Kari Hotakainen Juoksuhaudantie

Suhtauduin Kari Hotakaisen Finlandia-palkittuun romaaniin Juoksuhaudantie hiukan epäluuloisesti sen nimen takia, sillä en ole sotakirjallisuuden ystävä. Romaani kuitenkin tempasi mukaansa heti ensi sivulta lähtien, ja pidin Hotakaisen satiirisesta kirjoitustavasta. Teos on suurelta osin hauska, vaikka käsitteleekin vakavia ja kipeitä aiheita.

Romaani kertoo Matti Virtasesta (eli erittäin tavallisesta suomalaisesta miehestä, joka käy töissä ja asuu kerrostalossa vaimonsa ja lapsensa kanssa). Matin elämä mullistuu kirjan alussa, kun hänen vaimonsa lähtee lapsen kanssa, sen jälkeen kun Matti on lyönyt häntä. Hetken surkutteltuaan tilannettaan Matti saa loistavan idean hankkia perheelle vaimon toivoman omakotitalon Helsingistä, ja sillä tavalla houkutella perhe takaisin luokseen. Hyvin pian käy kuitenkin ilmi, että Matilla ei ole varaa haluamaansa omakotitaloon, sillä huonokuntoisissakin taloissa on Helsinki-lisä. Matti on kuitenkin päättänyt saada talon hinnalla millä hyvänsä, sillä se on ainoa keino saada perhe takaisin. Tästä seuraa muun muassa lukuisia juoksulenkkejä omakotialueella, kiikareilla tiirailua, eroottista hierontaa, useamman henkilön tahallista häirintää, kiristystä ja vaikka mitä. Hotakainen saa Matin toiminnan vaikuttamaan lukijan silmissä hauskalta, vaikka kyseessä onkin suuri henkilökohtainen tragedia. 

Matin elämää valotetaan myös muista näkökulmista, sillä hänen toilailujaan seuraavat vaimo, naapurit, kiinteistövälittäjä, omakotitaloalueen asukkaat ja poliisi. Minusta kirjailijan ratkaisu käyttää useita kertojia on erinomainen, sillä Matin kertomana monet hänen järjettömätkin tekonsa vaikuttavat järkeviltä, sillä hän osaaa perustella toimintansa hyvin, ja lukijana sitä jotenkin asettuu Matin puolelle. Kun Matin toiminnan taas näkee ulkopuolisen silmin, ei siinä ole järjen häivääkään, vaan kyse on epätoivoisen miehen epätoivoisista teoista. Samantyyppistä syrjäytymistä tapahtuu arkielämässäkin liian usein.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, ja se toi mieleeni sellaiset suosikkini kuin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen ja Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja. Suomessa taitaa tällä hetkellä olla useita mieskirjailijoita, jotka osaavat kuvata tavallisia suomalaisia mieskohtaloita sekä huvittavalla että koskettavalla tavalla. Samanaikaisesti he kykenevät kritisoimaan suomalaista yhteiskuntaa, jota vaivaavat sotien haamut, yhteiskunnan eriarvoistuminen, miesten kykenemättömyys ilmaista tunteitaan ja kaupungistuneen ihmisen kaipuu luonnon / maaseudun läheisyyteen.

Kirja oli yllättävän vaikuttava myös siinä mielessä, että aloitettuani kirjan lukemisen huomasin hylkääväni tavalliset lenkkipolkuni ja lenkkeileväni läheisellä omakotitaloalueella. Täytyy olla varovainen, että en ajaudu samaan tilaan kuin Matti. ;) 

Hilja Valtonen Nuoren opettajattaren varaventtiili

Luin pitkästä aikaa uudestaan Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiilin. Viimeksi olen lukenut sen koulutyttönä, mutta nyt oli ihana lukea se uudestaan opettajana. Romaani oli hauska, ja sitä lukiessa huomasin, että jotkut asiat ovat pysyneet samanlaisina melkein sadan vuoden ajan (kirja kuvaa lukuvuotta 1923-1924), mutta onneksi moni asia on myös muuttunut. 

Romaanin alussa ylioppilas Liisa Harju muuttaa Savosta ensimmäiseen työpaikkaansa Latomereen Pohjanmaalle, ja hän kokee melkoisen kultturishokin, sillä hän ei pidä Pohjanmaasta. "Tukehdun näihin latoihin. Aidat ja heinäseipäät raapivat kurkkuani." Lisäksi Liisa kokee, että ihmiset ovat epäystävällisiä ja sekaantuvat liiaksi hänen elämäänsä. Tosin omien kokemusten perusteella voisin sanoa, että se loppujen lopuksi riippuu aika paljon itsestä, miten hyvin viihtyy vieraalla paikkakunnalla, sillä minäkin olen loikkinut työn perässä ympäri Suomea.

Romaani kuvaa Liisan taistelua opetustyön jakamisesta ja saunan käytöstä, selviytymistä seuraelämän monimutkaisissa ihmissuhdekuvioissa ja samalla Liisa tarkkailee muiden nuorten parinmuodostusta. Liisa itse ei ole kovin kiinnostunut miehen etsimisestä, sillä hän potee särkynyttä sydäntä, mutta hän mielellään toimii välittäjänä ystäviensä rakkaussuhteissa ja vastaavasti hankaloittaa "vihamiestensä" seurustelua. Vaikka Liisa ei ole kiinnostunut hakkailusta, kositaan häntä useamman kerran romaanin aikana, ja loppu on totta kai onnellinen.

Minun näkökulmastani mielenkiintoisinta oli tietysti opettajan työn kuvaaminen, jota romaanin nimestä huolimatta oli suhteellisen vähän. Tutuilta tuntuivat Liisan kuvaamat paperipinot, kollegiaalinen tuki ja myös työpaikan ristiriidat, vaikka nykyaikana esimiehen puolisolla ei onneksi olekaan mitään sanomista koulun asioihin. Onneksi nykyään ei tarvitse asua koululla kaikkien kollegoiden kanssa; sellainen voisi kieltämättä aiheuttaa enemmän ristiriitoja, jos pitäisi riidellä saunavuoroista yms. Tuttua oli myös se, että opetustyön ohella saa toimia poliisina, sairaanhoitajana jne. Taivaan kiitos tottelematonta oppilasta ei nykyään tarvitse lähettää kasvatuslaitokseen, niin kuin Liisa tekee.

Muitakin muutoksia opettajan työssä on tapahtunut. Opettajaksi ei ryhdytä suoraan ylioppilaaksi tultuaan, vaan siihen ammattiin on onneksi koulutus. Mennessään kihloihin ja naimisiin naisen ei tarvitse luopua ammatistaan ja haaveistaan, vaan elämä jatkuu suhteellisen samanlaisena ennen ja jälkeen papin aamenen. Valitettavasti opettajat eivät kuulu enää "yhteiskunnan kermaan", joten ainakaan minä en ole päässyt viettämään aikaa kutsuilla pastorin, tohtorin, apteekkarin ym. kanssa, mutta Liisan kokemuksien perusteella se ei ole mikään suuri häviö. ;)

Kokonaisuudessaan Nuoren opettajattaren varaventtili on hauska, kepeä ja nopealukuinen rakkausromaani - oman aikansa parasta chick lit -kirjallisuutta. Tietyissä kohdin ajan hammas on päässyt hiukan puremaan, mutta minusta on välillä hauska sukeltaa menneisyyteen. Hilja Valtoselta löytyy muuten muitakin hauskoja kirjoja. Suosikkini niistä taitaa olla Hätävara. Niistä on myös tehty hurmaavia mustavalkoisia Suomi-Filmejä. Juhannuksenahan on varmasti hyvää aikaa lukea ja katsella vanhoja klassikoita. Liisan innoittamana minä matkaan junalla halki Pohjanmaan mukanani muutama hyvä kirja, ja yritän väistellä heinäseipäitä. Toivottavasti vastaanotto on perillä lämpimämpi kuin Liisalla. Hauskaa juhannusta!

Aino Kallas Sudenmorsian

Ystäväni tykkäsivät kovasti Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta ja ovat houkutelleet minua lukemaan sitä jo pitemmän aikaa. Nyt sain luettua sen, mutta jotenkaan en ole yhtä innostunut siitä kuin kaverini. 

Aluksi Sudenmorsiamen kieli tuntui vaikealta, koska teos on kirjoitettu vanhahtavaan tyyliin ja siinä on joitain vaikutteita viron kielestä. Tapahtumat sijoittuvatkin 1600-luvun Viroon, ja heti teoksen alkusivuilla koko juoni paljastetaan näin:

Tainkaltainen on tarina Aalosta, Priidrik metsävahdin aviovaimosta, joka Saatanalta sudenhahmoon saatettiin, ja näin Ihmissutena vihityn miehensä viereltä korpiin karkasi, siellä metsänpetojen ja Diabolus sylvarum'in elikkä Metsändaimonin kanssa kanssakäymistä pitäen, ja sentautta maarahvaalta Sudenmorsiameksi kutsuttu.

Kun kieleen tottuu, se sopii hyvin kuvaamaansa aikaan ja paikkaan, ja lisäksi vanhahtava tyyli luo mielenkiintoisen vastinparin suhteellisen modernille sisällölle. 

Vaikka Sudenmorsian kuvaa ihmisen muuttumista sudeksi, mikä on hyvin vanha ja paljon käytetty aihepiiri sekä kirjallisuudessa että televisiossa/elokuvissa, se samalla myös kuvaa 1900-luvun alun naisen ristiriitaista tilannetta. Nainen haluaisi olla villi ja vapaa, mutta yhteiskunta kahlitsee hänet kotiin vaimoksi ja äidiksi. Muutos ihmisestä sudeksi ei ole Aalolle helppo, ja hän pyrkii vastustamaan susien kutsua mahdollisimman pitkään, vaikka hän nauttiikin siitä, että hän saa juosta vapaana luonnossa ja toimia viettiensä mukaan. Aalo kuitenkin rakastaa miestään ja lastaan ja haluaisi viettää aikaa myös heidän kanssaan, mutta kaksoiselämä muodostuu mahdottomaksi. Hänen miehensä karkoittaa hänet kodista, ja muut kyläläiset eivät siedä häntä silmissään. Romaani kuvaa hyvin sitä, että jokaisessa meissä on erilaisia puolia, ja on sääli, jos ihminen ei saa toteuttaa itseään. Romaani osoittaa myös sen, kuinka helposti hiukan normeista poikkeava henkilö tuomitaan ja miten hän joutuu yhteisönsä hylkimäksi. Teoksessa on siis paljon mielenkiintoisia teemoja, mutta jostain syystä se ei sytyttänyt, vaikka näenkin sen ansiot.

Virpi Hämeen-Anttila Kuka kuolleista palaa

Dekkariviikon kunniaksi dekkariaiheinen bloggaus. Dekkariviikkoa emännöi Oksan hyllyltä, jossa voit tutustua muidin dekkariaiheisiin postauksiin.

Virpi Hämeen-Anttilan uusin dekkari Kuka kuolleista palaa on järjestyksessään kolmas dekkari, jossa rikoksia ratkoo sisäministeriön virkamies Karl Axel Björk. Olen lukenut sarjan aiemmat osat Yön sydän on jäätä ja Käärmeitten kesä viime vuonna, ja pidin niistä. Minusta Hämeen-Anttila on koko ajan kehittynyt dekkarikirjailijana, ja tämä viimeisin osa on tähän astisista paras. Suosittelen tätä lämpimästi! Sarja kannattaa kuitenkin lukea järjestyksessä, sillä tässä kolmannessa teoksessa viitataan Björkin aikaisempiin juttuihin, ja lukemista helpottaa, jos tietää enemmän Björkin taustasta.

Kirjasarja sijoittuu 1920-luvun Helsinkiin, ja kirjan parasta antia onkin taitava ajankuvaus, jota varten Hämeen-Anttila on selvästi tehnyt paljon taustatyötä. En voi edelleenkään olla ihailematta sitä, miten kirjassa kuvataan tuon ajan asumuksia, vaatteita, soveliaisuussäädöksiä, miesten ja naisten asemaa, perhe-elämää, työtä, yhteiskunnan eri luokkia ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Björk liikkuu niin aatelisten kutsuilla kuin salakapakoissa, bordelleissa ja hämärillä kujilla. Eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat pukeutuvat, asuvat ja puhuvat eri tavoin, ja stadin slangikin pilkahtelee aina välillä, mutta onneksi sen verta vähän, että tällainen maalaistyttökin pysyy kärryillä. ;) Lukemista hidastaa se, että aina välillä pitää syventyä sisäkansissa oleviin ihaniin karttoihin, jotta tietää, missä päin Helsinkiä liikutaan. Myös ulkokansi on kaunis ja ajanhenkeen sopiva.

Kuka kuolleista palaa -romaanissa Björk tutkii poliisin apuna tehtaan tuhopolttoa ja siihen liittyvää murhaa. Tuhopolttoja on ollut useita Helsingin alueella, mutta tämä tulipalo on erilainen, koska rauniosta löytyy tunnistamattomaksi palanut ruumis. Poliisi ja Björk joutuvat ensin selvittelemään, kuka vainaja on, mikä ei ole niin yksinkertaista kuin aluksi voisi luulla. Pian he saavat myös selville, että tuhopolttaaja ja murhaaja ovat eri henkilöt. Juoni tiivistyy, kun molemmat pitäisi saada mahdollisimman pian kiinni, jotta tuhopolttaja ei aiheuta enempää tulipaloja ja murhaaja ei pääse pakenemaan pois maasta, varsinkaan sen jälkeen, kun murhaajan uusin uhri löydetään metsästä. Juoni etenee vauhdikkasti, ja melkein joka luvussa tapahtuu mielenkiintoinen käänne, joten kirjaan on todella helppo uppotua, ja kirjaa ei malttaisi päästää käsistään.

Tuttuun tapaan kirjassa kerrotaan myös Björkin henkilökohtaisesta elämästä. Tässä osassa Björkin rakkauselämä ei ole keskiössä, mutta Björkin kuolleeksi luullun isän paluu Neuvostoliitosta sekoittaa pakkaa tehokkaasti. Aikaisemmin en ole pitänyt Björkistä kovin paljoa, mutta alan ilmeisesti lämpenemään hänelle. sillä tässä osassa hän ei juurikaan ärsyttänyt minua. Ehkä se johtuu siitä, että tässä osassa saa taas enemmän tietoa hänestä, joka auttaa ymmärtämään hänen ritsiriitaista persoonaansa paremmin. Lisäksi Björk vaikuttaa inhimillisemmältä, kun hän paljastaa pelkäävänsä tulta järjettömästi. On myös hienoa seurata, miten hän päästää ihmisiä lähelleen, kuten apurinsa Valkaman ja muita ystäviään. 

Ainoa, mikä minua Björkissä edelleen ärsyttää on se, että hän jatkuvasti ajattelee olevansa parempi rikosten ratkaisija kuin ystävänsä ylikostaapeli Martti ja hänen alaisensa Rossi ja Karunen. Minusta poliisit tekevät parhaansa, ja he pystyvätkin selvittämään monia asioita hyvin, vaikka heidän onkin vaikeampi saada tietoja tietyiltä henkilöiltä kuin Björkin ja Valkaman naamioituneena. Ymmärrän, että tämä piirre kullu genreen, mutta... Sitä paitsi Björk utelee kaikki asiat poliiseilta, mutta ei itse jaa tietojaan samalla tavalla, vaikka hän kertookin osan tiedoistaan. 

Mutta jään innolla odottamaan seuraavaa osaa! Nyt täytyy kiirehtiä katsomaan Isä Brownia, sillä dekkari-innostukseni ei rajoitu kirjoihin.

Maija Paavilainen Onnenpotkuja

Luin aikaisemmin tänä vuonna Maija Paavilaisen Onnenlehtiä, ja nyt oli Paavilaisen Onnenpotkuja-teoksen vuoro. Kuten olen varmaan aikaisemmin maininnut pidän hänen aforismeistaan, jotka ovat pinnalta hyvin yksinkertaisia, mutta antavat ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa. Valitettavasti teoksessa oli muutamia samoja ajatuksia kuin aikaisemmassa teoksessa. Vaikka lauseet ovat ihania, minusta on lukijan huijaamista laittaa samoja juttuja useampaan teokseen.

Suurin osa ajatuksista oli kuitenkin uusia, ja niissä oli hyviä vinkkejä muun muassa tänä keväänä koulunsa päättäville tai uudessa elämäntilanteessa oleville. 

Jokainen kasvaa omaan mittaansa.

Jos tahtoo asua kartanossa, täytyy tehdä muutakin kuin unelmoida.

Kaikkeen työhön voi käyttää sydäntään.

Ei ole pakko aina tehdä tulosta ja saada aikaiseksi.

Ystävyys voi säilyä vaikka joutuisi eri veneisiin.

Löytää avoimen oven kun jaksaa etsiä.

Aina ei pääse mihin pyrkii: Kolumbus yritti Intiaan mutta löysi Amerikan.

Vaikka valmistuu, voi aina tulla valmiimmaksi.

Huomiseen ei löydy mallia eilisestä.

Puutarhaa oppii hoitamaan hoitamalla.

Onni on löytää oma erityislaatunsa.

Muutos voi olla myös parempaan. 

Vanhempia, opettajia ja muita tukijoukkoja voi kiittää näin:

Paras kiitos kasvatuksesta on taimi joka tulee omillaan toimeen.

Kirjahyllyn siivousta

Kuulin kirjanselkärunoudesta ensimmäistä kertaa alkuvuodesta, eli en tosiankaan voi väittää ratsastavani trendien aallonharjalla. Kun siivosin perusteellisesti kirjahyllyäni pitkästä aikaa, innostuin kokeilemaan kirjanselkärunoutta. (Olen valmis tekemään melkein mitä tahansa välttääkseni siivoamista). Kirjoista saa yllättävän mielenkiintoisia runoja. Tätä ensimmäistä voisi pitää vaikkapa rakkausrunona tai elämäkertana.

Minua hiukan häiritsee se, että kirjailijoiden nimet ovat keskellä runoa, mutta useimmissa tapauksissa niitä ei voi oikein poistaakaan, koska ne muodostavat niin tiiviin parin kirjan nimen kanssa.

Seuraavaksi kokeilin hiukan ruotsin kielistä runoutta. Tässä aihepiirinä kuunteleminen.

Toiseksi alin näkyy huonosti, mutta siinä on Mikael Niemen Populärmusik från Vittula.

Alin kirja taas on Anne Swärdin Till sista andetaget. Molempia suosittelen lämpimästi. Tai oikeastaan kaikkia kuvan kirjoja.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä seuraa englanninkielinen runo, jossa on ripaus kauhua Edgar Allan Poen tyyliin.

Toiseksi alimmainen on Sandra Brownin Hello, Darkness. Seuraavaa kertaa varten täytyy harjoitella kuvanottoa. Jostain syystä runoistani tuli jotenkin suttuisia...

Millaisia runoja sinä saat tehtyä kirjahyllysi sisällöllä tai lukemattomien tai luettujen pinosta? Nämä runot kertovat tekijästään yllättävän paljon...

Gabriella Ullberg Westin Ensamfjäril

Viime syksynä kuulin uudesta ruotsalaisesta naisdekkaristista, Gabriella Ullberg Westinista, Turun kirjamessuilla. Koska pidän ruotsalaisista dekkareista, innostuin ostamaan hänen ensimmäisen dekkarinsa Ensamfjäril. Se on suomennettu alkuvuodesta nimellä Yksinäinen perhonen, ja sarjan toinen osa julkaistiin Ruotsissa nyt huhtikuussa. Lisäksi siitä sai komean kirjanaaman kirja-haasteeseen. Yritin luoda kuvaan vähän dekkarin tuntua, vaikka olenkin aika tumpelo kuvankäsittelyn kanssa.

Kirja alkaa siitä, kun joulupukin asuun pukeutunut mies murhaa kuuluisan jalkapalloilija Måns Sandinin kauniin Henna-vaimon jouluaattona Hennan ja lasten odottaessa Månsia. Tapausta alkaa selvittää Johan Rokka, joka on juuri palannut takaisin kotikaupunkiinsa, Hudiksvalliin. Hudiksvall on suhteellisen pieni paikka, joten murhaa tutkii vain muutama henkilö Rokan lisäksi, ja tässä ensimmäisessä osassa pääsemme tutustumaan myös useimpien heidän yksityiselämään. Tapausta valoitetaan myös muiden murhaan liittyvien henkilöiden näkökulmasta, joten kertojia ja näkökulmia on paljon, mutta tekstiä on kuitenkin suhteellisen helppo seurata. Kuten ruotsalaisissa dekkareissa usein käy, vähitellen paljastuu, että murhan syyt löytyvät syvältä menneisyydestä ja poliisit joutuvat selvittämään monia eri salaisuuksia ja rikoksia selvittäessään Hennan murhaa. Lopussa tuntuu siltä, että oikein kukaan ei ole syytön.

Gabriella Ullberg Westin kertoo saaneensa inspiraation kirjojen kirjoittamiseen Mari Jungstedtilta. Olen lukenut Jungstedtilta vain yhden dekkarin, mutta kyllä niissä on jotain samaa. Minusta Ensamfjäril muistutti myös aika paljon Camilla Läckbergin dekkareja, ja joiltain osin Anna Janssoniakin. Minusta Ensamfjäril oli hyvä ollakseen kirjoittajan ensimmäinen dekkari, ja toivon, että jatkossa päästään vähemmällä yksityisasioiden selvittelyllä, kun poliisit ovat jo tuttuja. Poliisityön kuvaus vaikutti uskottavalta, juoni oli monipuolinen ja ainakin minulle murhaaja pysyi pitkään mysteerinä. Henkilöt vaikuttivat mielenkiintoisilta, ja tekstiä oli nopea lukea. Ainoa mikä hiukan häiritsi oli lukemattomat seksikohtaukset, jotka kuvattiin yksityiskohtaisesti mutta jotka eivät varsinaisesti liittyneet juoneen. Välillä tuli tunne, että kirjailija oli laskenut, että nyt muutamaan kymmeneen sivuun kukaan ei ole harrastanut seksiä, joten laitetaanpa vaikka nämä henkilöt harrastamaan seksiä keskenään tai joku muistelemaan useamman vuoden takaista panoa. Minua ei haittaa seksikohtaukset sinänsä, mutta minusta tekstin pitäisi kuljettaa koko ajan juonta eteenpäin. Kävin Gabriella Ullberg Westinin sivuilla, ja siellä hän kertoi olevansa ensimmäisiä ruotsalaisia erotic crime -kirjallisuuden kirjoittajia, joten kyse on ilmeisesti hyvin tietoisesta valinnasta ja ehkäpä markkinastrategista. Ruotsissa julkaistaan niin paljon rikoskirjallisuutta, että on varmasti vaikea erottua joukosta, ja tämä on tietysti yksi tapa erottua. Ja eikös sitä sanota, että seksi myy? Joka tapauksessa tutustumisen arvoinen uutuus.