Sara Medberg Kreivin käsivarsilla

Päätin pitää klassikoista taukoa ja lukea välillä jotain kevyempää. Sain kesällä Sara Medbergin Kreivin käsivarsilla -romaanin kustantajalta näytekappaleena, ja teos sopi hyvin makeaksi välipalaksi, sillä sisältö oli yhtä suloisen sokerinen kuin kantensakin.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat "Jane Austenin ajan Pohjolaan" eli vuoteen 1817. Romaanin päähenkilö on parikymppinen, uskomattoman kaunis ja orpo neitokainen, Isabella, joka asuu ikävän tätinsä luona, joka kohtelee häntä kuin ilkeä äitipuoli Tuhkimoa. Myrskyisenä yönä (tai oikeastaan iltana mutta halusin käyttää ilmaisua myrskyisenä yönä) tumma, komea muukalainen sieppaa Isabellan hänen tätinsä kartanosta ja vie goottilaisen pelottavaan, mutta silti uskomattoman kauniiseen ja viihtyisään linnaansa, joka sijaitsee Uppsalan lähellä. Vähitellen selviää, että mies on Isabellan laillinen holhooja ja huolissaan hänen turvallisuudestaan, sillä eräs toinen mies vainoaa Isabellaa saadakseen käsiinsä Isabellan kuolleen arkeologi isän löytämän aarteeen. Suojellakseen Isabellaa hänen holhoojansa, kreivi Constantin, menee naimisiin Isabellan kanssa, mutta aviolitto on vain kulissi, vaikka molemmat osapuolet tuntevatkin vetoa toisiaan kohtaan. Pari kokee 200-sivuisen romaanin sivuilla monenlaisia kiperiä ja jännittäviä tilanteita mutta myös intohimoisia syleilyjä, ja loppu on totta kai onnellinen. 

Teos toi mieleeni Jude Deveraux'n historialliset rakkausromaanit. Teos on lajityypilleen hyvin uskollinen, ja se sisältää sopivasti pientä jännitystä ja rakkaudenhuumaa tyylikkäässä historiallisessa ympäristössä. Pukujen, linnojen/kartanoiden ja ruokalajien kuvailu sai aika paljon tilaa, mutta kirjoittajalla tuntui myös olevan hyvät tiedot 1800-luvun tavoista, vaikka sankari ja sankaritar eivät aina noudatakaan käyttäytymissääntöjä turhan tarkasti. Kirja on nopealukuinen, varsinkin kun kirjassa koko ajan on mielenkiintoisia känäteitä, jotka koukuttavat lukemaan kirjan loppuun. Teos ei ole mitenkään realistinen (karkumatkalle lähdettäessä saa helposti otettua mukaan erilaisia tyylikkäitä asukokokonaisuuksia, pari on koko ajan vaarassa ja tarvitsee suojelua, mutta silti he voivat kaksistaan pussailla sivukujilla ja käydä henkeviä keskusteluja lapsuudestaan ilman että vartijoita on mailla tai halmeilla jne.), mutta eipä sitä voi odottaakaan tämän lajin edustajalta.  Viihdyttävä rakkausromaani. Tänä iltana menen elokuviin katsomaan Jane Austenin Love & Friendship, joten samalla teemalla jatketaan.

J. D. Salinger The Catcher in the Rye

Minulla oli J. D. Salingerin The Catcher in the Rye eli Sieppari Ruispellossa -kirjasta sellainen käsitys, että se kuvaa nuorta kapinallista, joka vähät välittää muista ja yhteiskunnan säännöistä ja joka yllyttää muitakin kapinaan. Käsitykseni oli väärä, sillä teos kertoo aivan ihanasta nuoresta miehestä, Holden Caulfieldistä, joka ottaa muut huomioon ja pyrkii olemaan mahdollisimman kiltti muita kohtaan. 17-vuotias rikkaiden vanhempien ja poikien sisäoppilaitoksen kasvatti auttaa lapsia aina saadessaan siihen mahdollisuuden (sitoo luistimia, opastaa museossa, auttaa keinulaidalla). Hän on kiltti muiden hylkimille opiskelutovereille (sisäoppilaitokset ovat ilmeisesti aika rankkoja paikkoja, vaikka tämä teos ei kuvaakaan poikakoulun elämää yhtä väkivaltaisesti kuin Jan Guilloun Ondskan/Pahuus). Hän pitää kirjoista, ja hänen mielestään kirjat ovat paljon parempia kuin teatteri tai elokuvat. Hän lahjoittaa rahaa nunnille ja viettää vapaa-aikaansa opettajiensa kanssa. Hänen perheensä on hänelle tärkeä, erityisesti nuoremmat sisarukset, kuollut veli Allie ja sisko Phoebe. Hän tuntee sääliä tyttöjä kohtaan, joita muut pojat "huijaavat pelehtimään" ja joiden ainoa tehtävä elämässä on löytää joku tylsimys miehekseen. Hän on haaveilija ja yhteiskunnan kriittinen tarkkailija, jopa niin kriittinen, että välillä unohdin hänen olevan vain 17-vuotias.

Mutta kyllä sitä kapinallisuuttakin löytyy tekstistä ja Holdenista. Holden on erotettu taas koulusta, koska hän reputtaa kaikki aineet, koska hän ei viitsi opiskella vaikka rahkeita olisi. Sen sijaan että hän menisi kotiin, hän harhailee ympäri New Yorkia päivin ja öin, sillä suhde vanhempiin on ongelmallinen. Holden juo, tupakoi ja kiroilee koko ajan. Lisäksi tytöt ja seksi askarruttavat, ehkäpä myös homoseksuaalisuus, johon hän viittaa suhteellisen usein ottaen huomioon, että kirja on julkaistu 1950-luvulla. Pahennusta on myös varmasti herättänyt se, että Holden viettää aikaa prostitutioidun kanssa kaksin hotellihuoneessaan, vaikka mitään ei varsinaisesti tapahdukaan heidän välillään. Hän kritisoi oman yhteiskuntaluokkansa rahanahneutta ja teeskentelykulttuuria, eikä hän halua olla samanlainen kuin muut. Sodanvastaisuus on aika voimakasta teoksessa, mikä on varmasti herättänyt huomiota teoksen ilmestyttyä aika pian toisen maailmansodan loppumisen jälkeen. Holden muun muassa toteaa, että hän tulisi mieluummin heti ammutuksi kuin lähtisi sotaan, ja hän on sitä mieltä, että amerikkalaiset voittajat eivät olleet oikeastaan parempia kuin natsit, mikäli hänen veljensä kertomukset amerikkalaisten sotilaiden käytöksestä sodan aikana on totta. 

Pidin teoksesta todella paljon, ja Holden on aivan ihana hahmo. Hän oli ihanan kiltti muita kohtaan, mutta minun kävi häntä sääliksi, sillä hänellä tuntui olevan identiteetti-, mielenterveys- ja ihmissuhdeongelmia. Minä niin haluaisin halata häntä ja sanoa hänelle, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Onneksi teoksen lopusta saa sellaisen käsityksen, että Holden saa apua ja tulevaisuus näyttää valoisammalta. Ehdottomasti kannattaa lukea! Yksi parhaimpia teoksia, joita olen lukenut tänä vuonna.

Juhani Aho Papin rouva

Juhani Ahon syntymästä tulee tänään kuluneeksi 155 vuotta, ja sen kunniaksi luin yhden Juhani Ahon tunnetuimmista romaaneista, Papin rouvan. Mielenkiintoinen yhteensattuma on muuten se, että Karl Axel Björk osallistuu Juhani Ahon hautajaisiin dekkarissa Kuka kuolleista herää, jonka luin kesäkuussa. Tykästyin alkuvuodesta Juhanin Ahon Rautatiehen, ja päätin nyt lukea toisen romaanin häneltä. Papin rouva on ilmeisesti jatkoa Papin tyttärelle, mutta juoneen pääsi ihan hyvin kiinni, vaikka en ollutkaan lukenut aikaisempaa osaa. 

Valitettavasti en kuitenkaan pitänyt tästä teoksesta yhtä paljon kuin Rautatiestä. Ajan hammas on jotenkin kuluttanut enemmän Papin rouvaa. Tässäkin romaanissa luonnon kuvailu on sen vahvuuksia, ja kuvailu on niin elävää, että lukija voi nähdä pappilan ja sitä ympäröivät järvet ja metsät sielunsa silmin. Myös ihmisten kuvailu luonnistuu Juhani Aholta esimerkillisesti. Kolmio-draaman kaikkien osapuolien persoonallisuus piirtyy selkeästi esiin: Mikko-pappi on hiukan mahtipontinen ja yksinkertainen, mutta pohjimmiltaan ystävällinen ja rakastava aviomies. Elli on toivottomasti rakastunut Olaviin, tai hänestä luomaan haavekuvaan, mutta hän on heikko eikä pysty/halua muuttaa elämäänsä. Elli eristäytyy mielellään muista ja on taipuvainen alakuloon. Olavi on maailmaa nähnyt, huoleton ja itserakas opiskelija, joka rakastuu harva se päivä, mutta jonka tunteet haihtuvat muutamassa minuutissa. Pääsemme tarkemmin seuraamaan päähenkilöiden Ellin ja Olavin melkein jokaista tunnetta ja ajatusta parin viikon ajan. Tunteet tuntuvat käyvän ylikierroksilla aviomiehen poissaollessa, mutta molemmilla on vaikeuksia ilmaista tunteitaan sanallisesti, ja teoissa rakkautta näkyy vielä vähemmän. 

Kolmiodraamat ovat hyvin yleisiä kirjallisuudessa, mutta tämä kolmiodraama on jotenkin hengetön ja pikkusievä. Aviomies tuntuu olevan täysin tietämätön kaksikon tunteista, ja suurin osa romaanista kuluu Ellin ja Olavin pohtiessa, mitä he tuntevat ja mitä toinen tuntee. Molemmat henkilöt alkoivat ärsyttää minua: Olavi on täysin tuulella käypä, välillä rakastunut, välillä täysin välinpitämätön, ja Elli on täysin saamaton, ja hän vakuuttaa useaan otteeseen, että hänelle riittää, kun hän saa kaukaa rakastaa ja ihailla Olavia, ja jo se, että Olavilla on tunteita häntä kohtaan, tuntuu ylittävän hänen villeimmät unelmansa. Olavi ilmeisesti haluaisi fyysistä läheisyyttä, mutta Elli ei kaipaa sitä ja kokee sen vääränä, ja Olavikin luopuu ajatuksesta. Tämän tyyppisiä romaaneja lukiessa mietin usein, ovatko ihmiset oikeasti olleet niin erilaisia tuolloin vai onko kyse vain kirjallisesta traditiosta. Miksi nainen ei haluaisi fyysistä läheisyyttä rakastamansa miehen kanssa? Ymmärrän sen, jos hän ei toteuta ajatuksiaan ollessaan naimisissa, mutta että ei edes halua fyysistä läheisyyttä. Joka tapauksessa Juhani Aho kuvaa luontoa ja ihmisiä tarkasti, ja hän tuntuu kyseenalaistan vallalla olevia moraalisia käsityksiä, tekopyhyyttä (että koko ajan mietitään mitä muut tästä sanoisivat) ja kirkon voimakasta vaikutusta (maalais)väestön elämään.

Edith Södergran Dikter ja Katri Vala Kaukainen puutarha

Nyt elokuussa on tullut luettua aika vähän ja blogattua vielä vähemmän. En tiedä, johtuuko se liian monen klassikon lukemisesta, lomamatkasta tai kiireestä, mutta viime aikoina en ole jaksanut keskittyä mihinkään pitkiin kertomuksiin. Varsinkin Hurskaan kurjuuden jälkeen ei tehnyt mieli tarttua mihinkään vakavaan kirjaan, koska se oli jotenkin niin masentava. Olen lueskellut oman alan artikkeleja ja fanifiktioita, mutta kokonaisiin teoksiin en ole jaksanut tarttua. Tosin fanifiktio on yllättävän koukuttavaa, joten en voi väittää, että en olisi pitänyt lukemastani. 

Elokuun aikana olen kuitenkin saanut lueetua kaksi runoteosta, Katri Valan Kaukaisen puutarhan ja Edith Södergranin Dikter. Runoteokset ovat siitä ihania, että niistä voi lukea muutaman runon silloin tällöin ja huoletta jättää sitten muutamaksi päiväksi lepäämään. En ole aikaisemmin lukenut näiden runoilijoiden tuotoksia, mutta Södergranin rakastuin heti ensimmäisen runon aikana ja Valaltakaan ei tarvinnut lukea montaa runoa, ennen kuin ihastuin häneen.

Molemmilla on ihania suomalaisen kesän ja ensimmäisten syyspäivien kuvauksia, jotka ovat sopineet hienosti elokuun pimeneviin iltoihin. Hyvänä esimerkkinä tästä on Katri Valan Syyskesän yöt, joka voisi kertoa vaikka tästä illasta.

Näinä syyskesän öinä,

jolloin pimeys lainehtii talojen ympärillä 

kuin musta meri

ja ikkunoista pyrähtelee lamppuja kohden 

kalpeita perhosia,

näinä öinä

muistelen kesän palavia päiviä.

Suomen luonto hehkuu kauniine metsineen, kukkineen, järvineen ja muine vesistöineen heidän runoissaan.

Jag var allena på solig strand

vid skogens blekblå sjö, 

på himlen flöt ett enda moln

och på vattnet en enda ö.

Den mogna sommarens sötma dröp

i pärlor från varje träd

och i mitt öppnande hjärta rann 

en liten droppe ned. (Södergran Skogssjön)

Kuten runoista käy ilmi, Södergran ja Vala olivat molemmat suomalaisen lyriikan ensimmäisiä modernisteja eli he kirjoittivat vapaarytmisiä runoja ilman loppusointuja. Runojen aiheetkin oli moderneja, sillä monet niistä käsittelevät naiseutta ja rakkautta uudesta ja tuoreesta näkökulmasta, Molemmissa kokoelmissa pidinkin eniten juuri näistä runoista, vaikka luonnonkuvaukset ovatkin todella kauniita. 

Katri Valan runoista pisin eniten runosta Ero.

Päätimme unohtaa rakkautemme,
päätimme kulkea eri teitä
toisiamme muistamatta.

Mikä mieletön päätös se oli!
Ikäänkuin katkaistun oksan jälki
koskaan voisi umpeutua näkymättömiin puussa!

Nauraen ja kalvennein kasvoin
raastoimme rakkautemme punaista liljaa
ja murskasimme hehkuvat terälehdet
jalkaimme alle.

Mutta punainen lilja ei tahtonut kuolla.
Sen elämänvoima oli hirveä nähdä.
Murskattunakin värisi ja hehkui jokainen lehti
ja katkotut oksat kohosivat taivaita kohti
äänettöminä hätähuutoina.
Vastasatanut lumi punastui pisaroivasta hurmeesta,
ja ilmaan nousi verinen huuru.

Sen lävitse yhtyivät katseemme
kuin kahden murhaajan,
ja me käännyimme pois

kauhistuen toistemme silmiä.Päätimme unohtaa rakkautemme,

päätimme kulkea eri teitä

toisiamme muistamatta.

Mikä mieletön päätös se oli!

Ikäänkuin katkaistun oksan jälki

koskaan voisi umpeutua näkymättömiin puussa!

Nauraen ja kalvennein kasvoin

raastoimme rakkautemme punaista liljaa

ja murskasimme hehkuvat terälehdet

jalkaimme alle.

Mutta punainen lilja ei tahtonut kuolla.

Sen elämänvoima oli hirveä nähdä.

Murskattunakin värisi ja hehkui jokainen lehti

ja katkotut oksat kohosivat taivaita kohti

äänettöminä hätähuutoina.

Vastasatanut lumi punastui pisaroivasta hurmeesta,

ja ilmaan nousi verinen huuru.

Sen lävitse yhtyivät katseemme

kuin kahden murhaajan,

ja me käännyimme pois

kauhistuen toistemme silmiä.

Mielenkiintoinen yhteensattuma oli se, että Södergranilla on samanniminen runo Avsked. 

Egensinnigt och kallt blev mitt hjärta
sen jag började längta efter dina smekningar.
Mina systrar hava ännu icke märkt
att jag icke mera ser på dem...
Jag talar aldrig mer med någon...
Jag vet ej huru ofta
jag kysser den lilla kattungen som sover vid mitt bröst.
Gärna ville jag hava en smula ledsamt,
men mitt hjärta är lyckligt och skrattar åt allt.
Mina systrar, jag gör, vad jag aldrig har velat,
mina systrar, hållen mig tillbaka -
jag vill icke gå bort från eder.
När jag sluter mina ögon, står han framför mig,
jag har många tankar för honom och inga för alla de andra.
- - - - - - - - - - - - - - - - - -
Mitt liv har blivit hotfullt som en ovädershimmel,
mitt liv har blivit falskt som ett speglande vatten,
mitt liv går på en lina högt uppe i luften:
jag vågar icke se det.
Alla önskningar, jag hade i går,
sloka som de lägsta bladen på palmens stjälk,
alla böner, jag sände i går,
äro överflödiga och obesvarade.
Alla mina ord har jag tagit tillbaka,
och allt vad jag ägde har jag skänkt åt de fattiga,
som önskade mig lycka.
När jag riktigt tänker,
har jag ingenting kvar utav mig själv än mitt svarta hår,
mina två långa flätor, som glida som ormar.
Mina läppar hava blivit glödande kol,
jag minns ej mer, när de började brinna...
Förfärlig var den stora branden som lade min ungdom i aska.
Ack, det oundvikliga skall ske som ett svärdshugg -
jag går utan avsked och obemärkt,
jag går helt och kommer aldrig åter. 

En oikein osaa päättää, kummasta pidän enemmän. Kummasta sinä pidät enemmän?

F. E. Sillanpää Hurskas kurjuus

Alun perin ajattelin lukea Sillanpään Hurskaan kurjuuden täyttääkseni lukuhaasteen kohdan "Nobel-voittajan kirjoittama kirja", sillä onhan Sillanpää Suomen ainoa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja. Huomasin kuitenkin, että saan sillä täytettyä hienosti kohdan "kirjassa on myrsky". Kirjassa on ihan oikea myrsky Jussin ollessa poikasena paimenessa, joka pelästyttää hänet pahanpäiväisesti, mutta teoksessa riehuu myös toisenlainen myrsky: "vanhan Juhan loppu sattui myrskyn ollessa parhaimmillaan Suomessa ja muunkin ihmiskunnan vielä kiihkeästi yrittäessä arvata, mikä se onni on, jota se näin vaikeasti tavoittelee".

Hurskas kurjuus kertoo Suomen historiasta 1860-luvulta sisällissotaan asti seuraten Toivolan Jussin, Juhan, Jannen, kirkonkirjojen mukaan Johan Abraham Benjaminpojan, elämää. Toivolan Jussi syntyy talonpojan ja hänen kolmannen vaimonsa Maijan ainoana poikana, mutta hänen isänsä juo ja haaskaa rahansa ja omaisuutensa niin, että hänen kuollessaan Maija ja Jussi joutuvat lähtemään kerjuulle. Maijan ja Jussin ei tarvitse kuitenkaan yksin taivaltaa matkaa, sillä suurten nälkävuosien aikaan kerjäläisiä on paljon liikkeellä, ja moni kuolee matkalle. Maija ja Jussi pääsee Maijan rikkaan veljen luo, mutta Maija kuolee pian sen jälkeen. Sukulaisten luona Jussia kohdellaan kuin renkiä, ja erään väärinkäsityksen takia hänet ajetaan sieltä pois. Sen jälkeen Jussi, joka on jo aikuinen, alkaa metsätöihin ja lopulta päätyy rengiksi. Renginä olleessaan Juha aloittaa suhteen Riina-piikaan, ja he menevät naimisiin Riinan  uskoteltua olevansa raskaanaa Juhalle (lapsi on toisen miehen, talon perillisen). He saavat oman torpan, jota alkavat hoitaa laiskanpuoleisesti. Vaimo ja osa lapsista kuolee, ja Juha innostuu vähitellen työväenasiasta ja lopulta osallistuu kapinaan. Teoksen ensimmäisellä ja viimeisellä sivulla kuvataan, miten valkoiset ampuvat hänet kuopan reunalla muutamien muiden punavankien kanssa. 

Jussin/Juhan elämä on täynnä puutetta ruoasta, lämmöstä ja rakkaudesta, ja kärsimys seuraa jatkuvaasti hänen kannoillaan. Moniakaan ilon tai ylpeyden aiheita hänen elämästään ei löydy. Jotenkin voisi kuvitella, että tällaisia kohtaloita oli tuohon aikaan lukuisia. Kirja ei ole mikään hyvän mielen kirja, mutta Sillanpää kuvaa kaikkia henkilöitä lämmöllä ja ymmärryksellä. Sillanpää kuvailee paikkoja ja tapahtumia niin elävästi, että välillä lukiessa tuntuu kuin voisi siirtyä tuohon aikakauteen, vaikka Sillanpää ei teekään siitä mitenkään houkuttelevaa aikamatkaa.

Jane Austen Ylpeys ja ennakkoluulo

Olen lukenut Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon aikaisemminkin ja katsonut lukuisia kertoja BBC:n teokseen pohjautuvan sarjan, jossa Darcyna on iki-ihana nuori Colin Firth. Luin kirjan muistaakseni lukioikäisenä ja päätin tarttua siihen nyt uudestaan. Innostuin lukemaan sen uudestaan, sillä Carstensin Muratti muistutti sitä paljon, ja olen katsellut Pemberlyn kartanon tragediaa, jossa seikkailee samat hahmot kuin Ylpeydessä ja ennakkoluulossa, joten päätin verestää muistiani lukemalla sen aidon alkuperäisen.  Ihastuin taas Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, ja pystyn kyllä samaistumaan Elizabethiin, itsekin kun aina välillä sorrun ylpeyteen ja ennakkoluuloihin. Ja vaikka nykynainen pärjää taloudellisesti ilman miestä, ei "täydellisen" miehen löytäminen ja parisuhteen muodostaminen ole nykyään helpompaa kuin 200 vuotta sitten. ja rouva Bennet tuntuu olevan vähintään yhtä tehokas kuin Tinder tai joku nettideittisivusto.

Teos siis kertoo Bennetin perheestä, jossa on viisi tytärtä eikä yhtään poikaa eli perijää. Bennetin perhe on keskiluokkainen, ja he elelevät suhteellisen mukavasti talossaan palvelijoineen tekemättä mitään. Valitettavasti heidän tilansa on sääntöperintötila, mikä tarkoittaa sitä, että se siirtyy lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle eli heidän kaukaiselle serkulleen herra Collinsille. Koska tytöt eivät peri mitään, heidän täytyy löytää rikas ja oikeassa yhteiskunnallisessa asemassa oleva aviomies. Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo, sillä yhteiskunnassa, jossa naisilla ei ole omaa omaisuutta, ammattia tai mitään muutakaan millä voisi elättää itsensä, taistelu rikkaista aviomiehistä on kovaa. Jos nainen ei onnistu löytämään itselleen aviomiestä, hän jää taakaksi sukunsa hartioille, sillä suvun täytyy elättää hänet. Rouva Bennet on piinallisen tietoinen tästä, ja hän on päättänyt naittaa kaikki tyttärensä mahdollisimman pian.

Romaani keskittyykin kuvaamaan Bennetin tyttärien ja heidän äitinsä pyrkimyksiä löytää rakkautta ja hyvä aviomies, ja mieluiten samassa paketissa. Vaikka romaanin perustana onkin realistinen kuvaus naisten heikosta asemassa 1700- ja 1800-luvun vaihteen englantilaisen keskiluokan/yläluokan piirissä, on se kuitenkin muotonsa puolesta rakkaustarina, jonka juonen käänteet eivät merkittävästi eroa esimerkiksi Grimmin saduista tai nykyaikaisesta chick lit –kirjallisuudesta.

Romaanin keskiössä ovat perheen kaksi vanhinta tytärtä, Elizabeth ja Jane, ja he saavat lopussa, lukuisien väärinkäsitysten jälkeen, rikkaat ja rakkaat aviomiehet, ja romaanin lopussa annetaan ymmärtää, että he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Lopussa hyvä saa siis palkkansa. Kaikille ei kuitenkaan käy yhtä hyvin. Lydia, joka tekee kaiken oman päänsä mukaan ja seuraa intohimojaan välittämättä yhteisönsä normeista, päätyy naimisiin kamalan, pennittömän heittiön kanssa, ja heidän avio-onnensa ei kestä kauaa. Elizabethin paras ystävä Charlotte menee naimisiin vain rahan ja aseman takia herra Collinsin kanssa, josta hän ei pidä ja jota hän ei arvosta, ja hän kokee avioliittonsa onnellisimmat hetket ollessaan yksin, mahdollisimman kaukana miehestään. Elizabeth ja Jane saavuttavat onnen, koska he menevät naimisiin rakastamiensa miesten kanssa, jotka onneksi sattuvat olemaan rikkaita. Tosin epäilen, että kyseiset nuoret naiset eivät olisi menneet naimisiin tallirengin kanssa, vaikka olisivat olleet kuinka rakastuneita, mutta missäpä he olisivat tallirenkejä kohdanneetkaan... En tiedä, onko romaanin viesti, että pitää seurata sekä järkeä että tunteita, jos haluaa tulla onnelliseksi, vai onko osa meistä vain syntynyt onnellisten tähtien alla, niin että elämässä kaikki menee hyvin. 

Fredrika Wilhemina Carstens Muratti

Naistenviikko lähenee loppuaan, ja sitä myötä myös tämä naistenviikon haaste. Tämä viikko on ollut hyvin klassikkopainotteinen. Alkuviikosta bloggasin L. Onervasta ja Minna Canthista, jotka ovat tunnettuja suomalaisia kirjailijoita ja jotka ovat käsittelleet tasa-arvoa ja naisasiaa teoksissaan. J. L. Runeberg kuuluu ehdottomasti Suomen tunnetuimpiin kirjailijoihin, mutta häntä ei kyllä oikein voi kuvata naisasiasta kiinnostuneeksi kirjailijaksi, vaikka huhujen mukaan hän olikin hyvin kiinostunut naisista. J. L. Runeberg päätyi lukulistalle naistenviikolla siksi, että eräs hänen teoksistaan on Hanna, jonka nimipäivä oli tällä viikolla ja koska hänen Hannansa oli innoittanut Canthia kirjoittamaan oman versionsa samasta aiheesta. 

Fredrika Wilhelmina Carstens ei ole klassikkokirjailijan maineessa, vaikka hän kyllä sen ansaitsisikin. Fredrika Wilhelmina Carstens on nimittäin kirjoittanut ensimmäisen suomalaisen romaanin, eli Muratin, vuonna 1840. Carstens kirjotti ruotsiksi, ja Murgrönan ilmestyi siis vuonna 1840, mutta se suomennettiin vasta 2000-luvulla. Ilmestyessään Murgrönan sai aika negatiivisen vastaanoton, mikä ilmeisesti ainakin osoittain johtui kirjailijan sukupuolesta. Vähitellen teos unohtui ja harva nykyäänkään tietää tästä suomalaisen kirjallisuuden ensimmäisestä romaanista.

Muratti tuo mieleeni Jane Austenin romaanit, ja uskon, että Carstens on lukenut paljon 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun romantiikan ajan kirjallisuutta, sillä teos noudattelee aika samanlaista kaavaa kuin esimerkiksi Jane Austenin tai Goethen teokset. Romaani koostuu orpotyttö Matildan kirjeistä ystävättärelleen Emilialle. Kirjeet alkavat siitä, kun Matilda joutuu muuttamaan Ruotsiin toimiakseeen seuraneitinä vanhalle, hiukan huonokuntoiselle vapaaherrattarelle, joka mielellään ottaa päiväunia, mikä onkin hyvin ymmärettävää, sillä onhan vapaaherratar jo yli 40 vuotta. ;) Matilda kuvailee kirjeissään tapaamiaan ihmisiä ja heidän vaatteitaan ja omaisuuttaan erittäin yksityiskohtaisesti. 

Yhdessä Nobelcreuzin neitien kanssa hän kävi jo kiihkeästi läpi edellisen illan vaatteita, eleitä, ilmeitä ja keskusteluja, mitä hyvänsä merkityksetöntäkin, mitä tansseissa oli saattanut havaita.

Myös luonnonkuvailu ja tunnekuohuissa rypeminen saavat paljon tilaa, mikä on hyvin tyypillistä tuolle ajalle. Kuvaukset kertovat paljon omasta ajastaan, mutta välillä toivoisin, että teoksessa tapahtuisi jotain ja kuvailu jäisi taka-alalle. Loppua kohden tahti kiihtyykin, ja monen eri ihmisten lemmenasiat nousevat etualalle. Matilda ei kerro kirjeissään ainoastaan omista tunteistaan ja kohtaamistaan miehistä, vaan hän kertoo myös suurella innolla ystäviensä rakkauselämästä. Lopussa on myös muutama yllättävä käänne varattuna lukijalle.

Austenin tyyliin naimattoman naisen täytyy löytää itselleen aviomies. Miehen pitäisi olla rikas, mutta naisen pitäisi kuitenkin valita hänet rakkauden, ei miehen rahojen, takia. 

Leikkisin julmasti hänen tunteillaan, jos luottaisin sattumanvaraisesti siihen, että tulevaisuus tuo mukanaan hulluuden, tai jos arvostaisin alhaisesti vain hänen varakkuuttaan ja rakastavaa sydäntään. Uhraisin sinä paitsi hänet myös itseni. 

Matildakin pitkään pohtii, valitako rakastamansa mies vai vapaaherrattaren poika, sillä vapaaherratar haluaa suojattinsa menevän naimisiin poikansa kanssa. Koska Matilda on orpo, on vapaaherratar ainoa, joka huolehtii hänestä, ja Matildan on vaikea kuvitella toimivansa varaäitinsä toiveiden vastaisesti. Teoksella on kuitenkin onnellinen loppu.

Jos pitää 1800-luvun seurapiiriromantiikasta ja haluaa lukea Suomen ensimmäisen chick lit -romaanin, kannattaa lukea Carstensin Muratti. Mutta valitettavasti se ei pääse ihan samalle tasolle kuin esikuvansa Austen. Austenin teoksia lukiessani nautin hänen ironisesta tyylistään kuvata tilanteita ja ihmisiä, mutta huumoria ei juuri löydä Muratista. Suurin osa kuvailusta tapahtuu hyvin ihailevaan sävyyn, ja välillä Matilda taas paheksuu aatelisten tuhlailevaa elämäntyyliä suorin sanankääntein. Kuvatessan suurta ihailuaan hyväntekijäänsä kohtaan Matilda pääsee hyvin lähelle Ylpeyden ja ennakkoluulon Collinsia, mikä minun silmissäni ei ole kovin suuri meriitti. Lisäksi minua ärsytti ylenmääräinen tunteiden vatvominen sekä kuvaukset sittä, miten pieni mielenliikutus aiheutaa kuumeen ja ennenaikaisen kuoleman, mutta täytyy oppia hyväksymään se, että se kuuluu tuon ajan romanttiseen kirjallisuuteen. Käyttihän Gothekin samoja juonikuvioita. Ja kyllä ensimmäinen suomalainen romaani voisi olla paljon huonompikin. Nyt tekisi mieli lukea Jane Austenia, joten klassikkolinja taitaa jatkua...