torstai 19. marraskuuta 2015

William Shakespeare Macbeth

Luin Macbethin ensimmäisen kerran noin 10 vuotta sitten englanniksi. Silloin vanhaan hyvään aikaan, kun englantilaisen filologian aineopintoihin kuului pakollinen William Shakespeare-kurssi. ;)  Olen myös nähnyt muutamia eri versioita siitä televisiossa. Sattumalta latasin iPadilleni Yrjö Jylhän suomentaman Macbethin viime viikolla, ja aloin lukea sitä perjantaina junamatkan ratoksi, ja luin sen loppuun sunnuntain paluumatkalla. Tällä kertaa päällimmäiseksi jäi ajatus, että vaikka teknologia ja aseet ovat kehittyneet huimasti 400 vuoden aikana, ihmisen luonne ei ole juuri muuttunut. Edelleen taistellaan vallasta, uskotaan naurettavia ennustuksia ja uskomuksia, halutaan kahmia parhaimmat edut itselle ja ollaan valmiita kostamaan koetut tai kuvitellut vääryydet mitä hirveimmillä tavoilla säästämättä edes pieniä lapsia. Näytelmä on siis teemoiltaan synkkä, mutta voipi olla, että synkkyys korostuu näin sateisessa marraskuussa, ja varsinkin kun samaan aikaan Macbethin kanssa luin uutisia Pariisin terrori-iskuista. Ehkäpä Shakespearen näytelmät kestävät juuri siksi aikaa, että ne kertovat jotain olennaista ihmisluonnosta, ja niitä voidaan tulkita eri aikoina eri näkökulmista, ja silti ajatella, että tällaisia me ihmiset olemme (tai ainakin ne muut ovat).

Kuten kaikki varmasti tietävät, näytelmä kertoo skotlantilaisen Macbethin tiestä kuninkaaksi keinoja kaihtamatta. Juoni ei ole kovin kummoinen, mutta henkilöt ovat mielenkiintoisia, vaikkakin ehkä vähän yksiulotteisia. Alussa Macbeth kuvataan uljaaksi soturiksi, mutta aika pian hän osoittautuu helposti ohjailtavaksi vätykseksi, joka toimii noitien ja vaimonsa ohjeiden mukaan ja tavallaan myös siirtää syyllisyytensä heille. Vähitellen päästyään vallan ja väkivallan makuun hän muuttuu hirmuhallitsijaksi, joka ei välitä kenestäkään eikä säästä ketään. Myös lady Macbeth on mielenkiintoinen hahmo: hän ei vastaa oman aikansa naisihannetta, sillä hän on hyvin määrätietoinen ja kylmäverinen. Hän useaan otteeseen toivoo voivansa olla mies (tai miehen kaltainen, jotta hän voisi olla aktiivinen osallistuja ja valtaapitävä, mikä ei ollut siihen aikaan mahdollista naisille). Vaikka molemmat päähenkilöt vaikuttavat kylmiltä, he kuitenkin kokevat niin kovaa syyllisyyttä, että he näkevät hallusinaatioita,  Macbeth muuttuu täysin tunteettomaksi tappokoneeksi ja lady Macbeth lopulta menettää järkensä ja päätyy itsemurhaan. Ehkäpä toista ihmistä ei voi vahingoittaa vahingoittamatta itseään.

Olin kuvitellut, että Macbethin lukeminen olisi ollut helpompaa suomeksi, mutta ainakaan Yrjö Jylhän suomennos ei lukemista juuri helpottanut. Lisäksi muutamat kohdat oli suomennnettu niin, että ne ei ainakaan nykylukijan silmissä vastanneet täysin alkuperäisen merkityksiä, tai ainakaan minun tulkintaani niistä. Yritänkin lukea mahdollisimman usein kirjan alkuperäiskielellä, osittain tästä syystä.

Melkoisen synkkää pohdiskelua. Lupaan seuraavaksi kirjoittaa jostain kivasta, viime aikoina kun on tullut bloggailtua synkistä kirjoista kuten Kätilöstä ja Macbethistä.