Minna Canth Työmiehen vaimo

Olen lukenut Minna Canthin Työmiehen vaimon lukioikäisenä. Minna Canthin päivän ja P. S. Rakastan kirjoja -blogin innoittamana tartuin uudestaan tähän suomalaiseen klassikkoon. Oli jännä sattuma, että luin tämän heti luettuani Ibsenin Nukkekodin ja näitä näytelmiä tuli tahtomattaankin vertailtua. Niissä oli jotain samaa; onhan ne samalta aikakaudelta, molemmat ovat näytelmiä, ja molemmat käsittelevät naisen asemaa yhteiskunnassa, Lisäksi olen jostain lukenut, että Ibsenin Nukkekoti olisi innoittanut Canthia kirjoittamaan naisasiaa käsitteleviä näytelmiä. Näytelmissä on kyllä myöskin eroja: Nukkekoti kuvaa porvarisperheen ja Työmiehen vaimo nimensä mukaisesti työväenluokan ongelmia.

Kuvittelen, että Työmiehen vaimon juoni on monille tuttu, mutta tässä kuitenkin lyhyt kertaus. Näytelmän alussa Johanna ja Risto menevät naimisiin. Jo hääpäivänä Johanna saa tietää, että Risto on mennyt hänen kanssaan naimisiin rahasta ja että Ristolla on ollut suhde mustalaistyttö Kertun/Homsantuun kanssa. Tapaamme pariskunnan uudestaan vuoden päästä, jolloin heille on syntynyt lapsi. Kaikki Johannan tienaamat rahat menevät Riston juomiseen, ja sekä Johanna että lapsi elävät nälässä, koska naisilla ei ole oikeutta omaan omaisuuteen. Kaiken kukkuraksi Risto vielä jättää Johannan ja palaa Homsantuun kanssa yhteen. 

Mielestäni näytelmä kuvaa hyvin naisen asemaa yhteiskunnassa: nainen ei voi päättää mistään itse, ja sekä maallinen että hengellinen valta puolustavat miehen ylivaltaa. Risto uhkaa Johannaa poliiseilla, kun Johanna ei halua luopua viimeisistä penneistään, Häävieraat siteeraavat vihkikaavaa Johannan epäröidessä saatuaan tietää totuuden miehestään:

Näinkö sinä miehesi tahdolle alammainen olet? Näinkö häntä miehenäsi ja herranasi kunnioitat?

Emmekö kaikki olleet tässä todistajana äsken, kun sinut Riston haltuun annettiin, ollaksesi häneen elinkautesi sidottuna?

Rukoile anteeksi mieheltäsi ja pyydä häntä kärsimään heikkouttasi, muistaen, että hän on vahvemmalla luonnolla ja suuremmalla viisaudella varustettuna.

Ja että minun tulee vaimoa parhaakseni hallita.

Myös yhteisö puolustaa voimakkasti miehen ylemmyyttä. Uskonto, lait ja yhteisön normit kahlitsevat naisen niin tiukasti, että hänellä ei voi olla mitään omaa elämää tai päätäntävaltaa oman elämänsä suhteen. 

Näytelmä herätti aikanaan suuria tunteita, ja Canth kohtasi kovaa kritiikkiä, koska hän kuvasi realistisesti yhteiskunnan ongelmia, epäsiveellistä käytöstä ja  asioita, joista naisilla ei olisi pitänyt olla mitään mielipiteitä. Työmiehen vaimon yhteydessä on puhuttu jopa kirjasodasta. Näytelmä vaikuttaa edelleen tunteisiin, ja minua raivostutti Riston käytös sekä Johannaa että Homsantuuta kohtaaan, maailman epäoikeudenmukaisuus ja tekopyhät hurskastelijat, jotka hehkuttivat miehen paremmuutta, vaikka kuka tahansa näki, että Johanna on moraalisesti ja älyllisesti ylempänä Ristoa. Nykynaisena saa olla kiitollinen edellisille sukupolville, jotka ovat taistelleet naisten oikeuksien puolesta.

Tykkäsin siis naisen aseman kuvauksesta, mutta muut teoksen ansiot jäävät aika vähäisiksi. Henkilöhahmot ovat karikatyyrimäisiä, pääosissa madonna, huora ja juoppo, ja sen takia heihin ei pysty samaistumaan, Juonen kehittely on aika alkeellista. Vuorosanat ovat kuitenkin aika nasevia, ja jotkut niistä ovat jääneet elämään. Näytelmä kannattaa lukea tai katsoa, koska se on suomalainen klassikko ja kertoo menneistä ajoista koskettavasti, mutta kirja ei kuulu suosikkeihini.

Henrik Ibsen Nukkekoti

Luen harvoin näytelmiä, sillä pidän enemmän proosasta, sillä siinä pääsee paremmin sisälle henkilöiden mieleen. Näytelmissähän yleensä on vain vuorosanat ja jonkinlaisia viitteitä siitä, miten sitä pitäisi/voisi esittää näyttämöllä. Kirjahaasteen innoittamana tartuin Ibsenin ehkä kuuluisimpaan näytelmään eli Nukkekotiin. Nukkekoti oli muuten tosi nopea luettava, joten ehkä kiireisinä aikoina kannattaisi lukea näytelmiä. Mutta uskon, että olisin nauttinut Nukkekodista enemmän romaanina, sillä olisi ollut mielenkiintoista päästä Noran ja muidenkin henkilöiden päiden sisälle, ja tietää, mitä he oikeasti ajattelevat.

Nukkekotia, joka julkaistiin 1879, pidetään usein merkittävänä naisen asemaa kuvaavana teoksena, joka on edistänyt naisasialiikkeettä ja sukupuolten tasa-arvoa. Teos kuvaa hyvin sitä, miten naisella ei ollut oikeutta päättää omasta elämästään: naisella ei ollut omaa omaisuutta, ei juurikaan mahdollisuuksia ansaita rahaa tai päättää rahan käytöstä, nainen oli suljettu omaan kotiinsa kuin lintu kultaiseen häkkiinsä, naisten koulutus oli vähäistä, eivätkä he tienneet paljoakaan yhteiskunnasta tai sen toiminnasta, eikä naisilla ollut oikeutta muuttaa yhteiskuntaa niin, että se sopisi molemmille sukupuolille. Ainoa, mitä naiset voivat tehdä, oli mennä naimisiin, hankkia lapsia ja leikkiä kotia. Pieni kärjistys sallittaneen?

Nukkekoti kertoo Norasta ja hänen miehestään Torvaldista. Noran pankinjohtajamies, Torvald, kohtelee Noraa kuin lasta: Torvald määrää, miten Noran pitää pukeutua ja käyttäytyä, mitä hän saa syödä, tehdä ja sanoa, ja Torvald kutsuu Noraa milloin leivoseksi, milloin oravaksi tai joksikin muuksi eläimeksi. (Itse asiassa Torvaldista tuli mieleen Fifty Shades of Greyn Christian, joten ehkä aika ei olekaan ajanut tämän näytelmän ohi.) Nora vaikuttaa alussa hyvin tyytyväiseltä tähän järjestelyyn, ja hän turvautuu mielellään miehensä apuun ja neuvoihin, vaikka syökin tältä salaa karkkeja. Vähitellen paljastuu, että Nora on salannut muutakin mieheltään kuin makeanhimonsa ja syyllistynyt rikokseen. Tosin Nora ei tiennyt syyllistyvänsä rikokseen, sillä hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä on hyvin erilainen kuin ympäröivän patriarkaattisen yhteiskunnan. Tietysti salaisuus paljastuu, ja molemmat aviopuolisot joutuvat huomaamaan, että he eivät tunne toisiaan ja että heidän kuvitelmansa toisistaan ja avioliitostaan ovat vain kuvitelmaa vailla todellisuuspohjaa.

Vaikka teos kuvaa hienosti naisen heikkoa asemaa 1800-luvun lopussa, 2010-luvun feministinä on hiukan hankala nähdä teosta naisasiaa edistävänä, sen verta paljon aika on ajanut sen ohi, ja melko hampaatonta on Ibsenin kritiikkki myös omaan aikalaiseensa Minna Canthiin verrattuna. Pääsyy siihen, että teosta ei voi nähdä kovin naisasiaa edistävänä on se, että päähenkilö Nora on ärsyttävän lapsellinen ja yksinkertainen, ja loppuratkaisukaan ei ole kovin naisia mairitteleva. Näytelmä tuntuu vahvistavan ajatusta, että naiset ovat kuin lapsia ja tarvitsevat holhoojaa. Sen verta älyvapaata Niran toiminta on suurimman osan ajasta. Itse asiassa en pitänyt yhdestäkään henkilöstä nöytelmässä, mutta loppujen lopuksi pidin kyllä näytelmästä. Olisi mielenkiintousta nähdä tämä teatterissa, sillä Noran voi varmasti näytellä monella tapaa.

Juhani Aho Rautatie

Peruskoulussa olisi pitänyt lukea Juhani Ahon Rautatie, mutta se jäi silloin kesken, kun tarina ei oikein temmannut mukaansa. Viime vuoden kirjahaasteessa oli kohta "kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut", ja tarkoituksenani oli lukea Rautatie, mutta se jäi, taas kerran. Tästä sisuuntuneena päätin lukea sen tänä vuonna ja eiköhän se johonkin haastekohtaan sovi. 

Minusta on muuten hienoa, että klassikoita pystyy lataamaan tabletille ilmaiseksi, niin niitä ei tarvitse  ostaa kirjana tai sähköisenä versiona, vaikka ne ehkä antaisivatkin sivistyneen vaikutelman kirjahyllyssä.

Mutta asiaan. Yllätyin siitä, että itse asiassa pidin kirjasta. Ikä ilmeisesti tekee tehtävänsä. Eihän kirjassa edelleenkään tapahtunut paljoa, mutta pidin Juhani Ahon käyttämästä kauniista, ilmaisuvoimaisesta kielestä ja hänen tarkkanäköisestä suomalaisen ihmisen, luonnon ja kulttuurin kuvailusta. Pienoisromaani kertoo pienen mökin ukosta ja akasta, Matista ja Liisasta, ja siitä, kuinka he innostuvat lähteä katsomaan uutta rautatietä ja lopulta päätyvät junan kyytiin. Junamatka ei kuitenkaan suju odotusten mukaisesti, ja lopussa pariskunta palaa takaisin omaan tupaansa, eivätkä he sen jälkeen halua kuullakaan sellaisista uuden ajan hullutuksista kuin junasta, kellosta tai lennättimestä. 

Rautatie oli ilmeisesti osa kansakunnan rakentamisprojektia, sillä Mattia ja Liisaa kuvataan hiukan runebergiläiseen tyyliin ahkerina ja rehellisinä, mutta aika yksinkertaisina kansalaisina. Myös luonnonkuvailussa on jotain hyvin kansallisromanttista ja perisuomalaista tyyliä. Matin ja Liisan tupa kuvataan suhteellisen idyllisenä: he eivät kärsi puutetta eivätkä joudu työskentelemään kovasti elantonsa eteen. Samoin heidän suhteensa rovastiin ja ruustinnaan, jotka edustavat sekä maallista että hengellistä valtaa, on hyvä, vaikka rovasti ja ruustinna kohtelevatkin heitä vähän niin kuin lapsia. Luokkaerot ja heidän tietämättömyytensä paljastuvatkin oikeastaan vasta rautatien yhteydessä. Isomman kylän, eli rautatieaseman omaavan kylän, asukkaat eivät vaivaudu edes tervehtimään heitä ja naureskelevat ja äksyilevät heille. Matti ja Liisa kokevat jäävänsä modernisaation ja modernin yhteisön ulkopuolelle, mutta se ei heitä haittaa, sillä heillä on oma tupa, johon voi eristäytyä. Tämäkin tuntui jotenkin niin perisuomalaiselta ratkaisulta. Viimeiseen asti kannattaa olla muutosvastarintainen ja pysytellä tutussa ja turvallisessa. Mutta ei Aho rautatietä tuomitse: hän osoittaa myös sen, että joillekin rautatie ja teollistuminen tarjoavat mahdollisuuden parempaan työpaikkaan ja yhteiskunnalliseen nousuun. Ja pääseehän rautateitä pitkin vaikka minne, vaikkei nyt ehkä Ameriikkaan, vaikka Matti niin luuleekin. Yli sata vuotta sitten rautateitä tehtiin ympäri Suomea, jotta ihmiset pääsisivät liikkumaan syrjäseuduiltakin kaupunkiin. Nyt rautateitä ja junia karsitaan, joten syrjäseutujen on entistä helpompi  eristäytyä muusta maailmasta.

Maija Paavilainen Onnenlehtiä

Kiireisen helmikuun jälkeen oli ihana aloittaa loma junalukemisena Maija Paavilaisen Onnenlehtiä. Olen aikaisemminkin lukenut Maija Paavilaisen mietelausekirjoja, ja tykkään hänen tyylistä. Mietelauseet eivät ole mitenkään erityisen omaperäisiä, mutta mietelauseet yhdistettynä hauskoihin kuviin antavat paljon ajattelemisen aiheita, ja jotkut niistä osuivat omaan elämäntilanteeseeni erittäin hyvin. Tässä muutama esimerkki:

Riittää kun nousee omille siivilleen.

Aurinko ei kulu vaikka jaksaa olla valoisa ja lämmin.

Maailma on katettu pöytä: itse valitsen.

Maailmaa on helpompi muuttaa kuin itseään.

Päivään mahtuu muutakin kuin työ.

Kukaan ei pidä yhteyttä jos jättäydyn itse irti verkosta.

Ja ihania mietteitä löytyy myös opettajan työhön tai miksei mihin tahansa ihmissuhdetyöhön. Ja vinkit varmaan soveltuu myös kaikkiin ihmissuhteisiin. 

Kun kannustan kukkimaan, on melkein kuin kukkisin itse.

Jokaisella on mahdollisuus kasvaa omaan mittaansa.

Keskinkertaista ei ole: jokainen on ainutkertainen.

Enemmän hyvää kuin pahaa pahimmassakin.

Miten maailma muuttuisi jos saisimme kaikki olla mukana omilla vahvuuksillamme?

Vielä kun nämä ihanat neuvot pysyisivät mielessä!

Kaari Utrio Paperiprinssi

Pitkästä aikaa sain käsiini lempikirjailijani kirjoittaman romaanin, eli Kaari Utrion Paperiprinssin. Paperiprinssi oli taattua Kaari Utriota. Minusta on kunnioitettavaa, että Kaari Utrio on pystynyt ylläpitämään romaaniensa tason, eikä hän ole alkanut tehtailla romaaneja liukuhihnalta niin kuin eräät nimeltä mainitsettomat kirjailijat. Joka kerta Kaari Utrio pystyy yllättäämään minut hänen suurella historian tietämyksellään, vaikka tiedänkin, että hän on Suomen historian asiantuntija. Kaari Utrio kuvailee  epookkiromaaneissaan niin tarkasti 1800-luvun pukeutumista, asumisoloja, tapoja ja yhteiskuntaa, että minusta tuntui kuin lukiessani olisin siirtynyt 1800-luvulle ja olisin seurannut tapahtumia omin silmin. Toisaalta kuvailua oli välillä jopa niin paljon, että kuvailu tuntui tärkeämmältä kuin juonen kehittely. Paperiprinssissä alkuosa kirjasta kuluu paperin valmistuksen kuvailuun. Tuohon aikaan paperi valmistettiin lumpusta, ja valmistusprosessi oli monivaiheinen ja vaati suuren työntekijäjoukon. Välillä lukiessa tuntui jopa siltä, kuin olisin lukenut tietokirjaa enkä viihderomaania. Mutta Kaari Utrio saa paperinkin valmistuksen tuntumaan mielenkiintoiselta.  

Juoni oli aika tavanomainen: nuoret, naimaikäiset miehet ja naiset tapaavat, yleensä vanhempien sukulaisten valvovien silmien alla, he rakastuvat ristiin ja rastiin, mutta erilasten tapahtumaketjujen jälkeen parit muodostuvat useimpia henkilöitä miellyttävällä tavalla. Päähenkilöinä olivat raajarikko entinen merikapteeni / nykyinen ruukin omistaja Sebastian Ross ja "pitkä neiti" Wilhelmina Falkensten, mutta kirjassa oli myös paljon muita nuoria, ja vähän vanhempiakin, rakastavaisia. Loppuratkaisu oli aika ennalta-arvattava, mutta ainakin minulle hyvin mieluinen. Vaikka juoni ei kovin kummoinen ollutkaan, Kaari Utrion luomat henkilöhahmot ovat hyvin mielenkiintoisia ja monitahoisia, sekä yllättävän modernin ajatusmaailman omaavia yksilöitä. Tykkäsin päähenkilöistä todella paljon. Varsinkin Wilhelminellä oli välillä aivan loistavia oivalluksia. 

Minä en halua tätä. Minä en halua intohimoa sotkemaan elämääni. Pulmia on muutenkin tarpeeksi.

Wilhelmine oli epämääräisesti suunnitellut elämäänsä tajuamatta, ettei menettäisi vain puustellia vaan myös vapautensa. Suurkoskella hän oli kyennyt toimimaan itsenäisesti - - vastedes Wilhelminen elämästä päätti holhooja, jota hän ei tuntenut lainkaan.

Varsinkin naisnäkökulma on selkeästi esillä (yksi niistä syistä, jonka takia pidän Kaari Utrion romaaneista): nuoret naiset eivät suostu tyytymään huoltajiensa valitsemiin puolisoihin, vaan he toimivat aktiivisesti saadakseen puolisokseen rakastamansa miehen tai itseään korkeampi arvoisen miehen riippuen siitä, mitä pitää onnena. He ovat tarvittaessa valmiita toimimaan holhoojansa ja sukunsa tahdon vastaisesti ja rikkomaan yhteiskunnan sääntöjä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja!

Taru Kolehmainen Kielenhuollon juurilla: Suomen kielen ohjailun historiaa

Aloitin lukemaan Taru Kolehmaisen teosta Kielenhuollon juurilla: Suomen kielen ohjailun historiaa jo viime vuoden puolella, mutta sain luettua sen vasta nyt. Taru Kolehmainen on työskennellyt pitkään Kotimaisten kielten (tutkimus)keskuksen kielitoimistossa, ja hänen suuri asiantuntemuksensa näkyy teoksessa. Teos sisältää paljon asiaa suomen kielen sääntöjen luomisesta 1900-luvun aikan, mutta sitä on helppo lukea, vaikka ei olisi kielen ohjailuun perehtynyt.

Taru Kolehmainen aloittaa käymällä läpi kielenhuollon periatteita ja kielenhuollon historiaa. Sen jälkeen hän esittelee sääntöjen ja normien muodostumista lukuisien käytännön esimerkkien kautta. Teoksen lopussa on liitteenä Suomen Kirjallisuuden Seuran tärkeimmät päätökset vuodesta 1928-1947. 

Teosta lukiessani yllätyin siitä, että suurin osa suomen kielen normeista on luotu vasta 1900-luvun alussa. Jotenkin kuvittelin, että suomen kieltä olisi normitettu jo aikaisemmin, vaikka toisaalta miksipä suomen kielen kehittämiseen olisi tuhlattu resursseja, silloin kun Suomi ei ollut itsenäinen valtio. Yllätyin myös siitä, miten paljon yksittäiset henkilöt ovat pystyneet vaikuttamaan suomen kielen normien syntyyn. Olen kuvitellut, että normit on luotu sen mukaan, miten suurin osa ihmisistä kieltä käyttää, mutta useimpien sääntöjen perusteluina tuntui olevan se, että E. N. Setälä tai E. A. Saarimaa oli väittänyt näin kieliopissaan, joten näinhän sen on oltava eikä sääntöä ole syytä muuttaa. Joitain yksittäisiä liennytyksiä on myönnetty, kuten alkaa tekemään -rakenne on hyväksytty yleiskieleen, mutta muuten säännöt tuntuvan pysyneen suhteellisen samanlaisina vuosikymmeniä. Sekin oli yllättävää, miten suuria tunteita sääntöjen luominen on herättänyt sekä kielimiehissä että tavallisissa puhujissa. Melkein kaikki säännöt ovat herättäneet kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan, ja eräät henkilöt ovat jopa jättäneet kielivaliokunnan, kun heidän ehdotuksensa ei ole mennyt läpi, ja jotkut ovat olleet katkeria vielä vuosikymmenten jälkeen siitä, että heidän loistavia mielipiteitään ei ole kuunneltu. 

Mutta teoksesta myös oppi paljon mielenkiintoisia asioita omasta äidinkielestään: Keho on muodostettu viron keha sanasta vasta 1940-luvulla. Autoa oli tarkoitus kutsua hyrysysyksi, ja termi pääsi jopa sankirjoihin. Suomeksi kirjoitetaan valkoinen hevonen, ei valkonen hevoinen, koska adjektiiveissa kuuluu olla i ennen nen-päätettä, mutta substantiiveissa ei. Tulla-futuuria ei pitäisi käyttää, koska se on svetisismi (ruotsin kielestä suomeen tullut sana/rakenne) ja kaikkia svetisismejä pitää karttaa. Samalla varmaan kannattaisi välttää sanoja koulu, lasi, tuoli ja sänky, koska ne, kuten monet muutkin sanat ja ilmiöt, tulevat suomeen ruotsin kielestä. Kirjoittajan kanssa olen samaa mieltä siitä, että suomen kieli olisi järkevämpi kirjoittaa yhteen, koska mitään kovin vakuuttavaa perustelua nykyiselle tavalle ei ole.

Jos suomen kieli kiinnostaa, teos kannatta ehdottomasti lukea. Esimakua Taru Kolehmaisen teoksesta saa kuuntelemalla häntä Yle Areenassa, Aristoteleen kantapäässä, jaksossa Oikeakielisyyden eturintamassa.

Niin vaari kuokkii kun muori ruokkii

Tänä vuonna päätin aloittaa kirjahaasteen 2016 suorittamisen heti alkuvuodesta, jotta saisin käytyä läpi kaikki kohdat vuoden aikana. Aloitin ensimmäisestä kohdasta eli ruuasta kertovasta kohdasta kirjalla Niin vaari kuokkii kun muori ruokkii - Tarinoita ja ohjeita ruokaperinteestä Virroilla, jonka on toimittanut Paula Ala-Härkönen ja Aila Sipilä. Olen saanut tämän kirjan lahjaksi isovanhemmilta joskus viime vuosituhannella, ja olen sitä aikaisemminkin selannut, mutta nyt tuli vihdoin luettua se kannesta kanteen.

Tarinoita ja reseptejä on tallennettu perinneruokapiirissä, ja joitain tarinoita ja reseptejä on kopioitu sanomalehdistä ja vanhoista keittokirjoista."Vanhimmat ohjeet ajoittuvat 1800-luvulle ja nuorimmat 1960-luvulle aikaan ennen maaseudun ja kyläyhteisön murrosta." Kirja tarjoaa mielenkiintoista tietoa siitä, mitä ja miten maaseudulla syötiin noin 100 vuotta sitten, kun kaikki ainesosat tulivat omasta maasta, kotieläimistä tai lähimetsistä ja -järvistä. Silloin syotiin todellista luomu- ja lähiruokaa, mutta ruokavalio oli aika yksipuolista. Ruoan valmistaminen vei tunteja, joskus jopa päiviä, ja ruoanlaittoa piti suunnitella viikoiksi ja kuukausiksi eteenpäin, kun kylvettiin viljaa tai teurastettiin karjaa. Kirjaa lukiessa heräsi suuri kunnioitus entisajan emäntiä kohtaan, ruoanlaittohan oli silloin pelkästään naisten puuhaa. Osa resepteistä oli kirjoitettu hauskasti murteella ja vanhahtavaan tyyliin (ilmeisesti koipioitu alkuperäisestä, yli 100 vuoden takaisesta, reseptistä). Joitakin reseptejä olisi myös aika hankala noudattaa nykyään: mistäköhän saisi 10 pennin hiivan?

Entisaikoina ruoka tuntui pitkälti koostuvan kalasta eri muodoissa, keitoista kuten rokasta, lihaperunasopasta, limppisopasta, lihapyöryköistä, amerikanläskistä tehdystä soosista, tillilihasta ja riistaruoista. Myös puurot ja vellit, joita keitettin rukiista, ohraryyneistä, kauraryyneistä, lantuista tai nauriista, tuntui olevan yleisiä. Jäkiruokina ja herkkuina nautiskeltiin kiisseleistä, luumukräämistä, uunijuustosta ja muista itsetehdyistä juustoista sekä korpuista, töppösenpohjista, kinkerikakusta, pikkuleivistä ja itsetehdyistä karamelleista. Leivät leivottiin itse ja ohjeita on muun muassa varituiseen, rieskoihin ja ruisleipään. Juomatkin tehtiin itse, ja sahdin valmistukselle on omistettu useampi sivu. Kahvin ja teen nauttimiseenkin ohjeistaan: "Alä koskaan juo enempää kuin kaksi kuppia kahvia päivässä -- mieluummin käytettäköön mustaa teetä, sillä vihreä tee saattaa tulla terveydelle vahingolliseksi, se kun liiaksi kiihdyttää aivoja ja hermoja." Teurastamiselle on varattu oma lukunsa, joka oli tällaiselle herkkäsieluiselle ihmiselle aika hurjaa luettavaa, mutta nyt osaisin laittaa  tapposoppaa, kallovelliä, sylttyä ja täyttää makkaroita. Jos en olisi jo aikasemmin lopettanut makkaran syöntiä, aivan varmasti olisin lopettanut tämän luettuani. Myös saippuan tekoon oli hyvät ohjeet. Teurastamisen jälkeen vuorossa olivat juhlaruoat, jotka ovat pysyneet aika samanlaisina pitkään. Kirjan loppuosassa kuvattiin kouluruokailua ja eväitä. Onneksi olen opettaja 2000-luvulla, sillä kouluruokailu osiossa mainitaan, että 1900-luvun alkupuolella opettajan tehtäviin kuului kylvää, hoitaa ja korjata pois herneet, juurekset ym. joita kasvatettiin koulun pihalla ja joiden avulla ruokittiin vähävaraisten torppien lapsia. Epäilen kyllä, että opettaja saattoi käyttää apuna lapsityövoimaa, koska olihan kasvimaanhoito hyvin opettavaista ja tärkeää tietoa tulevaisuuden varalle. Kirjassa oli myös säilöntäohjeita, koska tuohon aikaan ei ollut jääkaappeja tai pakastimia. Onneksi en ole elänyt siihen aikaan, kun ruoanlaitto oli noin vaivalloista. Mutta oli ihana tutustua vanhaan ruokakulttuuriin. Nyt taas osaa arvostaan paljon enemmän nykyajan ruoanlaiton helppoutta ja kauppoja, joista voi ostaa mitä vain milloin vain.