Axel Gabriel Ingelius Harmaa linna

Axel Gabriel Ingeliuksen kirjoittama Harmaa linna on ensimmäinen suomalainen kauhuromaani, ja ajattelin blogata siitä näin Halloweenin kunniaksi. En juurikaan lue kauhukirjallisuutta, mutta tämä romaani ei onneksi ollut erityisen pelottava, ja juonikin oli aika ennalta-arvattava. Harmaa linna on ilmestynyt vuonna 1851 ruotsin kielellä, ja sen lyhennetty versio ilmestyi suomeksi 1888. Täysimittaisena suomennoksena se on ilmestynyt 1900, 1925 ja 2009, ja luin sen uusimman suomennoksen. 

Harmaa linna on ajalleen tyypillinen goottilainen kauhutarina. Kertomus alkaa, kun nuori maisteri Harald Thalberg on matkalla kotiopettajaksi pahamaineiseen Harmaaseen linnaan. Matkalla hän kuulee avunhuutoja, ja hän löytää suohon uppoomaisillaan olevan nuoren, kauniin tytön. Harald pelastaa tytön, nuorallatanssija Stellan, ja vie hänet läheiseen pappilaan, jossa Erik-pappi lupaa huolehtia tytöstä ja alkaa vähitellen kouluttamaan Stellasta itselleen vaimoa. Harald saapuu lopulta Harmaaseen linnaan, joka on täydellinen goottikartano: sitä ympäröi uhkaava puisto hautakivineen, ja linnassa on salakäytäviä, lukittuja ovia, kellari ja ullakko täynnä salaisuuksia, oma kummitus jne. Pahaenteisintä linnassa on kuitenkin sen isäntä; paroni, jonka huhutaan tappaneen veljensä ja tämän perheen saadakseen linnan ja arvonimen itselleen. Harald kuitenkin rakastuu paronin tyttäreen, Ireneen, jonka paroni toivoisi menevän naimisiin erään aatelisen kanssa. Vähitellen linnan ja paronin salaisuudet paljastuvat, ja teokseen on ympätty aika paljon goottilaisen kauhutarinan aineksia, kuten vaihtuneita lapsia, omituisia sattumuksia, kuolleeksi luullut "heräävät" eloon, ja hyvä ja pahan välinen ero on erittäin selvä.

Jos tykkää 1800-luvun goottilaisesta romaanista, Harmaa linna kannattaa ehdottomasti lukea. Se edustaa aikansa suhteellisen viatonta kauhuromantiikka, ja se on nopealukuinen tarina. Nykylukijaa voi ärsyttää se, että teos on aika kliseemäinen ja ennalta-arvattava. Nykylukijasta tuntui myös hiukan oudolta, että kertoja saattaa kesken kaiken puhutella lukijaa suoraa ja alkaa kertomaan omista mielipiteistään ja uskomuksistaan. Kirjassa on myös aika paljon uskonnollista pohdintaa pietismin hengessä.

Albert Camus Sivullinen

Albert Camus on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1957, ja Sivullinen, joka ilmestyi vuonna 1942, on hänen tunnetuimpia teoksiaan. Sivullinen kertoo ranskalaisesta Mersaultista, joka asuu Algeriassa. Romaani alkaa Mersaultin äidin kuolemasta, ja romaanin alkupuolella kuvataan äidin hautajaisia ja sen jälkeisiä päiviä. Pääsemme seuraamaan Mersaultia ja hänen vähäisiä ystävyyssuhteitaan töissä ja vapaa-ajalla. Teoksen puolivälissä Mersault tappaa arabin, ja teoksen loppupuoli käsittelee hänen tutkintovankeuttaan, oikeudenkäyntiään ja tuomiotaan.

Teos tuntui aluksi hiukan oudolta, sillä muun muassa äitinsä hautajaisissa Mersault kuvailee suurella tarkkuudella näkemäänsä ja ruumiinsa tuntemuksia, mutta lukija ei pääse hänen tunteisiinsa, ajatuksiinsa tai muistoihinsa. Vähitellen teos kuitenkin tempaa mukaansa, ja Mersaultista kehkeytyy erittäin mielenkiintoinen ja ristiriitainen henkilö. Teoksessa toistuu sään tarkka kuvailu, ja varsinkin aurinko, sen kirkkaat säteet ja kuuma paahde, ja kuumuus ylipäätänsä, ovat keskeisessä osassa useimmissa romaanin tapahtumissa. Minun pitäisikin lukea kirja uudestaan, jotta pääsisin paremmin selvyyteen juonen ja auringon ja kuumuudeen välisestä suhteesta. Ensimmäisellä lukukerralla siihen ei tullut kiinnitettyä tarpeeksi huomiota, vaikka esimerkiksi tappokohtauksessa aurinko näyttelee suurta roolia.  

Eniten teoksessa pidin oikeudenkäyntiosiosta, sillä se hienosti kyseenalaistaa silloista, ja miksei nykyistäkin, oikeuslaitosta. Mersault joutuu sivullisena seuraamaan aitiosta, kun syyttäjä ja puolustusasianajaja esittelevät taitojaan, eikä hänelle anneta edes puheenvuoroa. "Olkaa vaiti, se on asianne kannalta parempi. Minut tunnuttiin jotenkuten jätettävän asian ulkopuolelle - - Minusta minun sijaani asettuminen oli eräässä mielessä minun loitontamistani vielä vähän kauemmas asiastani, minun supistamistani nollaksi." Oikeudenkäynti on kuin teatteria, jota yleisö ja toimittajat ovat tulleet seuraamaan. Kukaan ei ole kiinnostunut siitä, miksi hän tappoi arabin, mutta kaikki ovat kiinnostuneita siitä, miksi hän ei näyttävästi surrut äitiään tämän kuoleman jälkeen ja miten hän hän on muutoin poikennut yhteisön normeista. Mersaultia ei tuomita hänen tekonsa tähden vaan hänen persoonallisuutensa ja käytöksensä vuoksi, ja koska hän ei usko Jumalaan. Minusta tuntuu, että Mersault on väärinymmärretty, sillä minusta hän välitti suuresti äidistään, ja äiti on usein hänen mielessään, erityisesti vankilassa. Mersault välittää myös ystävistään ja Mariesta, vaikka hän teeskenteleekin, että hän suhtautuu kaikkeen välinpitämättömästi ja että kaikki on samantekevää. Mersault mielellään asettautuu tarkkailijaksi, sivulliseksi. Yhteisö ei kuitenkaan hyväksy yksilöä, joka kulkee omia polkujaan. Teos oli siis ajatuksia herättävä ja kestäisi varmasti useammakin lukukerran. Maailmassa vain tuntuu olevan niin paljon kirjoja, että en haluaisi "tuhlata" aikaa lukemalla sama kirja montaa kertaa. 

Eppu ja Anna Nuotio Venla T -sarja

Olen nuorempana lukenut paljon tyttökirjoja. Olin nuorena innokas lukija, ja olen lukenut Vihervaaran Annat, Pikku naisia, Seljan tytöt, Tiinat, Mirkat ja Laurat ja paljon muuta. En ole viime vuosina juurikaan lukenut tyttökirjoja, ja senpä takia kirjastossa käydessäni kysäisin kirjaston henkilökunnalta, onko nykyään vielä tyttökirjasarjoja ja mikä niistä olisi suosittu nuorten keskuudessa. Minulle vinkattiin Eppu ja Anna Nuotion kirjoittamaa Venla T -sarjaa. Ensimmäinen osa, Venla T:n rakkaudet, on julkaistu 2014, toinen osa, Venla T:n se ainoa oikea, 2015 ja Ihana Venla T on julkaistu tänä vuonna.

Venla T on abityttö, joka ensimmäisen kirjan alkaessa aloittaa kolmannen lukiovuotensa ja kolmannen kirjan lopussa pääsee ylioppilaaksi. Koulu ja opiskelut on kuitenkin sivuosassa, sillä päiväkirjassaan (pitävätkö nuoret oikeasti vielä päiväkirjaa?) Venla keskittyy kuvaamaan rakkaussuhteitaan ja muita ihmissuhteitaan. Ensimmäistä kirjaa lukiessa harkitsin kirjan jättämistä kesken, sillä Venla T oli niin ärsyttävän itsekeskeinen ja inhottava muita kohtaan. Tiedän, että murrosiässä, ja miksei myöhemmässäkin iässä, elämä pyörii pitkälti oman navan ympärillä ja toisen asemaan on välillä vaikea asettua, mutta Venla oli jotenkin niin kaukana lukemieni tyttökirjojen esikuvallisista päähenkilöistä, että häneen oli aluksi vaikea tottua. Itse asiassa hänestä tuli mieleeni Bridget Jones, sillä Venlallekin sattuu ja tapahtuu kaikenlaisia kommelluksia ja molemmilla naisilla on tapana kaunistella tekemisiään. Venlan itsekeskeisyys johtaa kuitenkin siihen, että hän saa melkeinpä kaikki ihmissuhteensa solmuun: ihastuksen kohteet hylkäävät hänet, ystävät kääntävät selkänsä, sukulaiset suuttuvat hänelle ja vanhemmat pettyvät häneen. Toisessa teoksessa Venla päättää hyvittää tekonsa ja hän yrittää miellyttää kaikkia, siinä kuitenkaan aina onnistumatta. Jotenkin Venla on täysin hukassa, eikä tunnu itsekään tietävän, kuka hän on ja mitä hän haluaa elämältään. Tämä Venla herätti sääliä, mutta siltikään en pitänyt hänestä. Kolmannessa kirjassa aloin pitää Venlasta. Hän ei ollut niin itsekeskeinen ja muista piittaamaton, mutta ei mikään ovimattokaan. Vähitellen hän oppi tuntemaan itsensä ja tietämään, mitä hän haluaa elämältään. Kaikkissa kolmessa teoksessa käsitellään myös Venlan suhdetta ihanaan Matiakseen, joka on paljon kypsempi ja järkevämpi kuin Venla, vaikka ovatkin saman ikäisiä.

Tämän perusteella tuntuu siltä, että tyttökirjat ovat muuttuneet 2000-luvulla selvästi aikaisemmista teoksista. Totta kai nuortenkirjojen täytyy seurata aikaansa ja ottaa mukaan nuortenmaailmaan kuuluvat some-jutut, mutta olin yllättynyt siitä, miten erilainen päähenkilö oli. Toisaalta on ihan hyväkin, että tyttöjä ei esitetä liian täydellisinä esikuvina, vaan päähenkilöt ovat aidon oloisia. Mutta on tyttökirjoissa jotain samaakin. Venla esimerkiksi kehittyy esikuvalliseksi nuoreksi naiseksi sarjan aikana, ja pääosassa ovat rakkaus- ja kaverisuhteet. Vaikeitakin asioita käsitellään, sillä eräs Venlan ystävistä sairastuu anoreksiaan ja toinen tulee raskaaksi. 

Aleksis Kivi Kullervo

Aleksis Kiven päivän kunniaksi luin Aleksis Kiven näytelmän Kullervo. Olen aikaisemmin lukenut Kiveltä vain Seitsemän veljestä lukiossa, ja muistaakseni pidin siitä. Kullervosta en sitä vastoin valitettavasti pitänyt. Harmittelin taas sitä, että en ole lukenut Kalevalaa, sillä se olisi varmasti helpottanut tämän tekstin ymmärtämistä. Ehkäpä otan sen seuraavaksi projektikseni. Kalevala pitää olla luettuna ennen Kalevalan päivää (ehkä jopa saan tehtyä sen, nyt kun olen julkisesti kuuluttanut siitä "koko maailmalle"). 

Suurin ongelma teoksessa oli se, että en pystynyt pitämään päähenkilöstä, mikä on minulle tärkeä kriteeri, kun mietin, pidänkö kirjasta vai en. Tiedän, että Kullervoa pitäisi sääliä, sillä hänellä on ollut traumaattinen lapsuus (hän on menettänyt perheensä sodassa ja joutunut orjaksi viholliselleen), mutta hän onnistuu herättämään minussa vain vastenmielisyyttä, sillä hän on äärimmäisen kostonhimoinen, tuhoaa kaiken mihin hän koskee, on ilkeä kaikille ja reagoi kaikkeen äärimmäisen väkivaltaisesti. Mutta kuten Raamatussa sanotaan: kosto on kaksiteräinen miekka. Riehuessaan kostonhimoisena ympäriinsä hän onnistuu tuhoamaan myös oman sielunsa ja kaikki mahdollisuutensa onnelliseen perhe-elämään (spoiler alert: Kullervon perhe ei kuollutkaan sodassa vaan piileskelee metsässä salanimien turvin). Lopussa syyllisyys hänen teoistaan vaivaa häntä niin paljon, että hän riistää hengen itseltään. 

Psykologiselta kannalta katsottuna teos tarjoaa mielenkiintoisen kuvan mielenterveysongelmista kärsivästä nuoresta miehestä. Lapsuuden traumat ovat aiheuttaneet sen, että hän reagoi kaikkeen väkivaltaisesti. Vaikka yhteisö tuntuukin arvostavan hänen taistelutaitojaan tiettyyn rajaan asti, se ei kuitenkaan pysty hyväksymään kaikkia hänen tekojaan. Kullervon hauras mieli ei  kestä väkivallan aiheuttamaa syyllisyyttä, mikä johtaa itsemurhaan. Aihelma, jota on käytetty paljon suomalaisessa kirjallisuudessa ja suomalaisen miehen kuvailussa. Valitettavasti Kullervo ei ole ensimmäinen eikä viimeinen mies, joka ajautuu näin synkille urille. Lukiessani mieleeni tuli Eppu Normaaalin Murheellisten laulujen maa, vaikka Kullervo ei nyt suoranaisesti perheväkivallasta kerrokaan. Sekä laulu että näytelmä kertovat kuitenkin väkivallan tuhoisasta vaikutuksesta sekä uhrille että väkivaltaa harjoittavalle henkilölle.

Sara Medberg Kreivin käsivarsilla

Päätin pitää klassikoista taukoa ja lukea välillä jotain kevyempää. Sain kesällä Sara Medbergin Kreivin käsivarsilla -romaanin kustantajalta näytekappaleena, ja teos sopi hyvin makeaksi välipalaksi, sillä sisältö oli yhtä suloisen sokerinen kuin kantensakin.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat "Jane Austenin ajan Pohjolaan" eli vuoteen 1817. Romaanin päähenkilö on parikymppinen, uskomattoman kaunis ja orpo neitokainen, Isabella, joka asuu ikävän tätinsä luona, joka kohtelee häntä kuin ilkeä äitipuoli Tuhkimoa. Myrskyisenä yönä (tai oikeastaan iltana mutta halusin käyttää ilmaisua myrskyisenä yönä) tumma, komea muukalainen sieppaa Isabellan hänen tätinsä kartanosta ja vie goottilaisen pelottavaan, mutta silti uskomattoman kauniiseen ja viihtyisään linnaansa, joka sijaitsee Uppsalan lähellä. Vähitellen selviää, että mies on Isabellan laillinen holhooja ja huolissaan hänen turvallisuudestaan, sillä eräs toinen mies vainoaa Isabellaa saadakseen käsiinsä Isabellan kuolleen arkeologi isän löytämän aarteeen. Suojellakseen Isabellaa hänen holhoojansa, kreivi Constantin, menee naimisiin Isabellan kanssa, mutta aviolitto on vain kulissi, vaikka molemmat osapuolet tuntevatkin vetoa toisiaan kohtaan. Pari kokee 200-sivuisen romaanin sivuilla monenlaisia kiperiä ja jännittäviä tilanteita mutta myös intohimoisia syleilyjä, ja loppu on totta kai onnellinen. 

Teos toi mieleeni Jude Deveraux'n historialliset rakkausromaanit. Teos on lajityypilleen hyvin uskollinen, ja se sisältää sopivasti pientä jännitystä ja rakkaudenhuumaa tyylikkäässä historiallisessa ympäristössä. Pukujen, linnojen/kartanoiden ja ruokalajien kuvailu sai aika paljon tilaa, mutta kirjoittajalla tuntui myös olevan hyvät tiedot 1800-luvun tavoista, vaikka sankari ja sankaritar eivät aina noudatakaan käyttäytymissääntöjä turhan tarkasti. Kirja on nopealukuinen, varsinkin kun kirjassa koko ajan on mielenkiintoisia känäteitä, jotka koukuttavat lukemaan kirjan loppuun. Teos ei ole mitenkään realistinen (karkumatkalle lähdettäessä saa helposti otettua mukaan erilaisia tyylikkäitä asukokokonaisuuksia, pari on koko ajan vaarassa ja tarvitsee suojelua, mutta silti he voivat kaksistaan pussailla sivukujilla ja käydä henkeviä keskusteluja lapsuudestaan ilman että vartijoita on mailla tai halmeilla jne.), mutta eipä sitä voi odottaakaan tämän lajin edustajalta.  Viihdyttävä rakkausromaani. Tänä iltana menen elokuviin katsomaan Jane Austenin Love & Friendship, joten samalla teemalla jatketaan.

J. D. Salinger The Catcher in the Rye

Minulla oli J. D. Salingerin The Catcher in the Rye eli Sieppari Ruispellossa -kirjasta sellainen käsitys, että se kuvaa nuorta kapinallista, joka vähät välittää muista ja yhteiskunnan säännöistä ja joka yllyttää muitakin kapinaan. Käsitykseni oli väärä, sillä teos kertoo aivan ihanasta nuoresta miehestä, Holden Caulfieldistä, joka ottaa muut huomioon ja pyrkii olemaan mahdollisimman kiltti muita kohtaan. 17-vuotias rikkaiden vanhempien ja poikien sisäoppilaitoksen kasvatti auttaa lapsia aina saadessaan siihen mahdollisuuden (sitoo luistimia, opastaa museossa, auttaa keinulaidalla). Hän on kiltti muiden hylkimille opiskelutovereille (sisäoppilaitokset ovat ilmeisesti aika rankkoja paikkoja, vaikka tämä teos ei kuvaakaan poikakoulun elämää yhtä väkivaltaisesti kuin Jan Guilloun Ondskan/Pahuus). Hän pitää kirjoista, ja hänen mielestään kirjat ovat paljon parempia kuin teatteri tai elokuvat. Hän lahjoittaa rahaa nunnille ja viettää vapaa-aikaansa opettajiensa kanssa. Hänen perheensä on hänelle tärkeä, erityisesti nuoremmat sisarukset, kuollut veli Allie ja sisko Phoebe. Hän tuntee sääliä tyttöjä kohtaan, joita muut pojat "huijaavat pelehtimään" ja joiden ainoa tehtävä elämässä on löytää joku tylsimys miehekseen. Hän on haaveilija ja yhteiskunnan kriittinen tarkkailija, jopa niin kriittinen, että välillä unohdin hänen olevan vain 17-vuotias.

Mutta kyllä sitä kapinallisuuttakin löytyy tekstistä ja Holdenista. Holden on erotettu taas koulusta, koska hän reputtaa kaikki aineet, koska hän ei viitsi opiskella vaikka rahkeita olisi. Sen sijaan että hän menisi kotiin, hän harhailee ympäri New Yorkia päivin ja öin, sillä suhde vanhempiin on ongelmallinen. Holden juo, tupakoi ja kiroilee koko ajan. Lisäksi tytöt ja seksi askarruttavat, ehkäpä myös homoseksuaalisuus, johon hän viittaa suhteellisen usein ottaen huomioon, että kirja on julkaistu 1950-luvulla. Pahennusta on myös varmasti herättänyt se, että Holden viettää aikaa prostitutioidun kanssa kaksin hotellihuoneessaan, vaikka mitään ei varsinaisesti tapahdukaan heidän välillään. Hän kritisoi oman yhteiskuntaluokkansa rahanahneutta ja teeskentelykulttuuria, eikä hän halua olla samanlainen kuin muut. Sodanvastaisuus on aika voimakasta teoksessa, mikä on varmasti herättänyt huomiota teoksen ilmestyttyä aika pian toisen maailmansodan loppumisen jälkeen. Holden muun muassa toteaa, että hän tulisi mieluummin heti ammutuksi kuin lähtisi sotaan, ja hän on sitä mieltä, että amerikkalaiset voittajat eivät olleet oikeastaan parempia kuin natsit, mikäli hänen veljensä kertomukset amerikkalaisten sotilaiden käytöksestä sodan aikana on totta. 

Pidin teoksesta todella paljon, ja Holden on aivan ihana hahmo. Hän oli ihanan kiltti muita kohtaan, mutta minun kävi häntä sääliksi, sillä hänellä tuntui olevan identiteetti-, mielenterveys- ja ihmissuhdeongelmia. Minä niin haluaisin halata häntä ja sanoa hänelle, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Onneksi teoksen lopusta saa sellaisen käsityksen, että Holden saa apua ja tulevaisuus näyttää valoisammalta. Ehdottomasti kannattaa lukea! Yksi parhaimpia teoksia, joita olen lukenut tänä vuonna.

Juhani Aho Papin rouva

Juhani Ahon syntymästä tulee tänään kuluneeksi 155 vuotta, ja sen kunniaksi luin yhden Juhani Ahon tunnetuimmista romaaneista, Papin rouvan. Mielenkiintoinen yhteensattuma on muuten se, että Karl Axel Björk osallistuu Juhani Ahon hautajaisiin dekkarissa Kuka kuolleista herää, jonka luin kesäkuussa. Tykästyin alkuvuodesta Juhanin Ahon Rautatiehen, ja päätin nyt lukea toisen romaanin häneltä. Papin rouva on ilmeisesti jatkoa Papin tyttärelle, mutta juoneen pääsi ihan hyvin kiinni, vaikka en ollutkaan lukenut aikaisempaa osaa. 

Valitettavasti en kuitenkaan pitänyt tästä teoksesta yhtä paljon kuin Rautatiestä. Ajan hammas on jotenkin kuluttanut enemmän Papin rouvaa. Tässäkin romaanissa luonnon kuvailu on sen vahvuuksia, ja kuvailu on niin elävää, että lukija voi nähdä pappilan ja sitä ympäröivät järvet ja metsät sielunsa silmin. Myös ihmisten kuvailu luonnistuu Juhani Aholta esimerkillisesti. Kolmio-draaman kaikkien osapuolien persoonallisuus piirtyy selkeästi esiin: Mikko-pappi on hiukan mahtipontinen ja yksinkertainen, mutta pohjimmiltaan ystävällinen ja rakastava aviomies. Elli on toivottomasti rakastunut Olaviin, tai hänestä luomaan haavekuvaan, mutta hän on heikko eikä pysty/halua muuttaa elämäänsä. Elli eristäytyy mielellään muista ja on taipuvainen alakuloon. Olavi on maailmaa nähnyt, huoleton ja itserakas opiskelija, joka rakastuu harva se päivä, mutta jonka tunteet haihtuvat muutamassa minuutissa. Pääsemme tarkemmin seuraamaan päähenkilöiden Ellin ja Olavin melkein jokaista tunnetta ja ajatusta parin viikon ajan. Tunteet tuntuvat käyvän ylikierroksilla aviomiehen poissaollessa, mutta molemmilla on vaikeuksia ilmaista tunteitaan sanallisesti, ja teoissa rakkautta näkyy vielä vähemmän. 

Kolmiodraamat ovat hyvin yleisiä kirjallisuudessa, mutta tämä kolmiodraama on jotenkin hengetön ja pikkusievä. Aviomies tuntuu olevan täysin tietämätön kaksikon tunteista, ja suurin osa romaanista kuluu Ellin ja Olavin pohtiessa, mitä he tuntevat ja mitä toinen tuntee. Molemmat henkilöt alkoivat ärsyttää minua: Olavi on täysin tuulella käypä, välillä rakastunut, välillä täysin välinpitämätön, ja Elli on täysin saamaton, ja hän vakuuttaa useaan otteeseen, että hänelle riittää, kun hän saa kaukaa rakastaa ja ihailla Olavia, ja jo se, että Olavilla on tunteita häntä kohtaan, tuntuu ylittävän hänen villeimmät unelmansa. Olavi ilmeisesti haluaisi fyysistä läheisyyttä, mutta Elli ei kaipaa sitä ja kokee sen vääränä, ja Olavikin luopuu ajatuksesta. Tämän tyyppisiä romaaneja lukiessa mietin usein, ovatko ihmiset oikeasti olleet niin erilaisia tuolloin vai onko kyse vain kirjallisesta traditiosta. Miksi nainen ei haluaisi fyysistä läheisyyttä rakastamansa miehen kanssa? Ymmärrän sen, jos hän ei toteuta ajatuksiaan ollessaan naimisissa, mutta että ei edes halua fyysistä läheisyyttä. Joka tapauksessa Juhani Aho kuvaa luontoa ja ihmisiä tarkasti, ja hän tuntuu kyseenalaistan vallalla olevia moraalisia käsityksiä, tekopyhyyttä (että koko ajan mietitään mitä muut tästä sanoisivat) ja kirkon voimakasta vaikutusta (maalais)väestön elämään.