten asuinsijat viekkaudella ja valheilla. Vaikka kieli on kaunista ja näytelmissä on hyviä oivalluksia meistä ihmisistä, teosten sodan ihannointi ja viholliskuvien maalaaminen ei oikein sytytä. Ehkäpä loppujen lopuksi olen runotyttö, jonka kannattaa pysytellä Leinon runotuotannossa.

Kuka oon ma? Sehän pulma juuri.

    Jos sen tietäisin, en oisi täällä.

    Saatan olla vuoren jätti suuri,

    käydä kääpiöiden päällä,

    saatan olla mato maan,

    joka tomuun tallataan,

    lienen tyyni, lienen myrsky,

    metsälampi, merten hyrsky –

    tiedä viel' en itsekään.

Kari Hotakainen Juoksuhaudantie

Suhtauduin Kari Hotakaisen Finlandia-palkittuun romaaniin Juoksuhaudantie hiukan epäluuloisesti sen nimen takia, sillä en ole sotakirjallisuuden ystävä. Romaani kuitenkin tempasi mukaansa heti ensi sivulta lähtien, ja pidin Hotakaisen satiirisesta kirjoitustavasta. Teos on suurelta osin hauska, vaikka käsitteleekin vakavia ja kipeitä aiheita.

Romaani kertoo Matti Virtasesta (eli erittäin tavallisesta suomalaisesta miehestä, joka käy töissä ja asuu kerrostalossa vaimonsa ja lapsensa kanssa). Matin elämä mullistuu kirjan alussa, kun hänen vaimonsa lähtee lapsen kanssa, sen jälkeen kun Matti on lyönyt häntä. Hetken surkutteltuaan tilannettaan Matti saa loistavan idean hankkia perheelle vaimon toivoman omakotitalon Helsingistä, ja sillä tavalla houkutella perhe takaisin luokseen. Hyvin pian käy kuitenkin ilmi, että Matilla ei ole varaa haluamaansa omakotitaloon, sillä huonokuntoisissakin taloissa on Helsinki-lisä. Matti on kuitenkin päättänyt saada talon hinnalla millä hyvänsä, sillä se on ainoa keino saada perhe takaisin. Tästä seuraa muun muassa lukuisia juoksulenkkejä omakotialueella, kiikareilla tiirailua, eroottista hierontaa, useamman henkilön tahallista häirintää, kiristystä ja vaikka mitä. Hotakainen saa Matin toiminnan vaikuttamaan lukijan silmissä hauskalta, vaikka kyseessä onkin suuri henkilökohtainen tragedia. 

Matin elämää valotetaan myös muista näkökulmista, sillä hänen toilailujaan seuraavat vaimo, naapurit, kiinteistövälittäjä, omakotitaloalueen asukkaat ja poliisi. Minusta kirjailijan ratkaisu käyttää useita kertojia on erinomainen, sillä Matin kertomana monet hänen järjettömätkin tekonsa vaikuttavat järkeviltä, sillä hän osaaa perustella toimintansa hyvin, ja lukijana sitä jotenkin asettuu Matin puolelle. Kun Matin toiminnan taas näkee ulkopuolisen silmin, ei siinä ole järjen häivääkään, vaan kyse on epätoivoisen miehen epätoivoisista teoista. Samantyyppistä syrjäytymistä tapahtuu arkielämässäkin liian usein.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, ja se toi mieleeni sellaiset suosikkini kuin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen ja Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja. Suomessa taitaa tällä hetkellä olla useita mieskirjailijoita, jotka osaavat kuvata tavallisia suomalaisia mieskohtaloita sekä huvittavalla että koskettavalla tavalla. Samanaikaisesti he kykenevät kritisoimaan suomalaista yhteiskuntaa, jota vaivaavat sotien haamut, yhteiskunnan eriarvoistuminen, miesten kykenemättömyys ilmaista tunteitaan ja kaupungistuneen ihmisen kaipuu luonnon / maaseudun läheisyyteen.

Kirja oli yllättävän vaikuttava myös siinä mielessä, että aloitettuani kirjan lukemisen huomasin hylkääväni tavalliset lenkkipolkuni ja lenkkeileväni läheisellä omakotitaloalueella. Täytyy olla varovainen, että en ajaudu samaan tilaan kuin Matti. ;) 

Hilja Valtonen Nuoren opettajattaren varaventtiili

Luin pitkästä aikaa uudestaan Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiilin. Viimeksi olen lukenut sen koulutyttönä, mutta nyt oli ihana lukea se uudestaan opettajana. Romaani oli hauska, ja sitä lukiessa huomasin, että jotkut asiat ovat pysyneet samanlaisina melkein sadan vuoden ajan (kirja kuvaa lukuvuotta 1923-1924), mutta onneksi moni asia on myös muuttunut. 

Romaanin alussa ylioppilas Liisa Harju muuttaa Savosta ensimmäiseen työpaikkaansa Latomereen Pohjanmaalle, ja hän kokee melkoisen kultturishokin, sillä hän ei pidä Pohjanmaasta. "Tukehdun näihin latoihin. Aidat ja heinäseipäät raapivat kurkkuani." Lisäksi Liisa kokee, että ihmiset ovat epäystävällisiä ja sekaantuvat liiaksi hänen elämäänsä. Tosin omien kokemusten perusteella voisin sanoa, että se loppujen lopuksi riippuu aika paljon itsestä, miten hyvin viihtyy vieraalla paikkakunnalla, sillä minäkin olen loikkinut työn perässä ympäri Suomea.

Romaani kuvaa Liisan taistelua opetustyön jakamisesta ja saunan käytöstä, selviytymistä seuraelämän monimutkaisissa ihmissuhdekuvioissa ja samalla Liisa tarkkailee muiden nuorten parinmuodostusta. Liisa itse ei ole kovin kiinnostunut miehen etsimisestä, sillä hän potee särkynyttä sydäntä, mutta hän mielellään toimii välittäjänä ystäviensä rakkaussuhteissa ja vastaavasti hankaloittaa "vihamiestensä" seurustelua. Vaikka Liisa ei ole kiinnostunut hakkailusta, kositaan häntä useamman kerran romaanin aikana, ja loppu on totta kai onnellinen.

Minun näkökulmastani mielenkiintoisinta oli tietysti opettajan työn kuvaaminen, jota romaanin nimestä huolimatta oli suhteellisen vähän. Tutuilta tuntuivat Liisan kuvaamat paperipinot, kollegiaalinen tuki ja myös työpaikan ristiriidat, vaikka nykyaikana esimiehen puolisolla ei onneksi olekaan mitään sanomista koulun asioihin. Onneksi nykyään ei tarvitse asua koululla kaikkien kollegoiden kanssa; sellainen voisi kieltämättä aiheuttaa enemmän ristiriitoja, jos pitäisi riidellä saunavuoroista yms. Tuttua oli myös se, että opetustyön ohella saa toimia poliisina, sairaanhoitajana jne. Taivaan kiitos tottelematonta oppilasta ei nykyään tarvitse lähettää kasvatuslaitokseen, niin kuin Liisa tekee.

Muitakin muutoksia opettajan työssä on tapahtunut. Opettajaksi ei ryhdytä suoraan ylioppilaaksi tultuaan, vaan siihen ammattiin on onneksi koulutus. Mennessään kihloihin ja naimisiin naisen ei tarvitse luopua ammatistaan ja haaveistaan, vaan elämä jatkuu suhteellisen samanlaisena ennen ja jälkeen papin aamenen. Valitettavasti opettajat eivät kuulu enää "yhteiskunnan kermaan", joten ainakaan minä en ole päässyt viettämään aikaa kutsuilla pastorin, tohtorin, apteekkarin ym. kanssa, mutta Liisan kokemuksien perusteella se ei ole mikään suuri häviö. ;)

Kokonaisuudessaan Nuoren opettajattaren varaventtili on hauska, kepeä ja nopealukuinen rakkausromaani - oman aikansa parasta chick lit -kirjallisuutta. Tietyissä kohdin ajan hammas on päässyt hiukan puremaan, mutta minusta on välillä hauska sukeltaa menneisyyteen. Hilja Valtoselta löytyy muuten muitakin hauskoja kirjoja. Suosikkini niistä taitaa olla Hätävara. Niistä on myös tehty hurmaavia mustavalkoisia Suomi-Filmejä. Juhannuksenahan on varmasti hyvää aikaa lukea ja katsella vanhoja klassikoita. Liisan innoittamana minä matkaan junalla halki Pohjanmaan mukanani muutama hyvä kirja, ja yritän väistellä heinäseipäitä. Toivottavasti vastaanotto on perillä lämpimämpi kuin Liisalla. Hauskaa juhannusta!

Aino Kallas Sudenmorsian

Ystäväni tykkäsivät kovasti Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta ja ovat houkutelleet minua lukemaan sitä jo pitemmän aikaa. Nyt sain luettua sen, mutta jotenkaan en ole yhtä innostunut siitä kuin kaverini. 

Aluksi Sudenmorsiamen kieli tuntui vaikealta, koska teos on kirjoitettu vanhahtavaan tyyliin ja siinä on joitain vaikutteita viron kielestä. Tapahtumat sijoittuvatkin 1600-luvun Viroon, ja heti teoksen alkusivuilla koko juoni paljastetaan näin:

Tainkaltainen on tarina Aalosta, Priidrik metsävahdin aviovaimosta, joka Saatanalta sudenhahmoon saatettiin, ja näin Ihmissutena vihityn miehensä viereltä korpiin karkasi, siellä metsänpetojen ja Diabolus sylvarum'in elikkä Metsändaimonin kanssa kanssakäymistä pitäen, ja sentautta maarahvaalta Sudenmorsiameksi kutsuttu.

Kun kieleen tottuu, se sopii hyvin kuvaamaansa aikaan ja paikkaan, ja lisäksi vanhahtava tyyli luo mielenkiintoisen vastinparin suhteellisen modernille sisällölle. 

Vaikka Sudenmorsian kuvaa ihmisen muuttumista sudeksi, mikä on hyvin vanha ja paljon käytetty aihepiiri sekä kirjallisuudessa että televisiossa/elokuvissa, se samalla myös kuvaa 1900-luvun alun naisen ristiriitaista tilannetta. Nainen haluaisi olla villi ja vapaa, mutta yhteiskunta kahlitsee hänet kotiin vaimoksi ja äidiksi. Muutos ihmisestä sudeksi ei ole Aalolle helppo, ja hän pyrkii vastustamaan susien kutsua mahdollisimman pitkään, vaikka hän nauttiikin siitä, että hän saa juosta vapaana luonnossa ja toimia viettiensä mukaan. Aalo kuitenkin rakastaa miestään ja lastaan ja haluaisi viettää aikaa myös heidän kanssaan, mutta kaksoiselämä muodostuu mahdottomaksi. Hänen miehensä karkoittaa hänet kodista, ja muut kyläläiset eivät siedä häntä silmissään. Romaani kuvaa hyvin sitä, että jokaisessa meissä on erilaisia puolia, ja on sääli, jos ihminen ei saa toteuttaa itseään. Romaani osoittaa myös sen, kuinka helposti hiukan normeista poikkeava henkilö tuomitaan ja miten hän joutuu yhteisönsä hylkimäksi. Teoksessa on siis paljon mielenkiintoisia teemoja, mutta jostain syystä se ei sytyttänyt, vaikka näenkin sen ansiot.