torstai 12. toukokuuta 2016

Marja-Liisa Vartio Hänen olivat linnut

Englannin kielessä on sanonta "don't judge a book by its cover", mutta minun täytyy tunnustaa, että minulle vieraan kirjailijan kohdalla myös kansi saattaa vaikuttaa lukupäätökseen. Sen takia minusta onkin hyvä, että kirjahaasteessa on kohta "kirjan kansi on mielestäsi ruma". Ilman tätä kohtaa en välttämättä olisi tarttunut Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut -teokseen, sillä kirjankansi on mielestäni todella tylsä. Vai mitä mieltä te olette?

Kirjan sisältökin on ensisilmäyksellä hiukan tylsä, sillä kirja koostuu lähinnä epäkronologisessa järjestyksessä kuvatuista leskiruustinna Adelen ja hänen palvelijansa Alman keskusteluista, jotka liikkuvat samaa rataa päivästä toiseen. Keskustelut ovat niin tuttuja molemmille, että he täydentävät toinen toistensa keskusteluja, mutta mielenkiintoista on se, että tarina tuntuu aina muuttuvan kerronnan myötä, mikä vähentää tarinan uskottavuutta. Leskiruustinna puhuu pappilan palosta, miehensä sukulaisten hänelle aiheuttamasta mielipahasta muun muassa perintöriitojen muodossa ja hänen miehensä lintukokoelmasta, joka on vähitellen muodostunut tärkeäksi myös ruustinnalle, vaikka häntä aikaisemmin onkin inhottanut miehensä innostus lintujen ampumiseen, täyttämiseen ja niistä huolehtimiseen. Myös Alma kertoo, miten veljen vaimo on ajanut hänet pois kotoaan, eli hänellä ja ruustinnalla on samankaltaisia kokemuksia riidoista sukulaisten kanssa.

Kirjaa lukiessa onkin tärkeä lukea rivien välistä, sillä kaikki ei ole siltä, miltä ulospäin näyttää. Kulisseja on tärkeä pitää pystyssä, vaikka asiat olisivat kuinka hullusti, jotta ei antaisi aihetta juoroiluun. Kirjassa toistuu useampaan otteeseen perintöriidat, juoruilu ja naisten väliset eri-mielisyydet varsinkin talon hoidosta. Myös täytetyillä linnuilla ja lintusymboliikalla on tärkeä osa romaanin kulussa. Kirjan tekeekin mielenkiintoiseksi nimenomaan rivien välissä tapahtuvat asiat. Uskon, että aika moni meistä on törmännyt perintöriitoihin ja juoruiluun oikeassakin elämässä. Ja vanhemmilla ihmisillä on tapana kertoa samat asiat moneen kertaan, varsinkin sellaiset asiat, jotka ovat olleet jollain lailla traumaattisia tai muuten merkittäviä.  

Mielenkiintoisinta kirjassa minusta on se, että eri henkilöiden kuvaukset tapahtumista eroavat suuresti toisistaan, ja jäinkin pohtimaan kenen tarina on uskottavin. Mutta tulin siihen tulokseen, että sitä on turha pohtia, sillä jokaisen kertomus on tosi kertojalleen. Me näemme asiat eri tavalla: jokainen katsoo asiaa omasta näkökulmastaan, jolloin asiat nähdään hyvin eri tavalla, ja asioita tulkitaan itselle edullisessa valossa vakuuttuneina siitä, että se oma näkökulma on se ainoa oikea. Tähän olen törmännyt usein sekä työelämässä että ihmissuhteissani, enkä voi väittää, että en itsekin syyllistyisi tähän. Aika hankala on asettua toisen asemaan, varsinkin jos tuntuu siltä, että on se loukattu osapuoli. Summa summarum. vaikka kirjankansi on tylsä, kirja voi antaa aihetta mielen-kiintoiselle pohdinnalle ja itsetutkiskelulle. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti