Marja-Liisa Vartio Hänen olivat linnut

Englannin kielessä on sanonta "don't judge a book by its cover", mutta minun täytyy tunnustaa, että minulle vieraan kirjailijan kohdalla myös kansi saattaa vaikuttaa lukupäätökseen. Sen takia minusta onkin hyvä, että kirjahaasteessa on kohta "kirjan kansi on mielestäsi ruma". Ilman tätä kohtaa en välttämättä olisi tarttunut Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut -teokseen, sillä kirjankansi on mielestäni todella tylsä. Vai mitä mieltä te olette?

Kirjan sisältökin on ensisilmäyksellä hiukan tylsä, sillä kirja koostuu lähinnä epäkronologisessa järjestyksessä kuvatuista leskiruustinna Adelen ja hänen palvelijansa Alman keskusteluista, jotka liikkuvat samaa rataa päivästä toiseen. Keskustelut ovat niin tuttuja molemmille, että he täydentävät toinen toistensa keskusteluja, mutta mielenkiintoista on se, että tarina tuntuu aina muuttuvan kerronnan myötä, mikä vähentää tarinan uskottavuutta. Leskiruustinna puhuu pappilan palosta, miehensä sukulaisten hänelle aiheuttamasta mielipahasta muun muassa perintöriitojen muodossa ja hänen miehensä lintukokoelmasta, joka on vähitellen muodostunut tärkeäksi myös ruustinnalle, vaikka häntä aikaisemmin onkin inhottanut miehensä innostus lintujen ampumiseen, täyttämiseen ja niistä huolehtimiseen. Myös Alma kertoo, miten veljen vaimo on ajanut hänet pois kotoaan, eli hänellä ja ruustinnalla on samankaltaisia kokemuksia riidoista sukulaisten kanssa.

Kirjaa lukiessa onkin tärkeä lukea rivien välistä, sillä kaikki ei ole siltä, miltä ulospäin näyttää. Kulisseja on tärkeä pitää pystyssä, vaikka asiat olisivat kuinka hullusti, jotta ei antaisi aihetta juoroiluun. Kirjassa toistuu useampaan otteeseen perintöriidat, juoruilu ja naisten väliset eri-mielisyydet varsinkin talon hoidosta. Myös täytetyillä linnuilla ja lintusymboliikalla on tärkeä osa romaanin kulussa. Kirjan tekeekin mielenkiintoiseksi nimenomaan rivien välissä tapahtuvat asiat. Uskon, että aika moni meistä on törmännyt perintöriitoihin ja juoruiluun oikeassakin elämässä. Ja vanhemmilla ihmisillä on tapana kertoa samat asiat moneen kertaan, varsinkin sellaiset asiat, jotka ovat olleet jollain lailla traumaattisia tai muuten merkittäviä.  

Mielenkiintoisinta kirjassa minusta on se, että eri henkilöiden kuvaukset tapahtumista eroavat suuresti toisistaan, ja jäinkin pohtimaan kenen tarina on uskottavin. Mutta tulin siihen tulokseen, että sitä on turha pohtia, sillä jokaisen kertomus on tosi kertojalleen. Me näemme asiat eri tavalla: jokainen katsoo asiaa omasta näkökulmastaan, jolloin asiat nähdään hyvin eri tavalla, ja asioita tulkitaan itselle edullisessa valossa vakuuttuneina siitä, että se oma näkökulma on se ainoa oikea. Tähän olen törmännyt usein sekä työelämässä että ihmissuhteissani, enkä voi väittää, että en itsekin syyllistyisi tähän. Aika hankala on asettua toisen asemaan, varsinkin jos tuntuu siltä, että on se loukattu osapuoli. Summa summarum. vaikka kirjankansi on tylsä, kirja voi antaa aihetta mielen-kiintoiselle pohdinnalle ja itsetutkiskelulle. 

Kati Hiekkapelto Tumma

Olen tykännyt Kati Hiekkapellon dekkareista tosi paljon, ja varsinkin Kati Hiekkapellon toinen dekkari eli Suojattomat oli erittäin hyvä. Hehkutin sitä jo aikaisemmin. Odotukset olivat siis korkealla kolmatta dekkaria, eli Tummaa, kohtaan, mutta valitettavasti odotukseni eivät ihan kokonaan täyttyneet. Älkää käsittäkö väärin, pidin dekkarista, mutta se ei minun mielestäni ollut yhtä hyvä kuin Suojattomat. Kerron ensin vähän teoksen juonesta, ja sitten erittelen, mistä pidin ja mistä en pitänyt.

Dekkarisarjan päähenkilö, Jugoslaviassa syntynyt suomalainen poliisi Anna Fekete, on lomailemassa äitinsä luona Serbiassa, kun hänen käsilaukkunsa varastetaan viinijuhlilla. Seuraavana päivänä laukun varastanut romanipoika löytyy kuolleena. Paikallinen poliisi, ainakin virallisesti, pitää kuolemaa tapaturmana, mutta Anna ei usko siihen vaan alkaa tutkia pojan kuolemaa omin päin. Juttu paisuu nopeasti, ja Anna uskoo pojan kuoleman liittyvän jotenkin hänen isänsä murhaan, joka tapahtui ennen Jugoslavian sisällissotaa.  

Dekkarin juoni kulkee hyvin, jännitys säilyy koko ajan, eikä loppukaan ole liian ennalta arvattava. Hiekkapelto kuvailee kauniisti helteistä Serbiaa, ja lukiessani tuli sellainen tunne, että olisi ihana käydä tuolla, mikä oli yllättävää, sillä Serbia ei ole ollut unelmakohteideni listalla tähän mennessä. Hiekkapelto myös kuvaa uskottavasti paikallista kulttuuria ja yhteiskuntaa, onpa hän jopa liittänyt kirjaan vuorosanoja unkariksi, joka on Annan äidinkieli. Teos myös valottaa Serbian vähemmistö-politiikkaa ja viimekesäistä pakolaistilannetta Balkanilla, mutta ne on nivottu hyvin yhteen juonen kanssa. Teos myös antaa paljon lisätietoa Annan menneisyydestä, ja ainakin minusta oli ihana nähdä hänet vaihteeksi ihmisten ympäröimänä, sillä Suomessa hän tuntuu olevan kovin yksin.

Nyt päästään sitten mutta-kohtaan. Minua ärsytti useammassa kohdassa Annan Neiti Etsivä -tyyli. Hän tutki juttua omin päin, kävi makoilemassa tapetun ruumiin jättämissä painaumissa, kuljeskeli yksin yöllä tutkimassa ruumista, seikkaili yksin hylätyssä autiotalossa, jossa hänen isänsä oli tapettu, nyppi karvoja ihmisten takeista ja vertaili niitä mikroskoopilla löydöksiinsä. Minun on vaikea uskoa, että koulutettu poliisi toimii näin typerästi ja vaarantaa henkensä useampaan kertaan. Salapoliisityö harmitti siinäkin mielessä, että yleensä Hiekkapelto kuvaa poliisin työtä uskottavasti, ja minä olen pitänyt hänen tavastaan kertoa kaikista työryhmän jäsenistä ja heidän toiminnastaan. Lisäksi minusta oli epäuskottavaa, että kaikki olivat niin valmiita auttamaan Annaa hänen epävirallisissa tutkimuksissaan: hänen suomalaiset kollegansa, serbialainen poliisi salaa esimiehiltään, hänen isänsä vanhat tuttavat, romaniyhteisö jne. Viimeinen asia, josta murisen, on se, että en pidä siitä, kun poliisin tutkima juttu yllättäen liittyy poliisin menneisyyteen. Silloinhan asiaa ei oikeastaan saisi tutkia, jos se liippaa liian läheltä.

Joka tapauksessa kirja kannattaa lukea. Kyseessä on hyvä dekkari, joka tempaisee mukaansa.

Pentti Saarikoski Mitä tapahtuu todella

Luin Pentti Saarikosken runokokoelman Mitä tapahtuu todella kirjahaasteen kohtaan kirjan nimi on kysymys. En ollutkaan aikaisemmin lukenut Saarikoskea, vaikka olin tietysti hänestä kuullut. Tai olin lukenut joitain yksittäisiä runoja koulussa, mutta en kokonaista runokokoelmaa.

Aluksi runoja oli hyvin vaikea ymmärtää, koska ne olivat niin sidottuja ilmestymisaikaansa eli 1960-lukuun, ja 1980-luvulla syntyneenä minulla oli aika hatara käsitys tuon ajan maailmankuvasta. Monet runot käsittelevät kylmää sotaa ja Suomen asemaa kahden suurvallan välissä. Saarikoski suhtautuu Neuvostoliittoon useimmissa runoissaan ihaillen, ja hän ilmoittaa selvin sanoin olevansa kommunisti jo heti ensimmäisessä runossa tämä alkoi, Tämä alkoi. Runoissa myös kritisoidaan kristinuskoa, mikä tietysti on aika tyypillistä kommunismille. Kirja on varmasti aikanaan ollut ajan hermolla ja kuvannut  todellisuutta, mutta nykylukijalle se ei avautunut ihan samalla tavalla.

Vaikka kaikkien runojen sisältö ei puhutellut, niiden muoto kiinnitti huomiota. Luin jostain, että Saarikoski olisi tehnyt runoja siten, että hän lainaili tekstikappaleita muun muassa sanomalehdistä ja sijoitti niitä runoihinsa, eli hän sijoitti "todellisuuden tapahtumia" fiktiiviseen tekstiinsä. Saarikoski oli nähnyt paljon vaivaa asetellessaan runojen säkeitä, ja runot ovat visuaalisesti kauniita kuvia, mutta uskon, että muoto antaa myös vihjeitä siihen, miten runoja tulisi lukea. Osa runoista muodostaa myös sisällöltään tuokiokuvia. Runon kertoja luettelee näkemiään asioita, asioita mitä tapahtuu todella. Useimmat runot eivät kuitenkaan muodosta mitään ehyttä kokonaisuutta, vaan runot koostuvat irrallisista tekstipätkistä, jotka ovat avoimia tulkinnalle. Ehkä runokokoelman tarkoitus on tuoda esiin se, että todellisuus koostuu yksittäisistä havainnoista ja ajatuksista, eikä kenelläkään meillä ole kokonaiskuvaa todellisuudesta. Todellisuus on ihmisen luoma ja avoin tulkinnoille, koska todellisuus on subjektiivista. Jokaisella meillä on oma käsitys siitä, mitä tapahtuu todella. Pääsinpä syvällisiin ajatuksiin runokokoelman äärellä!😂

Karoliina Korhonen Finnish nightmares

Olen internetin syövereissä törmännyt useamman kerran Finnish nightmares -sarjakuvaan, ja se onnistuu aina naurattamaan minua, sillä mielestäni se onnistuu kuvaamaan meitä suomalaisia erittäin hyvin. Kun törmäsin Hulluilla päivillä sarjakuvakirjaan Finnish Nightmares - A Different Kind of Social Guide to Finland (löytyy myös suomenkielisenä), niin minun oli pakko ostaa se. Sarjakuvakirja ei pettänyt odotuksia, vaan nauroin lukiessani melkein joka sivulla. 

Finnish nightmares kertoo suomalaisesta Matista, joka kokee monet sosiaaliset tilanteet ikävinä/ painajaismaisina, koska hän ei oikein tiedä, miten toimia niin, että ei aiheuta itselleen tai muille vaivaa. Meillä suomalaisilla kun on minimalistinen keskustelukulttuuri ja suuta ei avata turhan takia. Tämä korostuu erityisesti silloin, kun Matti tapaa henkilön, joka on tottunut kulttuuriin, jossa harrastetaan monipolvista small talkia.

Karoliina Korhonen onnistuu kuvaamaan meitä suomalaisia ja meidän sosiaalisuutta, tai sen puutetta, lämpimän humoristisesti, mikä tekee sarjakuvasta hauskan, mutta se ei loukkaa millään tavalla, vaikka se käsittelee kulttuurisia stereotypioita. Tunnistin itseni aika monesta kohtauksesta, joten minussakin asuu siis pieni Matti. Esimerkiksi tämä on hyvin tuttu tilanne minulle. Mitä pitäisi tehdä?

Sarjakuvat käsittelevätkin muun muassa tervehtimistä, sosiaalista kanssakäymistä, bussilla matkustamista (niin ikävää jos joutuu istumaan jonkun vieressä ja se toinen vielä kaiken lisäksi aloittaa keskustelun), kaupassa asioimista, ruokakulttuuria ja työelämää. Vaikka en ole sarjakuvien suuri ystävä, olen ihan myyty tämän sarjakuvan edessä. Mahtavaa työtä!

Minna Canth Työmiehen vaimo

Olen lukenut Minna Canthin Työmiehen vaimon lukioikäisenä. Minna Canthin päivän ja P. S. Rakastan kirjoja -blogin innoittamana tartuin uudestaan tähän suomalaiseen klassikkoon. Oli jännä sattuma, että luin tämän heti luettuani Ibsenin Nukkekodin ja näitä näytelmiä tuli tahtomattaankin vertailtua. Niissä oli jotain samaa; onhan ne samalta aikakaudelta, molemmat ovat näytelmiä, ja molemmat käsittelevät naisen asemaa yhteiskunnassa, Lisäksi olen jostain lukenut, että Ibsenin Nukkekoti olisi innoittanut Canthia kirjoittamaan naisasiaa käsitteleviä näytelmiä. Näytelmissä on kyllä myöskin eroja: Nukkekoti kuvaa porvarisperheen ja Työmiehen vaimo nimensä mukaisesti työväenluokan ongelmia.

Kuvittelen, että Työmiehen vaimon juoni on monille tuttu, mutta tässä kuitenkin lyhyt kertaus. Näytelmän alussa Johanna ja Risto menevät naimisiin. Jo hääpäivänä Johanna saa tietää, että Risto on mennyt hänen kanssaan naimisiin rahasta ja että Ristolla on ollut suhde mustalaistyttö Kertun/Homsantuun kanssa. Tapaamme pariskunnan uudestaan vuoden päästä, jolloin heille on syntynyt lapsi. Kaikki Johannan tienaamat rahat menevät Riston juomiseen, ja sekä Johanna että lapsi elävät nälässä, koska naisilla ei ole oikeutta omaan omaisuuteen. Kaiken kukkuraksi Risto vielä jättää Johannan ja palaa Homsantuun kanssa yhteen. 

Mielestäni näytelmä kuvaa hyvin naisen asemaa yhteiskunnassa: nainen ei voi päättää mistään itse, ja sekä maallinen että hengellinen valta puolustavat miehen ylivaltaa. Risto uhkaa Johannaa poliiseilla, kun Johanna ei halua luopua viimeisistä penneistään, Häävieraat siteeraavat vihkikaavaa Johannan epäröidessä saatuaan tietää totuuden miehestään:

Näinkö sinä miehesi tahdolle alammainen olet? Näinkö häntä miehenäsi ja herranasi kunnioitat?

Emmekö kaikki olleet tässä todistajana äsken, kun sinut Riston haltuun annettiin, ollaksesi häneen elinkautesi sidottuna?

Rukoile anteeksi mieheltäsi ja pyydä häntä kärsimään heikkouttasi, muistaen, että hän on vahvemmalla luonnolla ja suuremmalla viisaudella varustettuna.

Ja että minun tulee vaimoa parhaakseni hallita.

Myös yhteisö puolustaa voimakkasti miehen ylemmyyttä. Uskonto, lait ja yhteisön normit kahlitsevat naisen niin tiukasti, että hänellä ei voi olla mitään omaa elämää tai päätäntävaltaa oman elämänsä suhteen. 

Näytelmä herätti aikanaan suuria tunteita, ja Canth kohtasi kovaa kritiikkiä, koska hän kuvasi realistisesti yhteiskunnan ongelmia, epäsiveellistä käytöstä ja  asioita, joista naisilla ei olisi pitänyt olla mitään mielipiteitä. Työmiehen vaimon yhteydessä on puhuttu jopa kirjasodasta. Näytelmä vaikuttaa edelleen tunteisiin, ja minua raivostutti Riston käytös sekä Johannaa että Homsantuuta kohtaaan, maailman epäoikeudenmukaisuus ja tekopyhät hurskastelijat, jotka hehkuttivat miehen paremmuutta, vaikka kuka tahansa näki, että Johanna on moraalisesti ja älyllisesti ylempänä Ristoa. Nykynaisena saa olla kiitollinen edellisille sukupolville, jotka ovat taistelleet naisten oikeuksien puolesta.

Tykkäsin siis naisen aseman kuvauksesta, mutta muut teoksen ansiot jäävät aika vähäisiksi. Henkilöhahmot ovat karikatyyrimäisiä, pääosissa madonna, huora ja juoppo, ja sen takia heihin ei pysty samaistumaan, Juonen kehittely on aika alkeellista. Vuorosanat ovat kuitenkin aika nasevia, ja jotkut niistä ovat jääneet elämään. Näytelmä kannattaa lukea tai katsoa, koska se on suomalainen klassikko ja kertoo menneistä ajoista koskettavasti, mutta kirja ei kuulu suosikkeihini.

Henrik Ibsen Nukkekoti

Luen harvoin näytelmiä, sillä pidän enemmän proosasta, sillä siinä pääsee paremmin sisälle henkilöiden mieleen. Näytelmissähän yleensä on vain vuorosanat ja jonkinlaisia viitteitä siitä, miten sitä pitäisi/voisi esittää näyttämöllä. Kirjahaasteen innoittamana tartuin Ibsenin ehkä kuuluisimpaan näytelmään eli Nukkekotiin. Nukkekoti oli muuten tosi nopea luettava, joten ehkä kiireisinä aikoina kannattaisi lukea näytelmiä. Mutta uskon, että olisin nauttinut Nukkekodista enemmän romaanina, sillä olisi ollut mielenkiintoista päästä Noran ja muidenkin henkilöiden päiden sisälle, ja tietää, mitä he oikeasti ajattelevat.

Nukkekotia, joka julkaistiin 1879, pidetään usein merkittävänä naisen asemaa kuvaavana teoksena, joka on edistänyt naisasialiikkeettä ja sukupuolten tasa-arvoa. Teos kuvaa hyvin sitä, miten naisella ei ollut oikeutta päättää omasta elämästään: naisella ei ollut omaa omaisuutta, ei juurikaan mahdollisuuksia ansaita rahaa tai päättää rahan käytöstä, nainen oli suljettu omaan kotiinsa kuin lintu kultaiseen häkkiinsä, naisten koulutus oli vähäistä, eivätkä he tienneet paljoakaan yhteiskunnasta tai sen toiminnasta, eikä naisilla ollut oikeutta muuttaa yhteiskuntaa niin, että se sopisi molemmille sukupuolille. Ainoa, mitä naiset voivat tehdä, oli mennä naimisiin, hankkia lapsia ja leikkiä kotia. Pieni kärjistys sallittaneen?

Nukkekoti kertoo Norasta ja hänen miehestään Torvaldista. Noran pankinjohtajamies, Torvald, kohtelee Noraa kuin lasta: Torvald määrää, miten Noran pitää pukeutua ja käyttäytyä, mitä hän saa syödä, tehdä ja sanoa, ja Torvald kutsuu Noraa milloin leivoseksi, milloin oravaksi tai joksikin muuksi eläimeksi. (Itse asiassa Torvaldista tuli mieleen Fifty Shades of Greyn Christian, joten ehkä aika ei olekaan ajanut tämän näytelmän ohi.) Nora vaikuttaa alussa hyvin tyytyväiseltä tähän järjestelyyn, ja hän turvautuu mielellään miehensä apuun ja neuvoihin, vaikka syökin tältä salaa karkkeja. Vähitellen paljastuu, että Nora on salannut muutakin mieheltään kuin makeanhimonsa ja syyllistynyt rikokseen. Tosin Nora ei tiennyt syyllistyvänsä rikokseen, sillä hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä on hyvin erilainen kuin ympäröivän patriarkaattisen yhteiskunnan. Tietysti salaisuus paljastuu, ja molemmat aviopuolisot joutuvat huomaamaan, että he eivät tunne toisiaan ja että heidän kuvitelmansa toisistaan ja avioliitostaan ovat vain kuvitelmaa vailla todellisuuspohjaa.

Vaikka teos kuvaa hienosti naisen heikkoa asemaa 1800-luvun lopussa, 2010-luvun feministinä on hiukan hankala nähdä teosta naisasiaa edistävänä, sen verta paljon aika on ajanut sen ohi, ja melko hampaatonta on Ibsenin kritiikkki myös omaan aikalaiseensa Minna Canthiin verrattuna. Pääsyy siihen, että teosta ei voi nähdä kovin naisasiaa edistävänä on se, että päähenkilö Nora on ärsyttävän lapsellinen ja yksinkertainen, ja loppuratkaisukaan ei ole kovin naisia mairitteleva. Näytelmä tuntuu vahvistavan ajatusta, että naiset ovat kuin lapsia ja tarvitsevat holhoojaa. Sen verta älyvapaata Niran toiminta on suurimman osan ajasta. Itse asiassa en pitänyt yhdestäkään henkilöstä nöytelmässä, mutta loppujen lopuksi pidin kyllä näytelmästä. Olisi mielenkiintousta nähdä tämä teatterissa, sillä Noran voi varmasti näytellä monella tapaa.

Juhani Aho Rautatie

Peruskoulussa olisi pitänyt lukea Juhani Ahon Rautatie, mutta se jäi silloin kesken, kun tarina ei oikein temmannut mukaansa. Viime vuoden kirjahaasteessa oli kohta "kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut", ja tarkoituksenani oli lukea Rautatie, mutta se jäi, taas kerran. Tästä sisuuntuneena päätin lukea sen tänä vuonna ja eiköhän se johonkin haastekohtaan sovi. 

Minusta on muuten hienoa, että klassikoita pystyy lataamaan tabletille ilmaiseksi, niin niitä ei tarvitse  ostaa kirjana tai sähköisenä versiona, vaikka ne ehkä antaisivatkin sivistyneen vaikutelman kirjahyllyssä.

Mutta asiaan. Yllätyin siitä, että itse asiassa pidin kirjasta. Ikä ilmeisesti tekee tehtävänsä. Eihän kirjassa edelleenkään tapahtunut paljoa, mutta pidin Juhani Ahon käyttämästä kauniista, ilmaisuvoimaisesta kielestä ja hänen tarkkanäköisestä suomalaisen ihmisen, luonnon ja kulttuurin kuvailusta. Pienoisromaani kertoo pienen mökin ukosta ja akasta, Matista ja Liisasta, ja siitä, kuinka he innostuvat lähteä katsomaan uutta rautatietä ja lopulta päätyvät junan kyytiin. Junamatka ei kuitenkaan suju odotusten mukaisesti, ja lopussa pariskunta palaa takaisin omaan tupaansa, eivätkä he sen jälkeen halua kuullakaan sellaisista uuden ajan hullutuksista kuin junasta, kellosta tai lennättimestä. 

Rautatie oli ilmeisesti osa kansakunnan rakentamisprojektia, sillä Mattia ja Liisaa kuvataan hiukan runebergiläiseen tyyliin ahkerina ja rehellisinä, mutta aika yksinkertaisina kansalaisina. Myös luonnonkuvailussa on jotain hyvin kansallisromanttista ja perisuomalaista tyyliä. Matin ja Liisan tupa kuvataan suhteellisen idyllisenä: he eivät kärsi puutetta eivätkä joudu työskentelemään kovasti elantonsa eteen. Samoin heidän suhteensa rovastiin ja ruustinnaan, jotka edustavat sekä maallista että hengellistä valtaa, on hyvä, vaikka rovasti ja ruustinna kohtelevatkin heitä vähän niin kuin lapsia. Luokkaerot ja heidän tietämättömyytensä paljastuvatkin oikeastaan vasta rautatien yhteydessä. Isomman kylän, eli rautatieaseman omaavan kylän, asukkaat eivät vaivaudu edes tervehtimään heitä ja naureskelevat ja äksyilevät heille. Matti ja Liisa kokevat jäävänsä modernisaation ja modernin yhteisön ulkopuolelle, mutta se ei heitä haittaa, sillä heillä on oma tupa, johon voi eristäytyä. Tämäkin tuntui jotenkin niin perisuomalaiselta ratkaisulta. Viimeiseen asti kannattaa olla muutosvastarintainen ja pysytellä tutussa ja turvallisessa. Mutta ei Aho rautatietä tuomitse: hän osoittaa myös sen, että joillekin rautatie ja teollistuminen tarjoavat mahdollisuuden parempaan työpaikkaan ja yhteiskunnalliseen nousuun. Ja pääseehän rautateitä pitkin vaikka minne, vaikkei nyt ehkä Ameriikkaan, vaikka Matti niin luuleekin. Yli sata vuotta sitten rautateitä tehtiin ympäri Suomea, jotta ihmiset pääsisivät liikkumaan syrjäseuduiltakin kaupunkiin. Nyt rautateitä ja junia karsitaan, joten syrjäseutujen on entistä helpompi  eristäytyä muusta maailmasta.