Kirjavuosi 2016

Blogini täytti eilen kaksi vuotta. Olen tykännyt blogin pitämisestä, sillä on ollut ihana laittaa ylös ajatuksia lukemistani teoksista. Pääsyy blogini kirjoittamiseen on se, että se auttaa minua jäsentelemään lukukokemustani, mutta olen ollut hyvin iloinen siitä, että ajatukseni ovat kiinnostaneet muita ja synnyttäneet keskustelua. Olen hyvin kiitollinen kommenteista. Pidän myös muiden blogien lukemisesta, ja on ollut mielenkiintoista huomata, miten erilaisia ajatuksia sama teos herättää eri ihmisissä. Tunnustan kuitenkin, että valitettavan harvoin tulee kommentoitua muiden kirjoituksia. Aion jatkaa blogini pitämistä edelleen, eli tämä ei ole mikään jäähyväiskirje.

Olen ihan tyytyväinen viime vuoden lukusatoon, vaikka aina ajattelenkin, että olisi ihana lukea enemmän kirjoja. Ihan kaikkia kohtia en saanut Helmet-lukuhaaste 2016 -listalta suoritettua, mutta se johtui lähinnä siitä, että luin kirjoja fiilispohjalla, enkä sen mukaan mikä kirja saattaisi sopia johonkin haastekohtaan. Tämän takia joihinkin kohtiin tuli useita kirjoja ja jotkin jäivät tyhjäksi. Minua kyllä jäi harmittamaan se, että eteläamerikkalaisen, aasialaisen ja afrikkalaisen kirjailijan kirjoittamat teokset jäivät uupumaan, sillä koen, että minun olisi hyvä lukea muutakin kuin suomalaista, pohjoismaista tai englanninkielistä kirjallisuutta Iso-Britanniasta tai USAsta. Ehkäpä saan nämä haastekohdat ujutettua seuraavan haasteen sekaan. Aion osallistua Helmet-lukuhaasteeseen tänä vuonnakin. Tällä kertaa aion olla järjestelmällisempi, jotta saisin kaikki kohdat täytettyä. Saa nähdä, miten käy. Uudenvuodenlupaukset kun harvoin pitävät pitemmän päälle. ;)

Fredrika Runeberg Fru Catharina Boije och hennes döttrar ja Teckningar och drömmar

Luin Fredrika Runebergin Fru Catharina Boije och hennes döttrar -romaanin ja Teckningar och drömmar -novellikokelman elo-syyskuussa, mutta jostain syystä olen unohtanut blogata niistä. Yritän nyt muistella lukukokemusta, mutta helpompi olisi tietysti blogata heti eikä kuukausia myöhemmin. ;) Haluan kuitenkin blogata Fredrikan teoksista, sillä pidin niistä, tai ainakin Teckningar och drömmar -teoksesta, ja ne molemmat ovat tärkeitä ja ajatuksia herättäviä teoksia.

Fredrika Runeberg on jäänyt aika lailla miehensä varjoon, ja hänen tuotantonsa ei ole kovin tunnettua. Fru Catharina Boije och hennes döttrar on kuitenkin ensimmäisiä suomalaisia historiallisia romaaneja. Sen tapahtumat sijoittuvat isonvihan aikaan ja kertoo nimensä mukaisesti rouva Boijesta ja hänen naimaikäisistä tyttäristään. Teos käsitteleekin oikeastaan kahta teemaa: isänmaallisuutta/suomalaisuutta ja avioliittoa. 

Rouva Boijen tyttäret ovat keskenään hyvin erilaisia, niin kuin Elinor ja Marianne Jane Austenin Järki ja tunteet -teoksessa. Vanhempi tytär Margareta on rauhallinen ja järkevä, mutta erinäisten sattumusten vuoksi hän päätyy naimisiin Magnuksen kanssa ilman äidin eli huoltajan suostumusta. Äiti yrittää purkaa epäsuotuisan avioliiton, mutta Margareta ei suostu siihen, sillä hän on ehtinyt rakastumaan Magnukseen, joka on melkoinen yhdistelmä herramiestä ja action-sankaria ja kaiken lisäksi hän on innokas isänmaan puolustaja ylevine periaatteineen. Magnus on itse asiassa hyvin samanlainen idealistinen suomalainen sotilas kuin Fredrikan aviomiehen kuvaamat suomalaiset sotilaat Fänrik Ståhls Sägner -teoksessa. Cecilia puolestaan on lapsellinen, kiltti ja vaikutuksille altis. Hänet on jo lapsena luvattu Carlille, joka oleskelee isonvihan aikana maanpaossa Ruotsissa. Cecilia kuvittelee olevansa rakastunut Carliin, mutta oikeasti hän on ihastnut luomaansa haavekuvaan, jolla ei ole todellisuuspohjaa. Cecilia on myös hiukan ihastunut Johaniin, joka hännystelee venäläisiä valloittajia, mutta suhteesta ei tule mitään, koska Cecilia on kihloissa Carlin kanssa. 

Ajan hammas oli valitettavasti kuluttanut teosta hiukan. Teoksen keskeisinä teemoina tuntuivat olevan rakkausaviolitton puolustaminen ja suomalaisuuden korostus. Teoksen "isänmaallisuus" ja suomalaisuuden ylistys tuntuivat nykylukijasta turhan ylitse vuotavalta. Mutta omana aikanaan teos oli varmasti tuore ja uusien aatteiden innoittama. Nykylukijalle soveltuva viesti voisi olla, että onnellisuuden voi saavuttaa vain tekemällä omat ratkaisunsa, eikä ihmisen pitäisi liiaksi noudattaa läheisten tai yhteisön toiveita, jos se tekee ihmisen onnettomaksi. Sopiva puoliso on sellainen, jonka tuntee läpikotaisin ja silti rakastaa häntä. Ei siis pidä rakastua harhakuvaan, niin kuin Cecilia. On hyvä, jos puolison kanssa jakaa samanlaiset arvot ja asenteet, kuten Margareta ja Magnus.

Teckningar och drömmar -novellikokelman novellit on alun perin julkaistu sanomalehdissä ja myöhemmin koottu teokseksi. Novellit kertovat naisten kärsimyksistä. Kokoelma alkaa novellilla, jossa enkeli kertoo keräävänsä naisten kyyneleitä, joista tehdään taivaassa helmiä. Jokaisen naisen on täytettävä oma osuutensa, eli jokaisen naisen on kärsittävä, ja kaikissa novelleissa löytyykin hyviä syitä vuodattaa kyyneleitä. Novellit ovat hyvin monenlaisia ja monen tasoisia: Osa novelleista on todella vaikuttavia ja jäävät mieleen pitkäksi aikaa, kuten En saga om vreden, joka kertoo siitä, miten naiset kääntävät raivon omaan itseensä ja satuttavat sillä itseään. Aihepiiri, joka on edelleen ajankohtainen, vaikka julkaisuajankohdasta on yli 150 vuotta. Osa novelleista taas ei herätä suurta innostusta, koska ne tuntuvat niin kaukaa haetuilta. Aika monessa novellissa nainen jotuu hyväksymään sen, että hänet sivuuttaa nuorempi ja kauniimpi rakastajatar tai vaimo. Nainen kärsii tästä, mutta silti hän uskollisesti rakastaa miestään, ja joissain novelleissa jopa auttaa miestään saamaan uuden naisen. Nykynaisesta tämä tuntuu todella omituiselta, mutta huhujen mukaan Fredrikalla oli tästä omakohtaista kokemusta. Joka tapauksessa teos kannattaa lukea. Se, herättääkö naisten kertomukset enemmän raivoa vai kyyneleitä, rippuu varmasti lukijasta. Mutta eivät tekstit kerro pelkästään kurjuudesta. Kyllä naisten elämässä on hyviäkin hetkiä.

George Saunders Joulukuun kymmenes

George Saundersin Joulukuun kymmenes on novellikokelma, joka kuvaa satiirisesti nykypäivän, ja ehkä tulevaisuudenkin, Yhdysvaltoja. Novellit kertovat tavallisista työtätekevistä amerikkalaisista, jotka tulevat jollakin tapaa toimeen mutta jotka kadehtivat paremmin toimeen tulevia naapureitaan. Novellit osoittavat, että amerikkalainen unelma on harhaa; vaikka tekisi kuinka paljon töitä, ei voi saavuttaa rikkauksia rehellisin keinoin. 

Novellien keskeisenä teemana on sankaruus. Novellit pohtivat, kuka on sankari ja minkälainen toiminta on sankarillista. Kaikki novellien henkilöhahmot ovat oman elämänsä sankareita. He pyrkivät toimimaan oikein. He pyrkivät toimimaan tavalla, jonka HE kokevat oikeaksi, mutta se tapa ei välttämättä ole yhteiskunnan tai henkilöhahmon perheen näkemys oikeasta. Henkilöhahmot eivät myöskään ole mitään perinteisiä sankareita; He ovat tavallisia ihmisiä, jotka toisinaan toimivat sankarillisesti mutta toisinaan taas eivät. Henkilöihin olikin helppo samastua, koska he olivat niin tavallisia. Lukiessa on mielenkiintoista pohtia, miten itse toimisin vastaavassa tilanteessa ja pidänkö henkilöhahmojen toimintaa oikeana tai sankarillisena.

Novellikokoelma herätti paljon ajatuksia, ja pidin Saundersin satiirisesta tavasta kuvailla henkilöiden elämää ja hänen rohkeudestaan antaa lukijan päätellä asiat rivien välistä ja tehdä omia tulkintojaan. Nimestään huolimatta kyseessä ei ole mikään herttainen joulunodotus-novellikokoelma, joten jos haluaa päästää joulumielelle lukemalla, kannattaa valita jotain muuta luettavaksi. Mutta tämä novellikokoelma kannattaa kyllä lukea jossain vaiheessa.

Vilja-Tuulia Huotarinen Valoa, valoa, valoa

Ihastuin viime vuonna Vilja-Tuulia Huotarisen runoteokseen Sakset kädessä ei saa juosta, ja siksi päätin tarttua hänen Finlandia-palkittuun nuortenromaaniin Valoa, valoa, valoa. Ajattelin, että vuoden pimeimpänä aikana olisi mukava lukea jotain valoisaa, mutta tässä teoksessa valonpilkahdukset olivat aika harvassa. 

Valoa,valoa, valoa kertoo kahden 14-vuotiaan tytön, Mimin ja Mariian, kesästä vuonna 1986. Molemmat tytöt tulevat "ongelmaperheistä": Mariian perhe kärsii äidin mielenterveysongelmien takia, ja Mimi asuu isoäitinsä ja tätinsä kanssa, koska hänen äitinsä on kuollut ja hänen isänsä on kiireinen. Tytöt ystävystyvät ja rakastuvat, ja pienen hetken heidän suhteensa tuo onnea molemmille, mutta vähitellen suhdetta alkavat varjostaa tyttöjen ongelmat, ja mukaan tulevat viiltely, itsemurha-ajatukset ja vaaralliset leikit. Tätä kaikkea varjostaa lisäksi Tsernobylin ydinonnettoumuuden seuraukset. Elämä tuntuu olevan täynnä uhkaavia pilviä, joille nuoret eivät voi mitään.

Ymmärrän kuitenkin hyvin, miksi teos on saanut Finlandia Junior -palkinnon. Koko teos on kielellistä ilotulista, jota on miellyttävä lukea. Huotarinen on uskomattoman taitava sanankäyttäjä ja tarinankertoja. Tyttöjen tarina tempaa mukaansa niin, että välillä on pysähdyttävä haukkomaan henkeään. Hengähdystaukoja tarjoavat onneksi hetket, jolloin kertoja puhuttelee lukijoita antaakseen vinkkejä tarinan tulkintaan tai kertoo, minkälaisia vinkkejä on saanut kirjoittajakursseilta ja kirjoittajan oppaista. Kehyskertomuksena kulkee tarina siitä, että Mariia aikuisena muistelee tätä kesää ja Mimiä ja kirjoittaa muistelmansa ylös.

Edellisessä luvussa tapahtui kamalan paljon. 

Joten olen päättänyt että tämä on hyvin lyhyt luku.

Jos ette jaksa lukea näin surullista tarinaa te voitte ajatella sotakriisivalokuvaajan sanoja:

Minun tarvitsee vain vierailla paikan päällä. Mutta he asuvat siellä.

Tämä on Salaisen Sisareni tarina.

Hän ei ole henkilöhahmo vaan hän oli oikea ihminen.

Me muut olemme tarinan lukijoita.

Teos leikittelee tekijyydellä ja lukijuudella, ja minun mielestäni se on sekä teemansa että muotonsa puolesta haastava teos. Valoa, valoa, valoa on vaikuttava lukukokemus, mutta se ei todellakaan päästä lukijaa helpolla. 

Rauha S. Virtanen Seljan tytöt

Olen lukenut Rauha S. Virtasen Seljan tytöt -kirjasarjan alakouluikäisenä, ja pidin siitä paljon. Koska viime lukukerrasta alkaa olla aikaa, päätin lukea ensimmäisen osan uudestaan. Kirjasarja kuvaa neljän sisaruksen, Krisin, Margaritan, Virvan ja Dodon, nuoruutta 1950-luvun suomalaisessa pikkukaupungissa. Teoksessa on ihanasti esillä 50-lukulainen idylli, mutta Seljan perhe on yllättävän moderni: tytöt saavat teoksen alkupuolella äitipuolen, eli he kasvavat uusperheessä, ja Margarita on adoptoitu.

Nuorten ongelmat tuntuvat pysyneen samana: tytöt murehtivat ulkonäköön ja poikiin liittyviä asioita, vanhemmat tekevät epäreiluja päätöksiä, jokainen mokaa välillä ja koulu on toisinaan tylsää. Tällä toisella lukukerralla huomasin teoksessa myös sellaisia piirteitä, jotka ärsyttivät minua ja joiden uskon ainakin osittain johtuvan julkaisuajasta. Teoksessa useampaan kertaan kritisoitiin meikkaamista ja korostettiin, että tyttöjen tulee olla luonnollisen kauniita. Tyttöjä myös kritisoitiin liiasta turhamaisuudesta, ja Margarita oli jopa vakuuttunut siitä, että hänen turhamaisuutensa aiheutti moottoripyöräonnettomuuden, mikä oli kyllä aika kaukaa haettua.  Tytöiltä odotettiin hillittyä ja hallittua käytöstä kaikissa tilanteissa. Esimerkiksi kun isä kertoo parantolasta päästyään, että hän menee pian naimisiin naisen kanssa, jota tytöt eivät ole ikinä tavanneet, isä suuttuu, kun tytöt ilmaisevat järkytyksensä. Isä toteaakin: "Millaisia hysteerisiä hanhia te olette - - Ettekö osaa yhtään hillitä itseänne?" Minusta isän käytös oli todella kamalaa ja olen edelleen aivan järkyttynyt siitä, ja erityisesti olen järkyttynyt siitä, että tämä on mennyt minulta aivan ohi ensimmäisellä lukukerralla. Tyttöjen odotettiin muutenkin olevan kilttejä ja kuuliaisia ja osallistuvan kotitöiden tekoon.

Teos on kokonaisuudessaan kuitenkin herttainen, ja tytöillä on paljon onnen ja ilon hetkiä sekä kotona että ystäväpiirissä, mutta muutamat isän ja miksei muidenkin nuoria naisia vähättelevät ja lannistavat kommentit teoksessa vähensivät sen viehätystä. Jännittävä huomata, miten erilainen saman teoksen lukukokemus voi olla eri kerroilla. Tämäkin osoitti sen, että menneisyyteen ei voi palata. Minun kannattaa varmaan lakata lukemasta kirjoja, joista olen aikaisemmin pitänyt, koska toinen lukukokemus onnistuu aina tuhoamaan sen ensimmäisen, paremman lukukokemuksen.

Antti Tuomainen Parantaja

Antti Tuomaisen dekkareita on kehuttu paljon, ja sen takia päädyin lukemaan Parantajan, joka on saanut Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2011. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään perinteinen dekkari, sillä teos yhdistelee dekkarin, dystopian ja rakkauskertomuksen lajipiirteitä. 

Teoksen tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuden Helsinkiin, joka on ilmastonmuutoksen, merenpinnan nousun ja rankkojen sateiden takia kaaoksessa. Monet asunnot ovat muuttuneet asumakelvottomiksi, tarvikkeista ja rahasta on pulaa, ihmiset muuttavat sankoin joukoin pohjoisemmaksi, maahanmuuttajia vyöryy tasaiseen tahtiin kaikkialta maailmasta, epidemiat riehuvat, poliisi on voimaton ja yksityiset vartijaliikkeet hallitsevat monia alueita. Kaiken tämän synkkyyden keskellä Tapani Lehtisen toimittajavaimo katoaa juttukeikalla. Johanna-vaimo on tutkinut sarjamurhaajaa, jota kutsutaan Parantajaksi ja joka tappaa rikkaita ihmisiä, joita hän syyttää ilmastonmuutoksesta. Poliisilla ei ole resursseja tutkia tapausta, ja Johannan työkaverit ja ystävät painivat oman elämänsä ongelmien kanssa, joten he eivät myöskään ehdi auttaa. Tapanille ei jää muuta mahdollisuutta kuin alkaa selvittää vaimonsa katoamista yksin, apunaan taksinkuljettaja Hamid. Etsiessään vaimoaan Tapani ajautuu myös tutkimaan Parantajan tekemiä rikoksia ja hänen henkilöllisyyttään. Parantaja kietoutuu mielenkiintoisesta Tapanin läheisten menneisyyteen, ja monenlaiset salaisuudet alkavat vähitellen nousta esiin.

Pidin Tuomaisen dekkarista. Yleensä ottaen en ole tulevaisuuteen sijoittuvien kertomusten lukija, mutta tässä teoksessa Tuomainen onnistui luomaan aika uskottavan kuvan tulevaisuudesta, ja dekkarin juoni eteni rivakasti. Tuomainen kuvailee Tapanin rakkautta vaimoonsa kauniisti, mikä luo mielenkiintoisen kontrastin muuten synkälle teokselle. Erikseen täytyy vielä mainita, että hurmaannuin Tuomaisen upeasta kieleastä. Suosittelen Parantajaa lämpimästi sateisiin ja synkkiin syysiltoihin, vaikka odotankin innolla lunta.

Mika Wickström Sukupolvi X

Mika Wickströmin nuortenkirja Sukupolvi x kertoo syrjäytymisvaarassa olevasta Jaffasta (Jarista). Jaffa on keskeyttänyt ammattikoulun ja lähtenyt kotoaan ja ajautunut jengiin (Sneikkeihin). Päivät kuluvat garagessa alkoholi- ja/tai huumehuuruissa soitellen, ja iltaisin ja öisin hoidellaan jengin asioita. Rahaa pojat saavat sossusta ja laittomista puuhistaan. Jaffan alkaessa olemaan Tarun kanssa hän alkaa pohtimaan tulevaisuuttaan ja sitä, pitäisikö hänen irrottautua jengistä. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Yllätyin huomatessani, että teos on julkaistu jo vuonna 1995, sillä omasta mielestäni luin 90-luvun lopulla melkein kaikki kirjaston nuortenkirjat, mutta tähän en ole aikaisemmin törmännyt. Ehkä en lukenut sitä, koska en ollut silloin kiinnostunut "jengikirjallisuudesta". Teos varmaan olisikin ollut silloin liian synkkä ja pessimistinen. Tai sellaisena koin sen ainakin nyt. Teoksesta jotenkin huokuu toivottomuus. Elämä on ohi jo alle parikymppisinä, eikä suuntaa pysty muuttamaan, kun se on alkanut luisua alamäkeen; aivan niin kuin eräs tv-sarja Shamelessin hahmo toteaa: "fucked for life".

Jaffa syyttää tilanteesta yhteiskuntaa ja perhettään, ja niin kauan kuin ihminen kokee olevansa olosuhteiden onneton uhri, hän ei pysty muuttamaan elämäänsä.

Teoksessa minua häiritsi se, että se oli hyvin selvästi aikuisen kirjoittama. Useimmat nuortenkirjat ovat aikuisten kirjoittamia, mutta tässä se paistoi läpi turhan selkeästi. Esimerkiksi Jaffa pystyy selkeästi erittelemään, miksi hänen elämänsä on päätynyt siihen tilaan, missä se on nyt, mikä minun kokemuksen mukaan on aika harvinaista. Mutta Jaffa tietää, että kaikki johtuu 1990-luvun alun lamasta: isän yritys meni konkurssiin, he joutuivat muuttamaan omakotitalosta kerrostalolähiöön, isä joi itsensä hengiltä ja äiti meni sekaisin ja lapset joutuivat tuuliajolle. Ja tämän Jaffa selittää suoraan omin sanoin, sitä ei mitenkään tarvitse lukea rivien välistä.  Lisäksi tarina on aika kliseinen. Miksi vain köyhän perheen isä voi olla alkoholisti ja väkivaltainen?  Kyllä kai isä olisi voinut olla sellainen olleessaan rikas yrittäjä. Olisivatko vanhemmat voineet tehdä erilaisia valintoja? Olisiko Jaffa voinut toimia toisin vai onko pakko käyttää huumeita ja liittyä rikollisjengiin, jos on ollut lasinen lapsuus? Minä haluaisin jotenkin ajatella, että jokainen meistä voi vaikuttaa elämäänsä ja tehdä omat valintansa, vaikka se ei aina olekaan helppoa. Mutta ehkä sukulpovi y:n edustajana on helppo kritisoida vanhempia sukupolvia. ;)

P. S. Luin tämän marraskuun ensimmäisinä päivinä, eli yli 30 sivua on tullut luettua joka päivä (marraskuun lukuhaaste). Toivottavastí lukuinto jatkuu, sillä viime vuonna tämä haaste muistaakseni jäi kesken...