Eppu ja Anna Nuotio Venla T -sarja

Olen nuorempana lukenut paljon tyttökirjoja. Olin nuorena innokas lukija, ja olen lukenut Vihervaaran Annat, Pikku naisia, Seljan tytöt, Tiinat, Mirkat ja Laurat ja paljon muuta. En ole viime vuosina juurikaan lukenut tyttökirjoja, ja senpä takia kirjastossa käydessäni kysäisin kirjaston henkilökunnalta, onko nykyään vielä tyttökirjasarjoja ja mikä niistä olisi suosittu nuorten keskuudessa. Minulle vinkattiin Eppu ja Anna Nuotion kirjoittamaa Venla T -sarjaa. Ensimmäinen osa, Venla T:n rakkaudet, on julkaistu 2014, toinen osa, Venla T:n se ainoa oikea, 2015 ja Ihana Venla T on julkaistu tänä vuonna.

Venla T on abityttö, joka ensimmäisen kirjan alkaessa aloittaa kolmannen lukiovuotensa ja kolmannen kirjan lopussa pääsee ylioppilaaksi. Koulu ja opiskelut on kuitenkin sivuosassa, sillä päiväkirjassaan (pitävätkö nuoret oikeasti vielä päiväkirjaa?) Venla keskittyy kuvaamaan rakkaussuhteitaan ja muita ihmissuhteitaan. Ensimmäistä kirjaa lukiessa harkitsin kirjan jättämistä kesken, sillä Venla T oli niin ärsyttävän itsekeskeinen ja inhottava muita kohtaan. Tiedän, että murrosiässä, ja miksei myöhemmässäkin iässä, elämä pyörii pitkälti oman navan ympärillä ja toisen asemaan on välillä vaikea asettua, mutta Venla oli jotenkin niin kaukana lukemieni tyttökirjojen esikuvallisista päähenkilöistä, että häneen oli aluksi vaikea tottua. Itse asiassa hänestä tuli mieleeni Bridget Jones, sillä Venlallekin sattuu ja tapahtuu kaikenlaisia kommelluksia ja molemmilla naisilla on tapana kaunistella tekemisiään. Venlan itsekeskeisyys johtaa kuitenkin siihen, että hän saa melkeinpä kaikki ihmissuhteensa solmuun: ihastuksen kohteet hylkäävät hänet, ystävät kääntävät selkänsä, sukulaiset suuttuvat hänelle ja vanhemmat pettyvät häneen. Toisessa teoksessa Venla päättää hyvittää tekonsa ja hän yrittää miellyttää kaikkia, siinä kuitenkaan aina onnistumatta. Jotenkin Venla on täysin hukassa, eikä tunnu itsekään tietävän, kuka hän on ja mitä hän haluaa elämältään. Tämä Venla herätti sääliä, mutta siltikään en pitänyt hänestä. Kolmannessa kirjassa aloin pitää Venlasta. Hän ei ollut niin itsekeskeinen ja muista piittaamaton, mutta ei mikään ovimattokaan. Vähitellen hän oppi tuntemaan itsensä ja tietämään, mitä hän haluaa elämältään. Kaikkissa kolmessa teoksessa käsitellään myös Venlan suhdetta ihanaan Matiakseen, joka on paljon kypsempi ja järkevämpi kuin Venla, vaikka ovatkin saman ikäisiä.

Tämän perusteella tuntuu siltä, että tyttökirjat ovat muuttuneet 2000-luvulla selvästi aikaisemmista teoksista. Totta kai nuortenkirjojen täytyy seurata aikaansa ja ottaa mukaan nuortenmaailmaan kuuluvat some-jutut, mutta olin yllättynyt siitä, miten erilainen päähenkilö oli. Toisaalta on ihan hyväkin, että tyttöjä ei esitetä liian täydellisinä esikuvina, vaan päähenkilöt ovat aidon oloisia. Mutta on tyttökirjoissa jotain samaakin. Venla esimerkiksi kehittyy esikuvalliseksi nuoreksi naiseksi sarjan aikana, ja pääosassa ovat rakkaus- ja kaverisuhteet. Vaikeitakin asioita käsitellään, sillä eräs Venlan ystävistä sairastuu anoreksiaan ja toinen tulee raskaaksi. 

Aleksis Kivi Kullervo

Aleksis Kiven päivän kunniaksi luin Aleksis Kiven näytelmän Kullervo. Olen aikaisemmin lukenut Kiveltä vain Seitsemän veljestä lukiossa, ja muistaakseni pidin siitä. Kullervosta en sitä vastoin valitettavasti pitänyt. Harmittelin taas sitä, että en ole lukenut Kalevalaa, sillä se olisi varmasti helpottanut tämän tekstin ymmärtämistä. Ehkäpä otan sen seuraavaksi projektikseni. Kalevala pitää olla luettuna ennen Kalevalan päivää (ehkä jopa saan tehtyä sen, nyt kun olen julkisesti kuuluttanut siitä "koko maailmalle"). 

Suurin ongelma teoksessa oli se, että en pystynyt pitämään päähenkilöstä, mikä on minulle tärkeä kriteeri, kun mietin, pidänkö kirjasta vai en. Tiedän, että Kullervoa pitäisi sääliä, sillä hänellä on ollut traumaattinen lapsuus (hän on menettänyt perheensä sodassa ja joutunut orjaksi viholliselleen), mutta hän onnistuu herättämään minussa vain vastenmielisyyttä, sillä hän on äärimmäisen kostonhimoinen, tuhoaa kaiken mihin hän koskee, on ilkeä kaikille ja reagoi kaikkeen äärimmäisen väkivaltaisesti. Mutta kuten Raamatussa sanotaan: kosto on kaksiteräinen miekka. Riehuessaan kostonhimoisena ympäriinsä hän onnistuu tuhoamaan myös oman sielunsa ja kaikki mahdollisuutensa onnelliseen perhe-elämään (spoiler alert: Kullervon perhe ei kuollutkaan sodassa vaan piileskelee metsässä salanimien turvin). Lopussa syyllisyys hänen teoistaan vaivaa häntä niin paljon, että hän riistää hengen itseltään. 

Psykologiselta kannalta katsottuna teos tarjoaa mielenkiintoisen kuvan mielenterveysongelmista kärsivästä nuoresta miehestä. Lapsuuden traumat ovat aiheuttaneet sen, että hän reagoi kaikkeen väkivaltaisesti. Vaikka yhteisö tuntuukin arvostavan hänen taistelutaitojaan tiettyyn rajaan asti, se ei kuitenkaan pysty hyväksymään kaikkia hänen tekojaan. Kullervon hauras mieli ei  kestä väkivallan aiheuttamaa syyllisyyttä, mikä johtaa itsemurhaan. Aihelma, jota on käytetty paljon suomalaisessa kirjallisuudessa ja suomalaisen miehen kuvailussa. Valitettavasti Kullervo ei ole ensimmäinen eikä viimeinen mies, joka ajautuu näin synkille urille. Lukiessani mieleeni tuli Eppu Normaaalin Murheellisten laulujen maa, vaikka Kullervo ei nyt suoranaisesti perheväkivallasta kerrokaan. Sekä laulu että näytelmä kertovat kuitenkin väkivallan tuhoisasta vaikutuksesta sekä uhrille että väkivaltaa harjoittavalle henkilölle.

Sara Medberg Kreivin käsivarsilla

Päätin pitää klassikoista taukoa ja lukea välillä jotain kevyempää. Sain kesällä Sara Medbergin Kreivin käsivarsilla -romaanin kustantajalta näytekappaleena, ja teos sopi hyvin makeaksi välipalaksi, sillä sisältö oli yhtä suloisen sokerinen kuin kantensakin.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat "Jane Austenin ajan Pohjolaan" eli vuoteen 1817. Romaanin päähenkilö on parikymppinen, uskomattoman kaunis ja orpo neitokainen, Isabella, joka asuu ikävän tätinsä luona, joka kohtelee häntä kuin ilkeä äitipuoli Tuhkimoa. Myrskyisenä yönä (tai oikeastaan iltana mutta halusin käyttää ilmaisua myrskyisenä yönä) tumma, komea muukalainen sieppaa Isabellan hänen tätinsä kartanosta ja vie goottilaisen pelottavaan, mutta silti uskomattoman kauniiseen ja viihtyisään linnaansa, joka sijaitsee Uppsalan lähellä. Vähitellen selviää, että mies on Isabellan laillinen holhooja ja huolissaan hänen turvallisuudestaan, sillä eräs toinen mies vainoaa Isabellaa saadakseen käsiinsä Isabellan kuolleen arkeologi isän löytämän aarteeen. Suojellakseen Isabellaa hänen holhoojansa, kreivi Constantin, menee naimisiin Isabellan kanssa, mutta aviolitto on vain kulissi, vaikka molemmat osapuolet tuntevatkin vetoa toisiaan kohtaan. Pari kokee 200-sivuisen romaanin sivuilla monenlaisia kiperiä ja jännittäviä tilanteita mutta myös intohimoisia syleilyjä, ja loppu on totta kai onnellinen. 

Teos toi mieleeni Jude Deveraux'n historialliset rakkausromaanit. Teos on lajityypilleen hyvin uskollinen, ja se sisältää sopivasti pientä jännitystä ja rakkaudenhuumaa tyylikkäässä historiallisessa ympäristössä. Pukujen, linnojen/kartanoiden ja ruokalajien kuvailu sai aika paljon tilaa, mutta kirjoittajalla tuntui myös olevan hyvät tiedot 1800-luvun tavoista, vaikka sankari ja sankaritar eivät aina noudatakaan käyttäytymissääntöjä turhan tarkasti. Kirja on nopealukuinen, varsinkin kun kirjassa koko ajan on mielenkiintoisia känäteitä, jotka koukuttavat lukemaan kirjan loppuun. Teos ei ole mitenkään realistinen (karkumatkalle lähdettäessä saa helposti otettua mukaan erilaisia tyylikkäitä asukokokonaisuuksia, pari on koko ajan vaarassa ja tarvitsee suojelua, mutta silti he voivat kaksistaan pussailla sivukujilla ja käydä henkeviä keskusteluja lapsuudestaan ilman että vartijoita on mailla tai halmeilla jne.), mutta eipä sitä voi odottaakaan tämän lajin edustajalta.  Viihdyttävä rakkausromaani. Tänä iltana menen elokuviin katsomaan Jane Austenin Love & Friendship, joten samalla teemalla jatketaan.

J. D. Salinger The Catcher in the Rye

Minulla oli J. D. Salingerin The Catcher in the Rye eli Sieppari Ruispellossa -kirjasta sellainen käsitys, että se kuvaa nuorta kapinallista, joka vähät välittää muista ja yhteiskunnan säännöistä ja joka yllyttää muitakin kapinaan. Käsitykseni oli väärä, sillä teos kertoo aivan ihanasta nuoresta miehestä, Holden Caulfieldistä, joka ottaa muut huomioon ja pyrkii olemaan mahdollisimman kiltti muita kohtaan. 17-vuotias rikkaiden vanhempien ja poikien sisäoppilaitoksen kasvatti auttaa lapsia aina saadessaan siihen mahdollisuuden (sitoo luistimia, opastaa museossa, auttaa keinulaidalla). Hän on kiltti muiden hylkimille opiskelutovereille (sisäoppilaitokset ovat ilmeisesti aika rankkoja paikkoja, vaikka tämä teos ei kuvaakaan poikakoulun elämää yhtä väkivaltaisesti kuin Jan Guilloun Ondskan/Pahuus). Hän pitää kirjoista, ja hänen mielestään kirjat ovat paljon parempia kuin teatteri tai elokuvat. Hän lahjoittaa rahaa nunnille ja viettää vapaa-aikaansa opettajiensa kanssa. Hänen perheensä on hänelle tärkeä, erityisesti nuoremmat sisarukset, kuollut veli Allie ja sisko Phoebe. Hän tuntee sääliä tyttöjä kohtaan, joita muut pojat "huijaavat pelehtimään" ja joiden ainoa tehtävä elämässä on löytää joku tylsimys miehekseen. Hän on haaveilija ja yhteiskunnan kriittinen tarkkailija, jopa niin kriittinen, että välillä unohdin hänen olevan vain 17-vuotias.

Mutta kyllä sitä kapinallisuuttakin löytyy tekstistä ja Holdenista. Holden on erotettu taas koulusta, koska hän reputtaa kaikki aineet, koska hän ei viitsi opiskella vaikka rahkeita olisi. Sen sijaan että hän menisi kotiin, hän harhailee ympäri New Yorkia päivin ja öin, sillä suhde vanhempiin on ongelmallinen. Holden juo, tupakoi ja kiroilee koko ajan. Lisäksi tytöt ja seksi askarruttavat, ehkäpä myös homoseksuaalisuus, johon hän viittaa suhteellisen usein ottaen huomioon, että kirja on julkaistu 1950-luvulla. Pahennusta on myös varmasti herättänyt se, että Holden viettää aikaa prostitutioidun kanssa kaksin hotellihuoneessaan, vaikka mitään ei varsinaisesti tapahdukaan heidän välillään. Hän kritisoi oman yhteiskuntaluokkansa rahanahneutta ja teeskentelykulttuuria, eikä hän halua olla samanlainen kuin muut. Sodanvastaisuus on aika voimakasta teoksessa, mikä on varmasti herättänyt huomiota teoksen ilmestyttyä aika pian toisen maailmansodan loppumisen jälkeen. Holden muun muassa toteaa, että hän tulisi mieluummin heti ammutuksi kuin lähtisi sotaan, ja hän on sitä mieltä, että amerikkalaiset voittajat eivät olleet oikeastaan parempia kuin natsit, mikäli hänen veljensä kertomukset amerikkalaisten sotilaiden käytöksestä sodan aikana on totta. 

Pidin teoksesta todella paljon, ja Holden on aivan ihana hahmo. Hän oli ihanan kiltti muita kohtaan, mutta minun kävi häntä sääliksi, sillä hänellä tuntui olevan identiteetti-, mielenterveys- ja ihmissuhdeongelmia. Minä niin haluaisin halata häntä ja sanoa hänelle, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Onneksi teoksen lopusta saa sellaisen käsityksen, että Holden saa apua ja tulevaisuus näyttää valoisammalta. Ehdottomasti kannattaa lukea! Yksi parhaimpia teoksia, joita olen lukenut tänä vuonna.

Juhani Aho Papin rouva

Juhani Ahon syntymästä tulee tänään kuluneeksi 155 vuotta, ja sen kunniaksi luin yhden Juhani Ahon tunnetuimmista romaaneista, Papin rouvan. Mielenkiintoinen yhteensattuma on muuten se, että Karl Axel Björk osallistuu Juhani Ahon hautajaisiin dekkarissa Kuka kuolleista herää, jonka luin kesäkuussa. Tykästyin alkuvuodesta Juhanin Ahon Rautatiehen, ja päätin nyt lukea toisen romaanin häneltä. Papin rouva on ilmeisesti jatkoa Papin tyttärelle, mutta juoneen pääsi ihan hyvin kiinni, vaikka en ollutkaan lukenut aikaisempaa osaa. 

Valitettavasti en kuitenkaan pitänyt tästä teoksesta yhtä paljon kuin Rautatiestä. Ajan hammas on jotenkin kuluttanut enemmän Papin rouvaa. Tässäkin romaanissa luonnon kuvailu on sen vahvuuksia, ja kuvailu on niin elävää, että lukija voi nähdä pappilan ja sitä ympäröivät järvet ja metsät sielunsa silmin. Myös ihmisten kuvailu luonnistuu Juhani Aholta esimerkillisesti. Kolmio-draaman kaikkien osapuolien persoonallisuus piirtyy selkeästi esiin: Mikko-pappi on hiukan mahtipontinen ja yksinkertainen, mutta pohjimmiltaan ystävällinen ja rakastava aviomies. Elli on toivottomasti rakastunut Olaviin, tai hänestä luomaan haavekuvaan, mutta hän on heikko eikä pysty/halua muuttaa elämäänsä. Elli eristäytyy mielellään muista ja on taipuvainen alakuloon. Olavi on maailmaa nähnyt, huoleton ja itserakas opiskelija, joka rakastuu harva se päivä, mutta jonka tunteet haihtuvat muutamassa minuutissa. Pääsemme tarkemmin seuraamaan päähenkilöiden Ellin ja Olavin melkein jokaista tunnetta ja ajatusta parin viikon ajan. Tunteet tuntuvat käyvän ylikierroksilla aviomiehen poissaollessa, mutta molemmilla on vaikeuksia ilmaista tunteitaan sanallisesti, ja teoissa rakkautta näkyy vielä vähemmän. 

Kolmiodraamat ovat hyvin yleisiä kirjallisuudessa, mutta tämä kolmiodraama on jotenkin hengetön ja pikkusievä. Aviomies tuntuu olevan täysin tietämätön kaksikon tunteista, ja suurin osa romaanista kuluu Ellin ja Olavin pohtiessa, mitä he tuntevat ja mitä toinen tuntee. Molemmat henkilöt alkoivat ärsyttää minua: Olavi on täysin tuulella käypä, välillä rakastunut, välillä täysin välinpitämätön, ja Elli on täysin saamaton, ja hän vakuuttaa useaan otteeseen, että hänelle riittää, kun hän saa kaukaa rakastaa ja ihailla Olavia, ja jo se, että Olavilla on tunteita häntä kohtaan, tuntuu ylittävän hänen villeimmät unelmansa. Olavi ilmeisesti haluaisi fyysistä läheisyyttä, mutta Elli ei kaipaa sitä ja kokee sen vääränä, ja Olavikin luopuu ajatuksesta. Tämän tyyppisiä romaaneja lukiessa mietin usein, ovatko ihmiset oikeasti olleet niin erilaisia tuolloin vai onko kyse vain kirjallisesta traditiosta. Miksi nainen ei haluaisi fyysistä läheisyyttä rakastamansa miehen kanssa? Ymmärrän sen, jos hän ei toteuta ajatuksiaan ollessaan naimisissa, mutta että ei edes halua fyysistä läheisyyttä. Joka tapauksessa Juhani Aho kuvaa luontoa ja ihmisiä tarkasti, ja hän tuntuu kyseenalaistan vallalla olevia moraalisia käsityksiä, tekopyhyyttä (että koko ajan mietitään mitä muut tästä sanoisivat) ja kirkon voimakasta vaikutusta (maalais)väestön elämään.

Edith Södergran Dikter ja Katri Vala Kaukainen puutarha

Nyt elokuussa on tullut luettua aika vähän ja blogattua vielä vähemmän. En tiedä, johtuuko se liian monen klassikon lukemisesta, lomamatkasta tai kiireestä, mutta viime aikoina en ole jaksanut keskittyä mihinkään pitkiin kertomuksiin. Varsinkin Hurskaan kurjuuden jälkeen ei tehnyt mieli tarttua mihinkään vakavaan kirjaan, koska se oli jotenkin niin masentava. Olen lueskellut oman alan artikkeleja ja fanifiktioita, mutta kokonaisiin teoksiin en ole jaksanut tarttua. Tosin fanifiktio on yllättävän koukuttavaa, joten en voi väittää, että en olisi pitänyt lukemastani. 

Elokuun aikana olen kuitenkin saanut lueetua kaksi runoteosta, Katri Valan Kaukaisen puutarhan ja Edith Södergranin Dikter. Runoteokset ovat siitä ihania, että niistä voi lukea muutaman runon silloin tällöin ja huoletta jättää sitten muutamaksi päiväksi lepäämään. En ole aikaisemmin lukenut näiden runoilijoiden tuotoksia, mutta Södergranin rakastuin heti ensimmäisen runon aikana ja Valaltakaan ei tarvinnut lukea montaa runoa, ennen kuin ihastuin häneen.

Molemmilla on ihania suomalaisen kesän ja ensimmäisten syyspäivien kuvauksia, jotka ovat sopineet hienosti elokuun pimeneviin iltoihin. Hyvänä esimerkkinä tästä on Katri Valan Syyskesän yöt, joka voisi kertoa vaikka tästä illasta.

Näinä syyskesän öinä,

jolloin pimeys lainehtii talojen ympärillä 

kuin musta meri

ja ikkunoista pyrähtelee lamppuja kohden 

kalpeita perhosia,

näinä öinä

muistelen kesän palavia päiviä.

Suomen luonto hehkuu kauniine metsineen, kukkineen, järvineen ja muine vesistöineen heidän runoissaan.

Jag var allena på solig strand

vid skogens blekblå sjö, 

på himlen flöt ett enda moln

och på vattnet en enda ö.

Den mogna sommarens sötma dröp

i pärlor från varje träd

och i mitt öppnande hjärta rann 

en liten droppe ned. (Södergran Skogssjön)

Kuten runoista käy ilmi, Södergran ja Vala olivat molemmat suomalaisen lyriikan ensimmäisiä modernisteja eli he kirjoittivat vapaarytmisiä runoja ilman loppusointuja. Runojen aiheetkin oli moderneja, sillä monet niistä käsittelevät naiseutta ja rakkautta uudesta ja tuoreesta näkökulmasta, Molemmissa kokoelmissa pidinkin eniten juuri näistä runoista, vaikka luonnonkuvaukset ovatkin todella kauniita. 

Katri Valan runoista pisin eniten runosta Ero.

Päätimme unohtaa rakkautemme,
päätimme kulkea eri teitä
toisiamme muistamatta.

Mikä mieletön päätös se oli!
Ikäänkuin katkaistun oksan jälki
koskaan voisi umpeutua näkymättömiin puussa!

Nauraen ja kalvennein kasvoin
raastoimme rakkautemme punaista liljaa
ja murskasimme hehkuvat terälehdet
jalkaimme alle.

Mutta punainen lilja ei tahtonut kuolla.
Sen elämänvoima oli hirveä nähdä.
Murskattunakin värisi ja hehkui jokainen lehti
ja katkotut oksat kohosivat taivaita kohti
äänettöminä hätähuutoina.
Vastasatanut lumi punastui pisaroivasta hurmeesta,
ja ilmaan nousi verinen huuru.

Sen lävitse yhtyivät katseemme
kuin kahden murhaajan,
ja me käännyimme pois

kauhistuen toistemme silmiä.Päätimme unohtaa rakkautemme,

päätimme kulkea eri teitä

toisiamme muistamatta.

Mikä mieletön päätös se oli!

Ikäänkuin katkaistun oksan jälki

koskaan voisi umpeutua näkymättömiin puussa!

Nauraen ja kalvennein kasvoin

raastoimme rakkautemme punaista liljaa

ja murskasimme hehkuvat terälehdet

jalkaimme alle.

Mutta punainen lilja ei tahtonut kuolla.

Sen elämänvoima oli hirveä nähdä.

Murskattunakin värisi ja hehkui jokainen lehti

ja katkotut oksat kohosivat taivaita kohti

äänettöminä hätähuutoina.

Vastasatanut lumi punastui pisaroivasta hurmeesta,

ja ilmaan nousi verinen huuru.

Sen lävitse yhtyivät katseemme

kuin kahden murhaajan,

ja me käännyimme pois

kauhistuen toistemme silmiä.

Mielenkiintoinen yhteensattuma oli se, että Södergranilla on samanniminen runo Avsked. 

Egensinnigt och kallt blev mitt hjärta
sen jag började längta efter dina smekningar.
Mina systrar hava ännu icke märkt
att jag icke mera ser på dem...
Jag talar aldrig mer med någon...
Jag vet ej huru ofta
jag kysser den lilla kattungen som sover vid mitt bröst.
Gärna ville jag hava en smula ledsamt,
men mitt hjärta är lyckligt och skrattar åt allt.
Mina systrar, jag gör, vad jag aldrig har velat,
mina systrar, hållen mig tillbaka -
jag vill icke gå bort från eder.
När jag sluter mina ögon, står han framför mig,
jag har många tankar för honom och inga för alla de andra.
- - - - - - - - - - - - - - - - - -
Mitt liv har blivit hotfullt som en ovädershimmel,
mitt liv har blivit falskt som ett speglande vatten,
mitt liv går på en lina högt uppe i luften:
jag vågar icke se det.
Alla önskningar, jag hade i går,
sloka som de lägsta bladen på palmens stjälk,
alla böner, jag sände i går,
äro överflödiga och obesvarade.
Alla mina ord har jag tagit tillbaka,
och allt vad jag ägde har jag skänkt åt de fattiga,
som önskade mig lycka.
När jag riktigt tänker,
har jag ingenting kvar utav mig själv än mitt svarta hår,
mina två långa flätor, som glida som ormar.
Mina läppar hava blivit glödande kol,
jag minns ej mer, när de började brinna...
Förfärlig var den stora branden som lade min ungdom i aska.
Ack, det oundvikliga skall ske som ett svärdshugg -
jag går utan avsked och obemärkt,
jag går helt och kommer aldrig åter. 

En oikein osaa päättää, kummasta pidän enemmän. Kummasta sinä pidät enemmän?

F. E. Sillanpää Hurskas kurjuus

Alun perin ajattelin lukea Sillanpään Hurskaan kurjuuden täyttääkseni lukuhaasteen kohdan "Nobel-voittajan kirjoittama kirja", sillä onhan Sillanpää Suomen ainoa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja. Huomasin kuitenkin, että saan sillä täytettyä hienosti kohdan "kirjassa on myrsky". Kirjassa on ihan oikea myrsky Jussin ollessa poikasena paimenessa, joka pelästyttää hänet pahanpäiväisesti, mutta teoksessa riehuu myös toisenlainen myrsky: "vanhan Juhan loppu sattui myrskyn ollessa parhaimmillaan Suomessa ja muunkin ihmiskunnan vielä kiihkeästi yrittäessä arvata, mikä se onni on, jota se näin vaikeasti tavoittelee".

Hurskas kurjuus kertoo Suomen historiasta 1860-luvulta sisällissotaan asti seuraten Toivolan Jussin, Juhan, Jannen, kirkonkirjojen mukaan Johan Abraham Benjaminpojan, elämää. Toivolan Jussi syntyy talonpojan ja hänen kolmannen vaimonsa Maijan ainoana poikana, mutta hänen isänsä juo ja haaskaa rahansa ja omaisuutensa niin, että hänen kuollessaan Maija ja Jussi joutuvat lähtemään kerjuulle. Maijan ja Jussin ei tarvitse kuitenkaan yksin taivaltaa matkaa, sillä suurten nälkävuosien aikaan kerjäläisiä on paljon liikkeellä, ja moni kuolee matkalle. Maija ja Jussi pääsee Maijan rikkaan veljen luo, mutta Maija kuolee pian sen jälkeen. Sukulaisten luona Jussia kohdellaan kuin renkiä, ja erään väärinkäsityksen takia hänet ajetaan sieltä pois. Sen jälkeen Jussi, joka on jo aikuinen, alkaa metsätöihin ja lopulta päätyy rengiksi. Renginä olleessaan Juha aloittaa suhteen Riina-piikaan, ja he menevät naimisiin Riinan  uskoteltua olevansa raskaanaa Juhalle (lapsi on toisen miehen, talon perillisen). He saavat oman torpan, jota alkavat hoitaa laiskanpuoleisesti. Vaimo ja osa lapsista kuolee, ja Juha innostuu vähitellen työväenasiasta ja lopulta osallistuu kapinaan. Teoksen ensimmäisellä ja viimeisellä sivulla kuvataan, miten valkoiset ampuvat hänet kuopan reunalla muutamien muiden punavankien kanssa. 

Jussin/Juhan elämä on täynnä puutetta ruoasta, lämmöstä ja rakkaudesta, ja kärsimys seuraa jatkuvaasti hänen kannoillaan. Moniakaan ilon tai ylpeyden aiheita hänen elämästään ei löydy. Jotenkin voisi kuvitella, että tällaisia kohtaloita oli tuohon aikaan lukuisia. Kirja ei ole mikään hyvän mielen kirja, mutta Sillanpää kuvaa kaikkia henkilöitä lämmöllä ja ymmärryksellä. Sillanpää kuvailee paikkoja ja tapahtumia niin elävästi, että välillä lukiessa tuntuu kuin voisi siirtyä tuohon aikakauteen, vaikka Sillanpää ei teekään siitä mitenkään houkuttelevaa aikamatkaa.