tiistai 29. joulukuuta 2015

Tove Jansson Meddelande

Tove Janssonin teos Meddelande, joka ilmeisesti on suomennettu nimellä Viesti, on novellikokoelma vuodelta 1998. Tove Jansson on itse valinnut parhaimmat novellinsa eri vuosikymmeniltä tähän kokelmaan ja kirjoittanut lisäksi muutaman novellin tätä varten. Aikaisemmin olin lukenut Tove Janssonilta vain Muumikirjoja, ja pitkään olin tietämätön hänen muusta tuotannostaan. 




Novellit antavat mahdollisuuden päästä seuraamaan eri henkilöiden elämää heidän tärkeissä hetkissään. Toisinaan kyse on tärkeästä juhlasta, kuten novellissa Avslutningsdag, mutta useimmiten kyse on tavallisista, arkisista hetkistä, joista merkityksellisiä tekee se, että henkilö huomaa jotain tärkeää itsestään, muista ihmisistä tai maailmasta. Taide ja luominen ovat voimakkaasti läsnä melkeinpä jokaisessa novelissa, mikä ei ole ihme, kun ottaa huomioon millainen taiteellinen monilahjakkuus Tove Jansson oli. Monissa novelleissa matkustetaan ulkomaille, sillä usein kauempaa näkee asiat selvemmin. Novellien keskiössä ovat usein monimutkaiset ihmissuhteet: ystävyys, rakkaussuhteet ja suhteet sukulaisiin, erityisesti omiin vanhempiin. Muutamissa novelleissa pääsemme tutustumaan myös Tove Janssonin sukuun ja ystäviin.

Vaikka novellit eroavat toisistaan aiheensa ja tyylinsä puolesta, on niissä kuitenkin paljon samaa kuin Muumikirjoissa.Tove Janssonia lukiessa on tärkeä "lukea rivien välistä", ja pidän kovasti hänen tavastaan kuvata henkilöitä/hahmoja. Tove Jansson kuvaa henkilöitänsä kauniisti ja arvostaen sekä pyrkii näkemään kaikissa hyvyyttä ja suvaitsemaan virheitä. Novelleissa ei välttämättä tapahdu suuria, mutta ne antavat ajattelemisen aiheita pitkäksi aikaa. Vaikka osa novelleista on vuosikymmenten takaa, puhuttelevat ne vielä tänäänkin. Esimerkiksi novellissa Resa med Konica vuodelta 1989 valokuvaaja käyttää koko matkansa siihen, että hän pyrkii saamaan täydellisiä kuvia näkemistään asioista, mutta loppujen lopuksi hän ei näe mitään eikä koe mitään, koska ajattelee vain kuvaamista. Minkähän laisen novellin Tove Jansson kirjottaisi meistä älykännykän näpertäjistä ja selfien ottajista?

torstai 24. joulukuuta 2015

Mårten Sandén och Lina Bodén Skorstensjul

Joulukuun ajan olen kuunnellut Mårten Sandenin ja Lina Bodenin lastenkirjaa Skorstensjul. Skorstensjul-tarinaa on voinut kuunnella Dagens nyheterin internetsivuilla, sillä lehden sivuilla on ollut joulukalenteri, jonka jokaisesta luukusta on paljastanut uusi luku kirjasta. Kirja on ilmeisesti julkaistu aikaisemmin tänä vuonna, ja ajatuksena on ollut, että lapselle luetaan yksi luku päivässä 1. - 24.12. Dagens nyheterin sivuilla tarinan lukee näyttelijä Julia Dufvenius.  Sandenin tekstiä ja Bodenin kuvia sivustoilla ei näy, joten Skorstensjul toimii äänikirjana.


Yleensä en pidä äänikirjoista, mutta Julia Dufvenius luki todella kauniisti eläytyen tekstiin. Kuuntelin luvun (kesti noin 5 minuuttia) joka ilta ennen nukkumaan menoa, ja kirjan kuuntelu oli hyvin rentouttavaa. Välillä tuntui kuin olisin siirtynyt lapsuuteen, mitä vahvisti kirjan aihepiiri ja Dufveniuksen luenta.

Sandenin tarina muistuttaa Astrid Lindgrenin ja Charles Dickensin maailmoja.Skorstensjul alkaa siitä, kun Stella, Mago ja Issa karkaavat lastenkodista ja saapuvat Tukholmaan. Mago lähettää isälleen kirjeitä Etelä-Afrikkaan, jotta isä tulisi hakemaan heidät pois. Vain Magolla on isä, mutta he toivovat, että Magon isä hakee heidät kaikki luokseen. Tukholman asemalla he tutustuvat Niklassoniin, joka on asunnoton eikä muista nimeään tai mitään muutakaan menneisyydestään. Asemalla he tapaavat myös Pikku Hain, joka kuuluu"savupiippulapsiin" eli skorstensbarn, joka on ryhmä hylättyjä katoilla majailevia lapsia. Mago, Issa ja Stella lähtevät Pikku Hain mukaan ja saavat hänen kauttaan yöpaikan ja syötävää. Lasten tehtävänä on saada Niklasson muistamaan, kuka hän on, tai muuten joulua ei tule. Erilaisten seikkailuiden kautta lapset onnsituvat tavoitteissaan, ja kirjalla on kaikin puolin onnellinen loppu. Lopussa lapset toteavat, että lahjat ja tavarat eivät ole niin tärkeitä mutta koti, perhe ja läheiset ovat.

Kirjan kuunteleminen oli ihana kokemus näin joulun alla, ja suosittelen sitä lämpimästi. Olisipa suomalaistenkin sanomalehtien sivuilla näin ihana joulukalenteri. Rauhallista joulua kaikille!

lauantai 19. joulukuuta 2015

Vilja-Tuulia Huotarinen Sakset kädessä ei saa juosta

En ole pitkään aikaan lukenut kokonaista runokokoelmaa, mutta eräs tuttavani suositteli Vilja-Tuulia Huotarisen runoja, ja sain käsiini Sakset kädessä ei saa juosta. Oikeastaan runojen luku olikin ihan hyvä vaihtoehto kiireiseen syksyyn, sillä runoteoksesta voi lukea vaikkapa vain runon päivässä, tai välillä voi lukea useamman runon päivässä ja sitten pitää useamman välipäivän ilman että unohtaa juonen.

Runoteos kuvaa nuoren naisen elämää monelta taholta, mutta keskeiseksi teemaksi tuntuu nousevan naisen erilaisuus: hän kokee, että hän ei pysty täyttämään yhteiskunnan nuorille naisille asettamia odotuksia ja normeja. Ja teini-iässähän kamalinta on olla erilainen, erottua joukosta, sillä silloin tulee helposti kiusatuksi.

Leiman saa, se on huulipunan jälki,
Minua sanotaan huoraksi kun suutelen suinpäin
että maailma tekisi samoin minulle.

Monet runot ovat täynnä angstia ja jopa kuoleman kaipuuta. Runojen sanoma kuitenkin tuntuu olevan, että vika ei ole naisessa vaan ympäröivässä yhteiskunnassa. (Tietysti kyse voi olla minun tulkinnastani. ;) )

Tytöt ovat tehneet katsomon hankeen
enkelinkuvia, lunta ne ovat,
sillä peli on menetetty.
              Säännöistä tuli sellaiset,
että vain voittajat osuvat oikeaan,

Mutta on joukossa myös positiivisempia sävyjä, kun käsitellään rakastumista ja ystävyyttä. Lisäksi minä olin näkevinäni joissain runoissa toivoa siitä, että maailmaa ja sääntöjä voisi ehkä muuttaa, että jokainen voisi kulkea omaa polkuaan.

Selviän hengissä, putoan jalat edellä
maan pinnalle ja kävelen pois. Nikama nikamalta
murskautuu maa poluksi ja joku sanoo:
Tuolla kävelee nainen joka tietää mitä tahtoo.


Minä tykkäsin runokokoelmasta, ja suosittelen sitä nuorille ja oikeastaan kaikenikäisille naisille.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Juha Seppälä Suomen historia

Luin Juha Seppälän Suomen historian itsenäisyyspäivän aikoihin. Nimen perusteella kuvittelin, että luvassa on lyhyitä kertomuksia tunnetuista suomalaisista myyteistä, tapahtumista ja suurmiehistä isänmaallisessa hengessä. Ensimmäinen luku viittasikin hiukan tähän suuntaan. Ensimmäisessä luvussa kirjailija esittelee sukututkimuksen omaisesti erään suvun, ehkä omansa, tarinaa. Ensimmäisen luvun kertojan suku on maalta, torpista ja pienistä taloista, mihin varmaan monet suomalaiset pystyvät samaistumaan. Esi-isät ovat elättäneet itsensä viljelemällä maata ja tekemällä käsitöitä. Ensimmäisessä luvussa kuvaillaan myös tyypillistä suomalaista maisemaa: lampea, koivuja, soita.

Seuraavat luvut käsittelevät tunnettuja suomalaisia, mutta sävy on erilainen kuin ensimmäisessä luvussa. Kirjoittaja kuvailee omaa sukuaan lämmöllä ja hartaudella, kun taas tunnettuja suomalaisia kuvataan osittain humoristisella, kieli poskessa -mentaliteetillä ja osittain ivallisesti, jolloin taustalla tuntuu olevan halu tiputtaa kunnioitetut suomalaiset jalustaltaan. Osa kuuluisuuksista käsitellään muutamalla rivillä, osalle on varattu muutama sivu, mutta Mannerheim saa kokonaan oman luvun, joka käsittää noin puolet teoksesta. Mielestäni luvun pituus viittaa siihen, että Mannerheimia usein pidetään hyvin merkittävänä suomalaisena, mutta kaikista teoksen henkilöistä hänet kuvataan kaikkein negatiivisimmassa valossa. Suurin osa luvusta käytetään Mannerheimin suolentoiminnan ja seksielämän kuvailuun, mikä minusta on lapsellista. Kuka tahansa teini-ikäinen pystyy kirjoittamaan vastaavaa tekstiä halutessaan. Mielenkiintoiseksi kritiikki muodostuu niissä kohdissa, joissa pohdiskellaan Mannerheimin suomalaisuutta ja isänmaallisuutta. Luvussa nostetaan esiin muun muassa  se, että Mannerheim ei osannut suomea kovinkaan hyvin, vietti paljon aikaa ulkomailla ja palveli pitkään Venäjän armeijassa. Toisaalta se osoittaa sen, että Suomi on aina ollut monikulttuurinen, eikä suomalaisuutta voi määritellä kielen, elämäntyylin tai asuinpaikan mukaan.

Muissa luvuissa henkilöitä käytiin läpi pyörryttävää vauhtia, ja useammassa kohdassa minun piti varmistaa, mitä henkilöt olivat oikeasti tehneet, sillä Seppälä otti suuria vapauksia kuvatessaan henkilöitä. Teoksesta saakin varmasti enemmän irti, jos tuntee hyvin suomalaisia urheilijoita ja taitelijoita sekä heidän elämäntarinansa.  Toisaalta tuntui hassulta tarkistaa asioita Wikipediasta, sillä onhan kaikki tieto ja historia ihmisten kirjoittamaa. Mikä tekee Wikipediasta uskottavamman kuin Seppälän Suomen historia? Seppälän teoksen tyyli kyllä kertoi, että ihan kaikki ei ole faktaa, mutta hänen teoksensa on mielenkiintoinen sekoitus faktaa ja fiktiota. Teos on myös hyvä esimerkki siitä, että kaikkea lukemaansa ei kannata uskoa vaan lukiessa kannattaa olla kriittinen. Mikään teos ei kerro koko totuutta vaan osan totuudesta. Seppälä esimerkiksi kuvaa Isontalon Anttia ahkerana viljelijänä, kun taas julkisuuteen on aikaisemmin tuotu hänen väkivaltainen luontonsa. Asioita voi siis kuvata monesta näkökulmasta, ja jokainen voi itse päättää, mikä on se oikea versio historiasta. Vai voiko?


tiistai 8. joulukuuta 2015

Kaari Utrio Tarpeellisia neuvoja naisille

Olen Kaari Utrion fani, ja kun näin kirjaston hyllyssä pienen, mutta kauniin kirjan, jossa luvattiin antaa tarpeellisia neuvoja naisille, niin pakkohan se oli lainata. Jokaisella aukeamalla on muutama hyödyllinen neuvo ja kaunis kuva, joka jollain lailla liittyy vieressä oleviin neuvoihin. Kuvat ja neuvot limittyvät toisiinsa ja luovat yhdessä kauniin tunnelman.



Kuvat viestivät vanhasta ajasta, ja koska kyseessä on Kaari Utrio, kuvittelin kirjan sisältävän viisaita neuvoja menneiltä sukupolvilta. Osa neuvoista voikin olla viime vuosituhannelta, mutta mukana on yllättävän tuoreita ohjeita.
Pane euro päivässä säästöpossuun. Se ei juuri tunnu, mutta jouluna sinulla on lahjarahat koossa.
Älä käytä erisnimiä puhuessasi kännykkään toisten ihmisten kuullen.

Mukana on myös ohjeita, jotka toimivat vuosisadasta toiseen.
Ajattele jotakin iloista asiaa ennen mukahtamista, ja muista se ensimmäiseksi aamulla.
Ole avoin uusille kokemuksille.
Säännöllinen liikunta on tärkeää.

Neuvot ohjaavat naisia monissa eri tilanteissa. Kaari tarjoilee ohjeita pukeutumiseen ja ulkonäköön liittyvissä asioissa, vapaa-ajan viettoon, onnellisen parisuhteen ylläpitämiseen, lasten kasvattamiseen, ihmissuhteiden vaalimiseen ja muutenkin sopivaan käytökseen eri tilanteissa, työelämässä menestymiseen, matkustamiseen, kodinhoitoon, sisustamiseen ja taiteista nauttimiseen. Ohjeissa on lämmin sävy, eivätkä ne tunnu samanlaiselta painostukselta kuin jotkut naistenlehtien artikkelit, joissa hehkutetaan, miten tekemällä näin tulet täydelliseksi. Kirjan voi lukea yhdellä istumalla, tai ohjeita voi lukea yksikerrallaan pohtien, haluaako noudattaa ohjetta ja miten ne saisi liitettyä omaan arkielämään. Ja ohjeisiin voi palata kerta toisensa jälkeen.Tässä vielä muutama hyvä vinkki meille kirjaihmisille:
Lue joka päivä jotain keksittyä, kuten romaania, runoa tai satua.
Lukiessa ei aika mene koskaan hukkaan.


torstai 19. marraskuuta 2015

William Shakespeare Macbeth

Luin Macbethin ensimmäisen kerran noin 10 vuotta sitten englanniksi. Silloin vanhaan hyvään aikaan, kun englantilaisen filologian aineopintoihin kuului pakollinen William Shakespeare-kurssi. ;)  Olen myös nähnyt muutamia eri versioita siitä televisiossa. Sattumalta latasin iPadilleni Yrjö Jylhän suomentaman Macbethin viime viikolla, ja aloin lukea sitä perjantaina junamatkan ratoksi, ja luin sen loppuun sunnuntain paluumatkalla. Tällä kertaa päällimmäiseksi jäi ajatus, että vaikka teknologia ja aseet ovat kehittyneet huimasti 400 vuoden aikana, ihmisen luonne ei ole juuri muuttunut. Edelleen taistellaan vallasta, uskotaan naurettavia ennustuksia ja uskomuksia, halutaan kahmia parhaimmat edut itselle ja ollaan valmiita kostamaan koetut tai kuvitellut vääryydet mitä hirveimmillä tavoilla säästämättä edes pieniä lapsia. Näytelmä on siis teemoiltaan synkkä, mutta voipi olla, että synkkyys korostuu näin sateisessa marraskuussa, ja varsinkin kun samaan aikaan Macbethin kanssa luin uutisia Pariisin terrori-iskuista. Ehkäpä Shakespearen näytelmät kestävät juuri siksi aikaa, että ne kertovat jotain olennaista ihmisluonnosta, ja niitä voidaan tulkita eri aikoina eri näkökulmista, ja silti ajatella, että tällaisia me ihmiset olemme (tai ainakin ne muut ovat).

Kuten kaikki varmasti tietävät, näytelmä kertoo skotlantilaisen Macbethin tiestä kuninkaaksi keinoja kaihtamatta. Juoni ei ole kovin kummoinen, mutta henkilöt ovat mielenkiintoisia, vaikkakin ehkä vähän yksiulotteisia. Alussa Macbeth kuvataan uljaaksi soturiksi, mutta aika pian hän osoittautuu helposti ohjailtavaksi vätykseksi, joka toimii noitien ja vaimonsa ohjeiden mukaan ja tavallaan myös siirtää syyllisyytensä heille. Vähitellen päästyään vallan ja väkivallan makuun hän muuttuu hirmuhallitsijaksi, joka ei välitä kenestäkään eikä säästä ketään. Myös lady Macbeth on mielenkiintoinen hahmo: hän ei vastaa oman aikansa naisihannetta, sillä hän on hyvin määrätietoinen ja kylmäverinen. Hän useaan otteeseen toivoo voivansa olla mies (tai miehen kaltainen, jotta hän voisi olla aktiivinen osallistuja ja valtaapitävä, mikä ei ollut siihen aikaan mahdollista naisille). Vaikka molemmat päähenkilöt vaikuttavat kylmiltä, he kuitenkin kokevat niin kovaa syyllisyyttä, että he näkevät hallusinaatioita,  Macbeth muuttuu täysin tunteettomaksi tappokoneeksi ja lady Macbeth lopulta menettää järkensä ja päätyy itsemurhaan. Ehkäpä toista ihmistä ei voi vahingoittaa vahingoittamatta itseään.

Olin kuvitellut, että Macbethin lukeminen olisi ollut helpompaa suomeksi, mutta ainakaan Yrjö Jylhän suomennos ei lukemista juuri helpottanut. Lisäksi muutamat kohdat oli suomennnettu niin, että ne ei ainakaan nykylukijan silmissä vastanneet täysin alkuperäisen merkityksiä, tai ainakaan minun tulkintaani niistä. Yritänkin lukea mahdollisimman usein kirjan alkuperäiskielellä, osittain tästä syystä.

Melkoisen synkkää pohdiskelua. Lupaan seuraavaksi kirjoittaa jostain kivasta, viime aikoina kun on tullut bloggailtua synkistä kirjoista kuten Kätilöstä ja Macbethistä.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Katja Kettu Kätilö

Lukeminen ja varsinkin bloggaaminen kirjoista on valitettavasti jäänyt viime aikoina hyvin vähäiseksi johtuen aika suurista muutoksista elämässäni kesän aikana. Yleensä kesällä tulee luettua paljon, mutta tämä kesä muodosti harmillisen poikkeuksen hyvään sääntöön. Kesän jälkeen tartuin Katja Ketun romaaniin Kätilö, ja ajatuksenani oli lukea se ennen elokuvan ensi-iltaan, mutta kyseisen romaanin lukeminen tökki ja lukuprojekti venyi. Sain luettua sen muutama viikko sitten, ja lukukokemuksen sulattelu vei aikansa, joten siksi bloggaan siitä vasta nyt. Kirja oli kuitenkin niin vaikuttava, että halusin blogata siitä.



Varsinkin Kätilö-elokuvaa on mainostettu rakkaustarinana, minkä koen kyllä aika harhaanjohtavana. Kyse ei todellakaan ole perinteisestä rakkausromaanista vaan rakkaus on romaanissa lähinnä kamalan tapahtumaketjun alkuunpaneva voima sekä päähenkilön selitys moniin, tyhmiin ratkaisuihinsa.
                      
Elokuvan ilmestyttyä monet varmasti tietävät kirjan juonen, joten kuvaan sen aika lyhyesti: Kesäkuussa 1944 kirjan päähenkilö eli kätilö, joka on oman yhteisönsä hyljeksimä, tapaa SS-upseeri Johann Angelhurstin Petsamossa ja rakastuu tähän ensisilmäyksellä. Rakkauden vuoksi kätilö on valmis seuraamaan miestä vaikka maailman ääriin ja päätyy hänen perässään saksalaisten ylläpitämälle Titovkan vankileirille, jossa huomaa Johannin kärsivän lääkeriippuvuudesta ja sodan aiheuttamista mielenterveysongelmista. Pari saa kokea rakkauden täyttämiä onnen hetkiä vain lyhyen ajan Kuolleen miehen majalla Jäämeren rannalla, ennen kuin karu todellisuus saavuttaa heidät Titovkan vankileirillä sodan lähestyessä loppuaan, jolloin saksalaisten täytyy poistua Lapista. Nämä kaksi paikkaa ovat toistensa vastakohdat: Kuolleen miehen maja ja sitä ympäröivä jylhän kaunis luonto toimivat rakastavaisten lemmenpesänä kun taas Titovkan vankileiri tuo esiin ihmisten pahuuden, julmuuden ja välinpitämättömyyden. Ympäröivän luonnon kauneus toimii siis jyrkkänä kontrastina ihmisen luomalle rumuudelle.

Kirjan parasta antia ovatkin Lapin jylhän luonnon kuvailu sekä Katja Ketun käyttämä ilmaisu-voimainen ja rikas kieli, joka saa lukijan tuntemaan kuin hän olisi paikalla näkemässä ja kokemassa kaiken. Autenttisuuden tunnetta lisää henkilöiden käyttämä peräpohjalainen murre, varsinkin kun eri henkilöt puhuvat sitä hiukan eri tavoin. Kätilön kieli on suoraa ja siloittelematonta, mutta se kuvaa hyvin tapahtumia, sillä kätilöä ympäröivä maailma ei sekään ole siloiteltu tai kaunis.
                      
Mutta kirjassa on myös paljon asioita, jotka eivät miellyttäneet ainakaan minua. Kirjan juoni ei etene kronologisesti vaan koko ajan hypitään eri aikatasolta toiselle, ja minulla oli vaikeuksia hahmottaa missä järjestyksessä tapahtumat tapahtuvat, ja yleisvaikutelma kirjasta oli aika sekava. Kirja jättää muutenkin paljon lukijan tulkinnan ja rivien välistä lukemisen varaan. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii kätilön saapuminen Titovkan vankileirille. Aluksi kätilö tuntuu olevan suhteellisen tietämätön leirin tapahtumista, mutta nykylukija pystyy päättelemään koko kauheuden yhdistelemällä kirjan yksityiskohtia tietoihinsa natsien keskitys- ja vankileirien julmuuksista. Kirja ei ole helppo aiheensakaan vuoksi, sillä kuvaukset natsien vankileiristä ja naisten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta olivat minusta ahdistavia

On kuitenkin hyvä, että vaikeista ja vaietuista asioista keskustellaan kirjallisuu-dessa. Kätilö käsitteleekin monia Suomessa vaiettuja asioita kuten suomalaisten ja saksalaisten yhteistyötä jatkosodan aikana, Lapin sodan tapahtumia sekä saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten välisiä suhteita. 

Kirjassa oli siis paljon hyvää, mutta henkilökohtaisesti en tykkää lukea tällaisia "pahan mielen" kirjoja usein. Välillä on ihan hyvä herätellä itsensä näkemään maailman pahuus, mutta yleensä ottaen tykkään lukea onnellisempia kirjoja. Kirjat toimivat minulle usein "pakona todellisuudesta".

torstai 9. heinäkuuta 2015

Mary Shelley Frankenstein

En ole aikaisemmin lukenut Frankensteinia, koska suhtaudun ennakkoluuloisesti kauhukirjallisuuteen, ja kuvittelin Frankensteinin edustavan tätä tyylisuuntaa, kun kuulin, että Frankenstein loihtii hirviön ihmisten ruumiinosista. Kirja oli kuitenkin positiivinen yllätys, ja pidin kirjasta paljon. Uskon, että se ansaitsisi useammankin lukukerran, koska uskon että joka lukukerralla kirjasta paljastuu jotain uutta, ja kirja avaa uusia näkökulmia ihmisyyteen.

Jostain kumman syystä Frankensteinin luoma hirviö, joka ei saanut missään vaiheessa nimeä, herätti minussa suurta myötötuntoa, kun taas Frankenstein itse oli lähinnä ärsyttävä hahmo. Frankenstein luo hirviön, jättää sen oman onnensa nojaan, syyttää sitä kaikesta pahasta, saa hysteerisiä kohtauksia eikä minun mielestäni ota riittävästi vastuuta sen luomisesta. Frankenstein syyttää kohtaloa, lukemiaan kirjoja ja ohjaajiaan hirviön luomisesta, mutta ei milloinkaan huomaa, että muut jotka ovat opiskelleet samoin kuin hän eivät ole ryhtyneet luomaan hirviöitä, tosin hänen mukaansa suurin syy siihen on se, että hän on poikkeuksellisen lahjakas ja kunnianhimoinen.

Hirviö on alussa hyvin kiltti ja pyrkii auttamaan ihmisiä, mutta ihmiset hyljeksivät ja jahtaavat häntä hänen pelottavan ulkomuotonsa takia. Kaikkien kokemiensa kauheuksien jälkeen hänestä tulee hirviö, joka janoaa kostoa ja haluaa tuhota Frankensteinin ja hänen läheisensä, mutta vain ja ainoastaan Frankensteinin lähipiirin, muut hän jättää rauhaan. Tavallaan kyse on itseään toteuttavasta ennustuksesta. Shelleyn johtoajatuksena tuntuu olevan, että ihminen tarvitsee muita ihmisiä pysyäkseen inhimillisenä: Frankenstein pystyy luomaan hirviön ainoastaan yksinäisyydessä, eristyksissä muista, ja Frankensteinin luoma olento muuttuu hirviöksi vasta kun muut hänet hylkäävät.

Shelley tuntuu kritisoivan oman aikansa tieteisuskoa, ja Frankensteinin hirviö toimii hyvänä esimerkkinä siinä, että ihmisen ei pitäisi sotkeutua luonnon kiertokulkuun tai pyrkiä selvittämään kaikkia luonnonihmeitä. Sekä Frankenstein että hänen hirviönsä huomaavat, että tieto vain lisää tuskaa. Frankenstein toivoo, että hän ei olisi ikinä oppinut luomaan hirviötä, ja hirviö tulee hyvin onnettomaksi huomatessaaan kuinka erilainen hän on kuin muut.

Kirjaa lukiessa pohdin myös paljon, mikä on totta ja mikä vain mielikuvituksen tuotetta. Frankenstein on suurin piirtein ainoa, joka näkee hirviön. Frankenstein ei ole mitenkään luotettava kertoja, sillä hän kokee useita hermoromahduksia, ja välillä vaikuttaakin siltä kuin hirviö olisi lähinnä mielikuvituksen tuotetta, Frankensteinin pään sisällä riehuva demoni eikä mikään oikea hahmo. Frankenstein ei kerro hirviöstä kenellekään, oikeastaan vain tutkimusmatkailijalle, jonka hän löytää lähellä Pohjoisnapaa, ja joka kirjoittaa Frankensteinin tarinan sisareelleen kirjeen muodossa. Frankenstein ei halua kertoa hirviöstä muille, koska pelkää muiden pitävän häntä hulluna, mikä kieltämättä olisi aika todennäköistä. Ehkäpä ei ole mitään hirviötä vaan kaiken takana on Frankensteinin pimeä puoli (tohtori Jekyll ja mister Hyde samassa persoonassa). Ehkäpä jokaisen meidän sisällä asuu hirviö, joka pääsee valloilleen, jos emme saa tarpeeksi rakkautta.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Juha Ruusuvuori Muukalainen Rantaruotsissa

Olen hankkinut Juha Ruusuvuoren Muukalainen Rantaruotsissa jokin aika sitten alennusmyynnistä lähinnä kannen ja kirjan nimen vuoksi. Minua kiehtoi ajatus siitä, että suomenkielinen kirjailija lähtee tutkimusmatkalle ruotsinkieliselle rannikkoseudulle alkuasukasoppaanaan pilapiirtäjä Leif Sjöström. Kuvittelin, että kirja olisi hauska parodia valkoisen miehen tutkimusmatkasta vieraaseen kulttuuriin 1800-luvun matkakertomusten tyyliin, mutta kirja ei oikein vastannut odotuksiani.

Kirja oli omituinen sekoitus, joka koostui päiväkirjamaisista matkaselostuksista joissa esimerkiksi mainostettiin Vaasan museota, tunnettujen suomenruotsalaisten kuten Stina Ekbladin haastatteluista, tietoiskuista jotka useimmiten liittyivät Suomen historiaan, ruotsinkielisten kuntien esittelyistä ja kirjailijan pohdinnoista, jotka lähinnä käsittelivät sitä, miksi suomenruotsalaiset ovat onnellisempia ja menestyvämpiä kuin suomenkieliset ja kuinka tärkeä osa suomalaista historiaa ja nykypäivää suomenruotsalaiset ovat.

Eniten pidin tietoiskuista, sillä ne sisälsivät paljon uutta ja mielenkiintoista tietoa Suomen historiasta, mutta ne myös osoittivat selkeästi sen, että kirjailija oli hyvin perehtynyt aiheeseen eikä siis ole mikään tavallinen tutkimusmatkailija, joka seurailee ihmeissään "alkuasukkaiden" toimintaa. Matkakuvaukset saivat minut kiinnostumaan kotimaan matkailusta ja ehkäpä poikkean heinäkuussa joissakin kirjassa mainituista paikoista, sillä useimmat suomalaiset paikat ovat parhaimmillaan kesäaikaan. Valitettavasti kirja ei ollut erityisen hauska, tai ehkäpä sen huumori ei vain uppoa kaikkiin.

Lisäksi kirjailija oisi voinut luottaa enemmän lukijansa päättelykykyyn ja kykyyn lukea rivien välistä. Nyt kirjassa oli turhaa toistoa ja ainakin minua kyllästytti kirjailijan tapa alleviivata sitä, miten asiat ovat paremmin Rantaruotsissa ja ihmiset mukavampia. Enkä tiedä onko muutenkaan järkevä tehdä tällaisia yleistyksiä. Kuvittelisin, että jokaiseen kansanryhmään mahtuu monenlaisia ihmisiä. Kaiken kukkuraksi kirjailija sortuu perisuomalaiseen itsesääliin ja suomalaisuuden mollaamiseen. Miksi me emme voisi olla ylpeitä siitä mitä olemme ja murehtia vähemmän mitä muut meistä ajattelevat.

Kirja kuitenkin herätti paljon kysymyksiä suomalaisuudesta ja monikulttuurisesta Suomesta. Kirjailija kysyi kirjassa hyviä kysymyksiä, joihin kirja ei antanut suoria vastauksia, mutta ainakin minä jäin pohtimaan kysymyksiä.
Kieli muokkaa ihmistä, kieli luo sitä kulttuuria , johon ihminen syntyy ja jossa hän elää. Mutta miten pitkälle kieli meitä rakentaa? Kielen avulla havainnoidaan maailmaa, mutta olemmeko myös sen vankeja?

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Tove Jansson Muminpappans memoarer (suom. Muumipapan urotyöt)

En ole lukenut Muumi-kirjoja aikaisemmin, vaikka lapsena seuransinkin innokkaasti Muumi-sarjaa televisiosta. Tove Janssonin juhlavuoden kunniaksi sain joululahjaksi pari Tove Janssonin kirjaa alkuperäiskielellä, ja vihdoinkin sain tartuttua yhteen niistä. Muminpappans memoarer on ilmeisesti sarjan neljäs osa, joka julkaistiin 1950 nimellä Muminpappans Bravader Skrivna av Honom Själv, ja uudistettu versio vuonna 1968 nimellä Muminpappans memoarer. Kirja on ilmeisesti julkaistu suomen kielisenä vuonna 1963 nimellä Muumipapan urotyöt.


Oikeastaan oli hyvä aloittaa Muumien lukeminen tästä kirjasta, sillä kirja kertoo Muumipapan lapsuudesta ja nuoruudesta sekä esittelee Nipsun ja Nuuskamuikkusen vanhemmat sekä Pikku Myyn ja hänen sukulaisiaan. 

Muumeja usein pidetään lapsille tarkoitettuna, mutta Muumi-kirjat antavat paljon ajattelemisen aihetta myös meille aikuisille. Muumipapan muistelmat alkavat siitä, kun hänet jätettiin löytölasten-kodin portaille. Muumipappa koki lapsuutensa kamalana, koska lastenkotia ylläpitävä Hemuli vaatii kaikilta tarkkuutta, järjestelmällisyyttä ja velvollisuuksien täyttämistä sekä paheksuu hauskanpitoa. Hemuli vaikuttaa siis olevan perisuomalaisten hyveiden ruumiillistuma, ja jokainen meistä on varmasti tavannut hemuleita elämänsä varrella. Lisäksi on tunnustettava, että opettajan roolissa usein tulee omaksuttua paljon hemulimaisia piirteitä ja esimerkiksi opettavaisten leikkien järjestäminen on ihan arkipäivää. Muumipappa sen sijaan haluaa ihmetellä kaikkea, kysellä "tyhmiä" kysymyksiä ja pitää hauskaa luovassa ympäristössä. Muumien ihanne tuntuukin olevan vapautuminen yhteiskunnan kahlitsevista säännöistä.

Myös Muumipapan myöhemmin tapaamat ystävät Fredrikson ja Juksu jakavat hänen näkemyksensä oman tien kulkemisen tärkeydestä. Fredrikson haluaa keksiä kaikkea uutta ja ihmeellistä, Juksu haluaa laiskotella ja välillä uhmata yhteiskunnan kieltoja, ja Muumipappa haluaa olla suuri seikkailija. Muumipappa. Juksu, Hosuli ja Fredrikson lähtevät merille Fredriksonin rakentamssa laivassa, ja nelikko törmää monenmoisiin seikkailuihin matkan varrella. Kirjan loppuosassa he päätyvät Itsevaltiaan saarelle, jossa Hosuli menee naimisiin Sosulin kanssa, Muumipappa tapaa Muumimamman ja Juksu tapaa Mymmelin, jonka kanssa hän sitten myöhemmin saa Nuuskamuikkusen. Paljastuu myös että samainen Mymmeli on Pikkku Myyn äiti, sillä Pikku Myy syntyy kirjan lopussa.

Kirjan parasta antia on minun mielestäni pohdinta meistä ihmisista, vaikka kirja ei oikeastaan kerrokaan ihmisistä vaan muumeista, hemuleista, tahmatassuista, möröstä ja muista olioista. Mielenkiintoisinta on sekä Fredriksonin että Itsevaltiaan tapa jaotella meitä eri tyyppeihin. Fredriksonin mielestä on neljänlaisia tyyppejä: niitä jotka haluavat omistaa (Sosuli), niitä jotka haluavat tehdä (Fredrikson), niitä jotka haluavat tulla kuuluisiksi (Muumipappa) ja niitä jotka vain osaavat olla (Juksu). Itsevaltias taas jakaa alaisensa kolmeen ryhmään sillä perusteella miten he löytävät piiloitetut kananmunat: niihin jotka säntäilevät sinne tänne tai ovat liian laiskoja etsimään odottaa palkintona lyhyet ruumiinnautinnot, niihin jotka etsivät järjestelmällisesti ja järkevästi odottaa käytännölliset lahjat ja niihin jotka käyttävät mielikuvitusta etsinnöissään odottaa hyödyttömät mutta koristeelliset palkinnot. Jokainen voi pohtia, mihin ryhmään kuuluu.

Kirjan ainoa ärsyttävä piire oli Muumipapan täydellinen itsekkyys ja omaan napaan tuijottaminen.
En för mig mycket utmärkande egenskap är att till varje pris göra intryck på min omgivning genom att uppväcka beundran, medlidande, skrämsel eller överhuvudtaget något slags känslor som innefattar intresse.
Mutta se taitaa olla useimpien meidän helmasynti. Vai voiko joku rehellisesti sanoa, että ei haluaisi tehdä jonkinlaista vaikutusta tapaamiinsa ihmisiin? Muumipappa tuo hienosti esiin sen, että muistelmat ovat aina jonkun ihmisen subjektiivinen näkemys tapahtumista eivätkä siis mitään tarkaa historian kuvausta.


tiistai 16. kesäkuuta 2015

L. M. Montgomery Hedelmätarhan Kilmeny

Lapsena yksi suosikkikirjoistani oli L. M. Montgomeryn iki-ihana Anna-sarja. Jostain syystä samaistuin voimakkaasti Annaan, ja taisinpa ensimmäisen kerran harkita opettajan ammattia lukiessani Anna opettajana. Nostalgian saattelemana tartuin Montgomeryn aikuisille suunnattuun kirjaan Hedelmätarhan Kilmeny, joka myös sijoittuu Prinssi Edwardin saarille niin kuin Anna-kirjat. Valitettavasti koin karvaan pettymyksen lukiessani Hedelmätarhan Kilmenyn. Lapsuuteen ei voi selvästikään palata, ja ajan hammas oli kuluttanut Hedelmätarhan Kilmenyn tehoa huomattavasti, ja osa juonenkäänteistä tuntui lukijasta lähinnä naurettavalta.

 

Kirjan päähenkilö on Eric Marshall, joka kirjan alussa valmistuu Queenslean collegesta ja joka muuttaa Lindsayn kylään toimiakseen ystävänsä pyynnöstä opettajana kylän koulussa. Paikan päällä Eric ihastuu kylän kuvankauniisiin maisemiin ja viettää vapaa-aikansa tutustuen ympäristöönsä kävellen. Eräänä iltana hän päätyy vanhaan ja kauniiseen hedelmätarhaan, jossa hän yllättäen tapaa maailman kauneimman neidon soittamassa viulua taidokkaasti. Nähtyään Ericin tyttö säikähtää ja katoaa sanaa sanomatta. Ensisilmäyksellä korviaan myöten rakastunut Eric yrittää selvittää, kuka tyttö on, Lopulta hän saa selville, että tyttö on Kilmeny Gordon, jota sukulaiset pitävät talossaan ja joka ei koskaan näyttäydy kylässä mykkyytensä takia. Tytön mykkyys johtuu hänen äitinsä suuresta synnistä. Eric alkaa kuitenkin tapailla tyttöä salaa puutarhassa, ja Eric  huomaa, että tyttö on poik-keuksellisen älykäs, ja tyttö vastailee Eric puheisiin kirjoittamalla nokkelia vastauksia liitutaululle. Vähitellen Eric muistaa, että ei ole sopivaa tapailla tyttöä kaksin sukulaisten selän takana, ja hän ehdottaa tapaamista tytön sukulaisten kanssa. Ennen kuin he ehtivät tavata sukulaiset, heidät nähdään suutelemassa.                                                                                                                                   Tahattoman suudelman suloisuus viipyi puoliksi huumaavana Ericin huulilla, kun hän käveli kotiin päin. Hän tiesi, että oli avannut Kilmenylle naisena olemisen portit.                                                       Tämän jälkeen Eric pyytää päästä naimisiin Kilmenyn kanssa suuren ja polttavan rakkautensa takia, mutta Kilmeny ei halua tuottaa Ericille sellaista häpeää, kuin naimisiinmeno mykän naisen kanssa aiheuttaisi. Onneksi Kilmeny saa kirjan lopussa äänensä takaisin, ja pariskunta elää yhdessä onnel-lisena elämänsä loppuun asti.      

Montgomery julkaisi tarinan ensin jatkokertomuksena lehdessä, mikä selvittää suuren toiston määrän mm. Kilmenyn kauneutta kuvatessa. Kirjaksi hän muokkasi sen vuonna 1910. Jostain syystä kirja suomennettiin vasta 2012. Kirja noudattelee oman aikansa romanttista ihennetta, ja kirjailija on panostanut paljon kauniin luonnon ja ihmisten kuvailuun, mikä onkin kirjan parasta antia.  Kaiken näkyvin romntiikan ajan piirre on voimakkat tunteet; onneton rakkaus aiheuttaa nuorissa suuria muutoksia ja läheiset pelkäävät, että he kuolevat särkyneeseen sydämeen. Lisäksi kirjailija käyttää luonnon kuvaamista korostamassa tapahtumien kulkua. Kun Eric ja Kilmeny tapaavat on mitä kaunein kesäilta, nuorten erotessa syksy saapuu myös hedelmätarhaan. Kirjan juoni on hyvin naiivi ja tapahtumat epäuskottavia. Kirja ei varsinaisesti ole mikään poliittisen korrektiuden huipentuma.   

22 vuotta sitten muuan italialainen pariskunta, kulkukauppiaita, tuli tänne ja asettui Gordonin tilalle. Maaseutu kuhisi silloin reppureita. Koirani kävi sellaisen kimppuun keskimäärin kerran päivässä. ... Gordonien käsiin jäi soma lapsukainen. ... Neil on kuulemma teräväpäinen ja hyvä työmies, mutta täkäläiset eivät pidä hänestä. Sanotaan, että häneen ei voi luottaa, jos häntä ei pidä silmällä. ... Italialaispojan silmät olivat täynnä kauhua ja epäuskoa ikään kuin jokin yliluonnollinen olisi keskeyttänyt hänen murha-aikeensa. ... Neil kääntyi mylväisten enemmän eläimen kuin ihmisten tavoin. 

Lisäksi kirjan naiskuva on aika kamala. Kilmeny murehtii enemmän sitä, että hän ei ole kaunis kuin että hän on mykkä. Minua satuttaa paljon enemmän se, että olen ruma kuin se, etten voi puhua. Eric tuntuu ihastuvan Kilmenyn viattomuuteen ja lapsellisuuteen ja ilmoitsee saadessaan johtaa Kilmenyn naiseuteen. Ilmeisesti se tapahtuu suutelemalla miestä. Ericiä ei myöskään haittaa Kilmenyn mykkyys, sillä hän voi kuitenkin opettaa Kilmenylle monia asioita, koska Kilmeny ymmärtää puhetta ja voi halutessaan kirjoittaa mielipiteensä pienelle liitutaululle. Kirja selkeästi sijoittuu aikaan, jolloin naisen oli hyvä vaieta seurakunnassa, ja muuallakin. Kirja on varmastikin aikansa lapsi, mutta muistaakseni Montgomery on pystynyt aikaisemmin luomaan vahvoja naishahmoja, joten siksi Kilmenyn hahmo tuntuu vielä omituisemmalta.                                                          

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Camilla Läckberg Isprinsessan

Siitä on varmasti yli 10 vuotta, kun kuulin ensimmäisen kerran Camilla Läckbergistä, ja hänen ensimmäinen dekkarinsa Isprinsessa, suomeksi  Jääprinsessa, on lojunut laatikossa odottamassa lukuvuoroaan ainakin viisi vuotta. Dekkariviikon kunniaksi tartuin yhteen Ruotsin suosituimmista dekkarikirjailijoista, ja luin hänen esikoisensa viime viikolla.

Jääprinsessa on monella tapaa hyvä dekkari, mutta siinä on myös joitakin minua ärsyttäviä piirteitä. Kirja alkaa siitä, kun noin 35-vuotias nainen, Alexandra Wijkner, löydetään kuolleena vapaa-ajan asunnostaan, joka sijaitsee pienessä kylässä jossa hän vietti lapsuutensa. Vähitellen paljastuu, että kyseessä on murha eikä itsemurha niin kuin aluksi epäiltiin. Ruumiita tulee lisää, ja lopulta paljastuu, että murhan syyt juontavat noin 25 vuoden takaisiin tapahtumiin ja rikoksiin, joista useat ihmiset ovat pitkään vaienneet. Asioiden salaaminen on tuhonnut monta elämää ja aiheuttanut paljon tuskaa kaikille asianomaisille.

Yksi Alexandran ruumiin löytäjistä on hänen lapsuudenystävänsä Erica Falck, joka alkaa tutkia murhaa omin päin, koska hän haluaa kirjoittaa kirjan lapsuudenystävänsä elämästä ja kuolemasta. Tästä päästäänkin asiaan, joka häiritsee minua eniten dekkarissa. Erica Falck on muuten mukava ja samaistuttava hahmo, mutta hänen intonsa kirjoittaa jonkinlainen paljastuskirja lapsuudenystävänsä kuolemasta on  ajatuksena puistattava, vaikka naiset eivät olleetkaan olleet ystäviä enää vuosikymmeniin. Lisäksi jos otetaan huomioon, että joku oli valmis murhaamaan pitääkseen asiat salassa, on outoa, että Erica kuvittelee parantavansa asioita kirjoittamalla siitä kirjan. Muutenkin Erica tekee kaikkea tyhmää; hän hiipii myöhään illalla tutkimaan taloa jossa hänen ystävänsä kuoli, vie todistusaineistoa murhapaikalta, salaa tärkeitä tietoja poliisilta samalla kun hän yrittää onkia mahdollisimman paljon tietoa uudelta miesystävältään Patrik Hedströmiltä, joka sattuu tutkimaan kyseistä murhaa,

Patrik on ahkera poliisi, joka tekee kaikkensa ratkaistakseen rikoksen, mutta välillä poliisien metodit vaikuttavat aika puutteellisilta. He eivät haastattele moniakaan kyläläisiä ennen kuin viikkojen päästä, jättävät kysymättä tärkeitä kysymyksiä, eivät tarkista puhelintietoja saadakseen selville Alexandran salaisen rakastajan, tarkertuvat kaikkeen epäolennaiseen, tutkivat asioita mututuntumalla ja välillä vaikuttaa siltä, että on suorastaan ihme, että he saavat syyllisen kiinni. Tosin lukija on kyllä ehtinyt päätymään oikeaan ratkaisuun ennen poliiseja, mikä osittain saattaa johtua siitä, että lukija pääsee seuraamaan tapahtumien kulkua useamman kertojan kautta.

Patrik kuitenkin vaikuttaa järkevimmältä poliiseista, ja hän on erittäin sympaattinen hahmo melkein loppuun asti. Patrikin miellyttävän hahmon pilaa osittain hänen tapansa valehdella julmasti murhaajalle, joka saa lukijan sympatiat jo kauan ennen loppuratkaisua. Osittain hänen imagoaan pilaa se, että osa vanhemman rikoksen uhreista ilmeisesti ansaitsee hänen säälinsä, mutta eräs uhreista synnyttää hänessä vain vastenmielisyyttä ja avointa halveksuntaa. Lisäksi hänen intonsa saada kunnia urotyön tekemisestä ja päästä kertomaan tapauksesta lehdistölle tuntuu hieman kornilta.

Takakannen tekstin mukaan keskeinen teema Jääprinsessassa on, miten pienten yhteisöjen juoruilu- ja salailukulttuuri sekä pyrkimys pitää yllä kulisseja voivat aiheuttaa elinikäiset traumat ja vielä vuosikymmenten jälkeen aiheuttaa väkivallantekoja. Olen itse kotoisin pieneltä paikkakunnalta, ja pystyn hyvin samaistumaan tilanteeseen. Toisaalta ihmisten pyrkimys salailuun ja kulissien ylläpitämiseen on hyvin ymmärrettävää, sillä ihmiset hyvin helposti ajattelevat toisista pahaa ja suhtuatuvat toisiin alentuvasti. Tämä näkyy oikeastaan kaikkien henkilöiden ajatuksissa ja sanoissa, ehkä myös teoissa, mutta hyvin usein myös Ericassa ja Patrikissa, mikä tekee heistä vähemmän miellyttäviä henkilöitä.

Jääprinsessa herättää siis paljon ajatuksia, kuten tekstini määrästä voi varmasti havaita. Pidän juonen kulusta ja siitä, että tapahtumia pääsee tarkastelemaan useamman henkilön kautta, sekä siitä että murhan syyt ovat monisyiset ja tietyllä tavalla murhaan on osasyyllisenä muutkin kuin oikea murhaaja. Kirja tuntuu henkivän ajatusta, että kukaan meistä ei ole viaton, ja jos lapsen kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä, myös murhaan tarvitaan kokonainen kylä. Kirjan heikkouksia on mielestäni aika onneton poliistyö, ja päähenkilöiden motiivit selvittää murhaa saadakseen mainetta ja kunniaa ja julkisuutta tuntuu luotaantyöntävältä. Varsinkin kun murhan perimmäinen motiivi on salaisuuksien säilyttäminen. Ehkpä kirjan tarkoitus on kuvata maailman nopeaa muuttumista: 1970-luvulla oli tärkeää pitää yllä kulisseja ja vaieta elämänsä kipupisteistä, kun taas 2000-luvulla ihmisten pitää vuodattaa kaikki salaisimmat asiansa sosiaalisessa mediassa, iltapäivälehdissä, paljastuskirjoissa ja tosi-tv:ssä. Onkohan kirjasarjan muut kirjat parempia vai mistä johtuu Läckbergin suuri suosio? Itse jäin vähän kahden vaiheille siitä, haluanko jatkaa kirjasarjan lukemista. Minulle on erittäin tärkeää, että voin pitää rikosten selvittelijöistä, ja  tämä pari ei oikein sytyttänyt.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Virpi Hämeen-Anttila Käärmeitten kesä

Luin Virpi Hämeen-Anttilan ensimmäisen dekkarin Yön sydän on jäätä joululoman alkaessa, ja tykästyin heti sen tarkkaan ajankuvaan ja kieleen. Kun Hämeen-Anttilan toinen dekkari, jossa on pääosassa Karl Axel Björk, ilmestyi muutama viikko sitten, minun oli pakko ostaa se, ja mikäpä olisi ollut parempi tapa aloittaa kesäloma kuin lukemalla Käärmeitten kesä.  Yön sydän on jäätä ajoittuu talven pakkasille ja Käärmeitten kesä kesähelteille, joten siinäkin mielessä olen ajoittanut lukemisen oikeaan aikaan, vaikka tällä viikolla nyt ei ole voinut oikein helteistä puhua. 

Pidin sarjan ensimmäisestä dekkarista, mutta toinen osa oli vielä parempi, sillä juonen kehittelylle jäi enemmän aikaa kuin ensimmäisessä osassa, jossa kirjan henkilöiden, ja varsinkin päähenkilön eri puolien, esittely vei paljon tilaa itse murhajutun ratkaisemiselta. Käärmeitten kesä on siis paljon tasapainoisempi kokonaisuus.


Karl Axel Björk, sisäministeriön virkamies ja harrastelija-salapoliisi, saa tehtäväkseen tutkia erään rikkaan vanhan naisen kuolemaa, jota sukulaiset pitävät epäilyttävänä testamentin ja kadonneen korun takia. Björk tuleekin nopeasti siihen johtopäätökseen, että kyseessä on murha eikä sydänkohtaus, ja pian paljastuu myös toisen rikkaan ja vanhan ihmisen murha, jota tutkii Björkin ystävä, poliisi Martti Ekman, jonka kanssa Björk on tehnyt yhteistyötä aikaisemminkin. Johtolangat viittaavat Hebron-seurakuntaan ja Uuden Verson Liittoon. Hebron-seurakunta on herätysliike, joka kannustaa ihmisiä parannukseen maalaamalla hurjia kuvia helvetin kärsimyksistä, kun taas Uuden Verson Liitto pyrkii kehittämään yli-ihmisiä ja puhdistamaan ihmisrodun heikoista aineksista. Uuden Verson Liitolla on hyvin samankaltaisia ajatuksia kuin monilla nationalistisilla liikkeillä Saksassa ja Keski-Europpassa. Murhaaja kuitenkin luo jatkuvasti nahkansa esiintymällä eri nimillä ja erilaisissa ulkomuodoissa ja pääsee aina livahtamaan Björkiltä ja poliiseilta etsien jatkuvasti uusia uhreja ja uusia tapoja myrkyttää ihmisiä jättämättä johtolankoja. Tällä kertaa lukijakin pysyy tietämättömänä syyllisen todellisesta identieetistä loppumetreille asti.

Ihailen suuresti sitä, miten Virpi Hämeen-Anttila on pystynyt luomaan todentuntuisen ajankuvauksen. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin voisi sukeltaa 1920-luvun Helsingin sykkeeseen. Minun tekisi mieli mennä Helsinkiin harhailemaan samoilla kaduilla kuin Karl Axel Björk, vaikka tiedänkin, että Helsinki on suuresti muuttunut sadassa vuodessa ja suurin osa kirjan kuvaamista paikoista on kadonnut aikojen saatossa. Kirjan kieli ja ulkoasu (sekä päälly- että sisäkannet) henkivät myös hienosti ajankuvaa. Kirjaa on ilo lukea myös kielen puolesta. Hämeen-Anttila käyttää vanhahtavaa kieltä, ja jokainen hahmo käyttää oman yhteiskuntaluokkansa kieltä uskottavasti. 

Palvelija-Elli: Välillä matami ruukasi hermostua. kun joku unohtui. Mutta jämpti se oli palkan maksussa ja piti muutenkin huolta. Halusi syynätä mun sulhasenkin.
Björkin apuri Valkama: Ekaks on tää gubbe, jolla on tummat rillit ja snygi palsa. ... Leuassa on kolo, ja klyyvari on vähän pitempi, täl viisiin.
Björkin serkku Lisbet Axelskiöld: Dagmar-täti sai isoäitinne ihastumaan moderniin ruotsalaiseen tyyliin. Verhot ja toppaukset noudattavat Carl Larssonin kodin värejä.


Kirjasta käy myös hyvin selville, että 1920-luvulla Helsinki oli monikulttuurinen ja monikielinen kaupunki, niin kuin nykyäänkin. Tarkka ajankuvaus, erilaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden kuvaaminen ja kielellä leikittely ovat vaatineet varmasti paljon taustatutkimusta ja huolellista suunnittelua, mutta se myös tuottaa lukijalle suurta nautintoa. Hatunnosto kuitenkin kirjailijalle upeasta työstä. 

Ainoa negatiivinen asia kirjassa oli, että henkilöitä ja tapahtumia oli niin paljon, että punainen lanka meinaa välillä hukkua. Murhan selvittely jää aina välillä taka-alalle, kun Sipoossa jahdataan / autetaan pakoon punaisia, ministeriö ja suojeluskunta kamppailee vallasta, Björkin rakkauselämä on hyvin monimutkaista ja uudet sukulaiset hankaloittavat elämää. Lisäksi henkilöitä on useita ja välillä on hankala muistaa kuka on kuka, varsinkin kuin monista henkilöistä vain puhutaan, mutta Björk ei itse tapaa heitä.

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

John Green Tähtiin kirjoitettu virhe

Luin John Greeenin Tähtiin kirjoitettu virhe muutama viikko sitten, mutta tarvitsin aikaa sulatellakseni lukukokemusta, joten bloggaan siitä vasta nyt. Oppilaani suosittelivat sitä minulle, ja käsittääkseni kirja ja kirjasta tehty elokuva ovat olleet suosittuja nuorten keskuudessa. Kirja onkin varmasti nuoriin vetoava, ja itse olin onnellinen, että luin sen vasta aikuisena, sillä kirja oli hyvin tunteisiin vetoava, ja olisiin varmasti teininä itkenyt hysterisesti lukiessani sitä, sillä näin aikuisenakaan en selvinnyt lukukokemuksesta ilman kyyneliä. Toisaalta kirjassa ei tapahtunut mitään odottamatonta, kun ottaa huomioon, että rakkaustarinan osapuolet olivat syöpäsairaita nuoria, mutta kyllähän lukija tietysti toivoo, että ihmeitä tapahtuisi.


Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Hazel, joka sairastaa parantumatonta syöpää ja kulkee ympäriinsä happikärryn kanssa. Toisaalta Hazel suhtautuu sairauteensa poikkeuksellisen kypsästi, toisaalta häntä harmittaa, että hän ei voi elää tavallisen nuoren elämää ja vanhemmat joutuvat olemaan koko ajan huolissaan hänestä. Eräänä päivänä hän tapaa mukavan pojan, Augustuksen, vertaistukiryhmässä. Augustus on sairastanut syöpää ja häneltä on amputoitu toinen jalka. Augustus ihastuu heti Hazeliin, ja yrittää saada Hazeliin yhteyden, mutta Hazel suhtautuu Augustukseen varauksella. Hän ei halua häntä jää suremaan vielä yksi ihminen lisää.

Olen niin kuin kranaatti. Olen kranaatti, ja jossakin vaiheessa minä räjähdän, ja haluan minimioida vahingot, käsitätkö? Haluan vain pysyä kaukana kaikesta ja lukea kirjoja ja ajatella.

Hazel ja Augustus kuitenkin alkavat tapailla, ja he huomaavat, että heitä yhdistää kirjallisuus, musiikki ja syöpä ja ajatusten vaihto mitä erilaisimmista asioista. Augustus varsinkin innostuu Hazelin suosikkikirjasta Viistoa valoa, jolla ei ole varsinaista loppua. Saadakseen tietää, mitä kirjan päähenkilöille tapahtuu, molemmat ottavat yhteyttä kirjailijaan ja lopulta matkustavat Hollantiin tapamaan tätä. Kirjailija osoittatuu ilkeäksi alkoholisoituneeksi mieheksi, joka kohtelee nuoria törkeästi, mihin he eivät ole tottuneet, sillä syöpäsairaita lapsia kohdellaan yleensä silkkihansikkain. Kirjailijavierailun jälkeen nuoret menevät Anne Frankin taloon, suutelevat siellä ja menevät harrastamaan seksiä hotelliin (ensimmäisen ja viimeisen? kerran elämässän). Myöhemmin Augustus paljastaa, että hänen syöpänsä on uusiutunut, ja jonkin aikaa sairastettuaan hän kuolee. Lukijalle tämä tulee järkytyksenä, sillä alusta lähtine Hazel kuvataan huonokuntoisempana  näistä kahdesta.

Kirja oli hyvin tunteisiin vetoava ja hyvin kirjoitettu, joten kirjaa ei meinannut malttaa päästää käsistään vaan sitä piti lukea ja lukea. Kaikki muuttui Gusin kuoleman jälkeen, sen jälkeen kirjan lukeminen tuntui turhalta, koska suurin osa kirjasta rakentui Hazelin ja Augustuksen sanailun ja romanssin varaan. Toisaalta oli hieno seurata, miten Hazel selviytyi Augustuksen kuolemasta niin kuin kaikista muistakin haasteista. Hazel on kirjan sankari, kuten Augustus kirjoittaa:

Oikeita sankareita eivät ole ne ihmiset, jotka tekevät asioita. Oikeita sankareita ovat ne, jotka huomaavat asioita, ne jotka kiinnittävät huomiota.

Pidin kirjasta, vaikka se olikin välillä aika epäuskottava. Augustuksen ja Hazelin sanailu oli välillä vähän paperinmakuista ja ehkäpä liian älyllistä kahden nuoren puheeksi, vaikka syöpä kuten kärsimys ehkä jalostaa ihmistä ja Augustus ja Hazel olisivatkin pitemmällä opinnoissaan kuin muut samanikäiset. Lisäksi on aika epäuskottavaa, että kaksi syöpäsairasta nuorta saisivat matkustaa suurin piirtein toiselle puolelle maailmaa tavatakseen kirjailijaa, ja kyseinen kirjailija oli monellakin tapaa epäuskottava hahmo.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Donna Leon Komisario Guido Brunettin tutkimuksia

Helmi- ja maaliskuu olivat niin työntäyteisiä, että en juurikaan ehtinyt lukea. Kun vihdoin oli aikaa rakkaalle harrastukselleni, päätin että kunnon murhatutkimus piristäisi kummasti. En ole aikaisemmin lukenut Donna Leonin dekkareita, mutta päätin tutustua häneen, kun löysin kirjahyllystäni pari hänen kirjaansa. Olen saanut joko lahjana tai kylkiäisenä Kasvot kuvassa ja Uskon asia, jotka kuuluvat Guido Brunetti-sarjaan.


En ole aikaisemmin lukenut Guido Brunettin tutkimuksia, joten aluksi Kasvot kuvassa tuntui sekavalta, kun koko ajan piti miettiä kuka kukin on eli siis ketkä ovat Brunettin perhettä, työkavereita ja ketkä liittyvät rikoksiin jollain tavalla. Ehkä lukukokemus olisi ollut selkeämpi, jos kirjasarjan olisi aloittanut ensimmäisestä osasta. Nyt kirjailija tuntui olettavan, että lukija tietää Brunettin perheestä ja työkavereista jonkin verran.

Luen yleensä pohjoismaista dekkarikirjallisuuta, Nordic Noiria, ja brittidekkareita. Italialainen Guido Brunetti eroaa aika tavalla totutusta kaavasta ja jäin pohdiskelemaan, onko poliisien toiminta näin erilaista Italiassa vai onko kyse vain tavasta rakentaa fiktiota esim. leikittelemällä stereo-typioillamme. Brunetti kuvataan Venetsian poliisilaitoksen yksinäisenä ratsastajana, joka muutaman apurin avulla puolustaa oikeutta sekä taistelee korruptiota ja välinpitämättömyyttä vastaan sekä poliisilaitoksen sisällä että ulkopuolella. Kirjat etenivät aika verkkaisesti: Brunettilla tuntui olevan aikaa kahvitella ja juoda viiniä (suomalaiseen juomakulttuurin tottuneena tuntui todella oudolta että poliisi joi kesken työpäivän useamman lasillisen), hoitaa omia asioita ja kierrellä ympäri poliisitaloa keskustelemassa eri henkilöiden kanssa työpäivän aikana. Pohjoismaisissa dekkareissa poliisit yleensä tekevät töitä tauotta eivätkä silti saa kaikkea tehtyä tarpeeksi nopeasti. Lisäksi Brunettilla tuntuu olevan tapana tutkia tapauksia, jotka eivät täytä rikoksen tunnusmerkkejä eivätkä siis ole oikeita rikostutkimuksia. Kasvot kuvassa-kirjassa Brunetti tutkii appensa pyynnöstä erästä miestä ja hänen vaimoa ja liiketoimia, ja Uskon asiassa Brunetti tutkii erään toisen poliisin pyynnöstä erästä huijaria. Usein Brunettilla on myös joku virallinen tutkimus, joka näppärästi liittyy toiseen, henkilökohtaiseen tutkimukseen ja lopussa Brunetti saa ratkaistua molemmat jutut. Se, mikä minua ehkä eniten häiritsi kirjoissa, oli se että syyllinen jäi usein rankaisematta eli paha ei saanut palkkaansa, mikä on hyvin harvinaista pohjoismaisissa ja brittidekkareissa.

Donna Leonin kirjoissa  minua viehätti Venetsian kuvailu, vaikka en ole ikinä Venetsiassa käynyt. Ehkäpä sitten ensi kesänä. Eniten pidin kuitenkin kirjojen yhteiskuntakritiikistä. Yksi syy miksi pidän erityisesti pohjoismaisista dekkareista, on se että ne tutkivat yhteiskuntaa kriittisesti ja nostavat esiin ongelmakohtia. Donna Leon käsittelee romaaneissaan mm. ympäristön saastumista (yksi pääteemoista Kasvot kuvassa), korruptioo, mafian vaikutusvaltaa, yhteiskuntaluokkien suurta vaikutusta (Brunettin appi on kreivi ja nauttii monista etuoikeuksista, poliisien odotetaan kohtelevan epäiltyjä eri tavoin riippuen heidän yhteiskuntaluokastaan) sekä miesten ylivaltaa yhteiskunnassa (esimerkiksi signorina Elettra ratkaisee suurimman osan jutuista atk-taidoillaan, mutta saa miehiltä huomiota lähinnä ulkomuotonsa takia).

Donna Leon suomii välillä aika tiukin sanoin italialaista yhteiskuntaa.
Yhä kasvavaa inhoa kohti sitä tapaa, jolla heitä hallittiin, ja kohti niitä jotka heitä hallitsivat ... he olisivat mieluusti lukinneet heidät kaikki paikalliseen kirkkoon ja tuikanneet sen tuleen ... Hallituksia muodostettiin ja hallituksia hajotettiin ... eikä mikään muuttunut. 

maanantai 23. helmikuuta 2015

Matti Rönkä Levantin kyy

Aloitin Matti Röngan Viktor Kärppä-sarjan lukemisen vuonna 2011 katsottuani tv-sarjan Tappajan näköinen mies, joka pohjautuu pariin ensimmäiseen Matti Röngan dekkariin. Nyt oli viimeisen osan vuoro. Kirjasarjan taso on ollut vaihteleva, ja minua ei hirveästi harmita, että sarja näyttää tulleen tiensä päähän.

Kirjasarjan päähenkilö Viktor Kärppä on Karjalasta kotoisin oleva paluumuuttaja, joka on työskennellyt Neuvostoliiton armeijassa ja siellä saanut nimityksen tappajan näköinen mies ilmeettömyytensä takia. Suomessa Viktor Kärppä pyörittää rakennusyritystä ja auttelee muita paluumuuttajia ja venäläisiä tarpeen vaatiessa. Viktorin tuttavapiiri onkin laaja ja monipuolinen: kavereita löytyy niin Suomen poliisista kuin Pietarin kassasta (ilmeisesti mafiaan verrattava rikollisjärjestö, jolla on sekä laillisia että laittomia bisneksiä).

Viktor Kärppä-sarja ei ole mikään tyylipuhdas dekkarisarja, sillä Viktor harvoin pyrkii aktiivisesti selvittämään rikoksia, hän vain joutuu keskelle tapahtumia ilman omaa halua. Kirjoissa harvoin rikollisia tuodaan oikeuden eteen vaan asiat järjestetään muuten ja tuomiosta ei voi valittaa. Lukiessa usein tuleekin pohdittua, kuinka paljon tapahtumista on puhtaasti mielikuvituksen tuotetta vai voiko tuollaista oikeasti tapahtua Suomessa ja Venäjällä. Kirjat myös saavat lukijan pohtimaan oikeaa ja väärää. Esimerkiksi Levantin kyyssä pedofiili ja Pietarin kassan päämies, joka on vastuussa useista murhista, katoamisista, huume- ja omaisuusrikoksista, "karkoitetaan" Suomeen, ja hän joutuu istumaan pari vuotta talousrikoksista suomalaisessa vankilassa, mikä tuntuu hyvin vähäpätöiseltä rangaistukselta.



Levantin kyyssä Viktor Kärppä ja hänen läheisensä pohtivat. onko Viktor hyvä mies, ja läheiset tulevat siihen tulokseen, että Viktor on hyvä mies. "Sinä olet hyvä mies. Pääset taivaaseen", Korhonen puhui, ei suostunut lepäämään hiljaa. "Ilkeillä kaduilla kulkee kiltti mies." Viktor ja lukija jäävät hiukan epävarmoiksi, sillä Viktor on ehtinyt puuhastelemaan yhtä sun toista kirjasarjan aikana, eikä hänen kätensä ole puhtaat verestä, vaikka Viktor pyrkiikin toimimaan oikein.

En yleensä lue miesten kirjoittamia dekkareita, mutta Matti Röngan dekkareissa olen tykännyt niiden yhteiskunnallisesta otteesta, ilmaisuvoimaisesta kielestä ja mielenkiintoisista sivuhenkilöistä. Matti Rönkä käsittelee dekkareissaan maahanmuuttajia, rikollisuutta, huumeita ja syrjäytymistä. Vaikka Levantin kyyssä pääosassa on jäähyväiset Viktorille, yhteiskunnallinen kantaaottavuus näkyy myös tässä teoksessa. "Huono kasvatus. Huono perhe. Tai ei perhettä ja kasvatusta ollenkaan. Sitten luisutaan huonoon seuraan." Muistin taas Tapanilan poikalauman. Syrjäytymiskaava oli yhteiskunna kemiassa universaali, samanlainen joka maassa.

Röngän kirjojen kieli on hyvin monipuolista: Rönkä kirjoittaa maahanmuuttajien hapuilevat lauseet, Teppo Korhosen intertekstuaalisia vihjeitä vilisevän puheen ja Viktor Kärpän harvasanaiset mutta monimerkitykselliset lauseet sekä kuvailee maisemaa niin, että lukija tuntee olevansa paikalla seuraamassa puhetta ja tarkkailemassa ympäristöä. Kaikkia dekkareita ei valitettavasti voi kehua ilmaisuvoimasta tai kauniista kielestä, mutta Matti Röngän teoksia voi kehua niiden erinomaisesta ja monipuolisesta kielenkäytöstä.

Tässä osassa sivuhenkilöt saivat vähemmän tilaa kuin muissa osissa, sillä tämä kirja kuvasi lähinnä Viktorin mielenliikeitä ja erityisesti hänen murehtimistaan menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Kirjassa tapahtui aika vähän ja lukijana odotin koko ajan milloin tarina varsinasiesti alkaa, mutta ei se oikeastaan alkanut missään vaiheessa, Koko kirjaa sävytti melankolia ja jäähyväistunnelma ja hetken jo pelkäsin, että päähenkilö kuolee lopussa. Harmi, että Viktor ei juuri antanut tilaa sivuhenkilöille sillä olisin mielelläni lukenut enemmän Viktorin älykkäästä ja vahvasta Marja-vaimosta, tutustunut paremmin Viktorin nuoreen apuriin Mattiin ja kuullut Teppo Korhosen sutkautuksia; he olisivat myös voineet piristää kirjan yleistunnelmaa, Joka tapauksessa kaunis ja haikea päätös hyvälle sarjalle.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Tuija Lehtinen Kolme miestä netissä

Tuija Lehtinen on yksi suosikkikirjailijoistani ja olen lukenut useita hänen kirjoittamia nuorten ja aikuisten kirjoja. Aikuisten kirjoissa olen pitänyt romantiikasta ja päähenkilöiden välisestä hauskasta sanailusta. Valitettavasti kirjassa Kolme miestä netissä molempia oli vähänlaisesti.

Kolme miestä netissä kertoo kolmekymppisestä Saimi Runolinnasta, joka on gradua vaille maisteri mutta joka väliaikaisesti ajaa isänsä taksia. Saimi on sinkku ja hoitaa rakkaussuhteitaan netin välityksellä kolmeen eri mieheen, jotka asuvat eri puolilla maailmaa. Koska Tuija Lehtisen kirjat ovat suomalaista chick littiä, kuvittelin, että kirja keskittyisi Saimin rakkaussuhteisiin, mutta sen sijaan kirja kuvaa, miten Saimi kirjoittaa kirjallisuustieteen gradua siirtolapuutarhassa, jossa naapurit ovat aika omalaatuisia. Saimi käsittelee gradussaan nuorten kirjoissa kuvattua tytär-äiti-suhdetta ja samalla selvittää suhdettaan omaan äitiinsä ja siskoihinsa. Viittaukset muuhun kirjallisuuteen ovat hauskoja, mutta lukeminen gradun tekemisestä ei ole kovin jännittävää, ja Saimin suhde äitiin ja sisariin vaikuttaa enemmän teinitytön kipuilulta kuin aikuisen naisen järkevältä suhtautumiselta. Vaikka harva kai meistä suhtautuu järjellä läheisiin ihmissuhteisiin. Tavallaan kirjaa voisi pitää Saimin kasvutarinana: Saimi saa opintonsa päätökseen ja ottaa uuden suunnan elämälle sekä irtautuu äidistään ja siskoistaan ja päättää elää omaa elämäänsä kantamatta kaunaa äidilleen tai huolehtimatta äitinsä ja sisartensa tekemisestä.

Olisin kaivannut romaaniin enemmän romantiikkaa. Saimi ei keskustele miesten kanssa netissä vaan lähinnä esiintyy vähäpukeisena nettikameran edessä ja harrastaa nettiseksiä miesten kanssa. Jotenkin olisin kaivannut enemmän leikkisää sanailua, joka on Lehtiselle tyypillistä, sekä ihan oikeaa suhdetta, sillä lopussakaan lukija ei voi olla aivan varma, kenet Saimi valitsee vai valitseeko ketään. Tietysti nykymaailmassa nettisuhteet ja pikasuhteet yleistyvät, mutta minunlaiseni romantikko kaipaisi rakkausromaaneja, jotka loppuvat satujen tyyliin "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti". ;)

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Kati Hiekkapelto Suojattomat

Luin Kati Hiekkapellon Suojattomat pari viikkoa sitten, mutta en ole vielä ehtinyt kirjoittaa siitä. Nyt kun Kati Hiekkapelto voitti Vuoden johtolanka-palkinnon, päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja kirjoittaa arvioini kirjasta.



Luin kesälomalla Kati Hiekkapellon esikoisen, Kolibrin, ja tykkäsin siitä, mutta Suojattomista tykkäsin vielä enemmän. Parannusta edelliseen kirjaan on se, että murhan selvittelyyn käytetään enemmän aikaa ja kirjailija kuvailee vähemmän tutkijatiimiä, koska se on jo tuttu aiemmasta kirjasta. Kirjan päähenkilö on vanhempi konstaapeli Anna Fekete, joka on syntynyt Jugoslaviassa ja tullut pakolaisena Suomeen, sekä hänen parinsa Esko Niemi, joka on noin 60-vuotias, huonokuntoinen, osittain alkoholisoitunut ja hyvin rasistinen.  

Tällä kertaa loppuratkaisu on myös yllättävämpi kuin Kolibrissa, ja kirjan juoni on monimutkaisempi ja vähemmän ennalta-arvattava. Kritiikkinä voisin esittää, että juoni ei kaikilta osin ollut täysin uskottava. Kirjan juoni pähkinänkuoressaan: kolme ihmistä samasta kerrostalosta kuolee/katoaa muutaman päivän sisällä ja poliisi yrittää selvittää kuka on tekojen takana ja miten nämän ihmiset liittyvät toisiinsa. Tapaukseen liittyy huuumeita, kansainvälinen rikollisjärjestö Black Cobra ja laiton siirtolainen Sammy,

Yksi tärkeimmistä syistä, miksi pidän Kati Hiekkapellon dekkareista, on se, että pidän murhamysteereistä, jotka myös käsittelevät yhteiskunnallisia ongelmia. Molemmissa Kati Hiekkapellon dekkareissa käsitellään maahanmuuttaja-teemaa, ja Suojattomissa käsitellään myös huumeita ja niiden mukanaan tuomaa rikollisuutta.

Kirjan nimi Suojattomat on minusta hyvin monitulkintainen ja kirjaan sopiva. Sammy, laiton maahanmuuttaja, on täysin suojaton, sillä ilman oleskelulupaa hän ei voi saada asuntoa tai työtä
tai edes liikkua kadulla ilman pelkoa siitä, että poliisit nappaavat hänet ja palauttavat takaisin kotimaahan, jossa hänet tapetaan. Kerrostalossa asuvat vanhukset, jotka katoavat/kuolevat, ovat myös suojattomia. Vaikka heillä on oma koti ja elämä, vanhuus ja sairaudet tekevät heistä turvattomia ja suojattomia. Nuoret huumeidenkäyttäjät ovat suojattomia, sillä huumeiden käyttö johtaa rikoksen polulle ja tekee heistä lainsuojattomia. Huumeiden maailma on julma, jossa ihmishenki ei ole paljonkaan arvoinen ja vaara vaanii kaikkialla. Mutta loppujen lopuksi me kaikki olemme suojattomia. Jopa poliisi voi tuntea olonsa turvattomaksi, niin kuin Eskolle käy, kun rikollisjengi alkaa pitää häntä silmällä ja aiheuttaa uhkaavan tilanteen.

Kirjan nimeksi olisi sopinut hyvin myös Yksinäiset, sillä kirja kuvaa kuinka vähän todellisuudessa tiedämme naapureista ja läheisistämme, ja miten kerrostaloissa ihmiset asuvat vieretysten tietämättä mitään toisistaan. Molemmat päähenkilöt Anna ja Esko asuvat yksin ja kokevat yksinäisyyttä ja sosiaalisten suhteiden puutetta.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Jennifer Clement Prayers for the Stolen

Luin Jennifer Clementin Prayers for the Stolen, suomeksi Varastettujen rukousten vuori, muutama viikko sitten. Kirja oli niin vaikuttava, että se jäi pyörimään mieleen pitkäksi aikaa ja tarvitsin vähän etäisyyttä sen lukemiseen ennen kuin pystyin kirjoittamaan siitä.

Kirjan päähenkilö on meksikolainen tyttö Ladydi. Kirja jakaantuu kolmeen eri osaan. Ensimmäinen osa kertoo Ladydin lapsuudesta kaljottelevan äidin kanssa Meksikon maaseudulla pienessä kylässä, jossa asuu vain naisia, koska kaikki miehet ovat lähteneet USA:han tai liittyneet huumekartelleihin.
The construction of the highway was the beginning of the destruction of our families. People began to leave because they needed jobs and so many people went to the United States. They never wanted to look over their shoulder and so we never heard from them again. My mother said the drug traffickers finally destroyed our mountain. No community can survive so many tragedies.
Ladydi kuvaa koulunkäyntiä ja ystäviään, mutta koko ajan ympärillä leijuu näkymätön uhka. Äidit ja tytöt pelkäävät, että kun tytöt saavuttavat tietyn iän, heidät siepataan eivätkä he ikinä palaa kotiinsa.
Äidit yrittävät suojella lapsiaan parhaansa mukaan pukemalla heidät pojiksi ja kaivamalla kuoppia piiloutumista varten.
As a child my mother used to dress me up as a boy and call me Boy. If I were a girl then I would be stolen. All the drug traffickers had to do was hear that there was a pretty girl around and they'd sweep onto our lands in black Escalades and carry the girl off. The best thing you can be in Mexico is an ugly girl. My mother said that the state of Guerrero was turning into a rabbit warren with young girls hiding all over the place.
Lopulta pelätty hetki koittaa: Ladydi ehtii piiloutua kuoppaansa, mutta hänen ystävänsä, poikkeuksellisen kaunis Paula, siepataan.Ladydi kuvaa elämäänsä hyvin lakonisesti ja ehkäpä kirja on siksi niin vaikuttava. Tapahtumat kuvataan lapsen silmin, joka pitää kokemaansa aivan tavallisena ja normaalina, kun taas lukija ajattelee, että on todellinen lottovoitto syntyä tyttönä Suomeen. Aika harvassa maassa naisten on niin turvallista asua kuin Suomessa.

Toisessa osassa Ladydi muuttaa Acapulcoon, suureen merenranta kaupunkiin, työskennelläkseen rikkaassa perheessä. Kun Ladydi saapuu kartanoon, omistajat ovat matkoilla eivätkä he enää ikinä saavu kotiinsa, sillä heidät on ilmeisesti tapettu. Ladydi elelee  kartanossa onnellisena tekemättä juuri mitään ja viettää aikaa puutarhurin kanssa ja heistä tulee nopeasti rakastavaiset. Puutarhuri on virallisesti kuollut ja piileskelee viranomaisilta tapettuaan USAn rajavartijan yrittäessään päästä rajan yli. Rakkaus on alusta asti tuhoontuomittu, mutta tarjoaa kuitenkin Ladydille onnen hetkiä.

Onnen hetket kuitenkin loppuvat, kun poliisi tulee pidättämään Ladydin tapoista. Ladydi kun sattui olemaan paikalla, kun eräs mies surmasi useamman henkilön. Kolmannen osan Ladydi viettää naisten vankilassa. Samalla saamme kuulla useamman surkean naiskohtalon. Vankilaolot ovat puistattavat ja naisia kohdellaan epäreilusti, mutta naisten välillä vallitsee hyvä yhteishenki ja he tukevat toisiaan. Lopussa Ladydi pääsee vankilasta pois, koska hän on alaikäinen sinne joutuessaaan, mutta todennäköisesti hän joutuu ensin nuorisovankilaan ja sen jälkeen useiksi vuosiksi naisvankilaan. Kaiken lisäksi hän on raskaana. Kirjan loppuessa lukijalle jää kuva, että Ladydin elämä loppuu ennen kuin on varsinaisesti ehtinyt alkaa.

Jennifer Clement on tehnyt laajan tutkimustyön kirjaansa muun muassa haastattelemalla naisvankeja, joten täysin tuulesta temmattuja ihmiskohtaloita tuskin on kyseessä. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea, sillä raskaasta aiheesta huolimatta se on mukaansatempaava ja helppolukuinen. Kirjasta välittyy positiivisuus, tahto ja kyky selviytyä mistä vaan eikä turhalle synkistelylle anneta tilaa. Silmiä avaava ja ajatuksia herättävä kirja. Ja omat murheetkin saavat uuden perspektiivin.

lauantai 31. tammikuuta 2015

Kim Izzo The Jane Austen Marriage Manual

Luettuani viime aikoina kirjoja, joiden päähenkilö on mies, halusin palata takaisin naisten maailmaan ja käteeni osui Kim Izzon The Jane Austen Marriage Manual, joka ilmeisesti on suomennettu nimellä Avioliitto Jane Austenin tapaan. Ostin tämän kirjan pari vuotta sitten sen nimen ja kannen perusteella.


Kirja kertoo 40-vuotiaasta Katesta, joka lyhyessä ajassa menettää miesystävänsä, työnsä, kotinsa ja rakkaan isoäitinsä, ja lukijan ja ystävien mielestä myös järkensä. Sen sijaan, että voimakastahtoinen ja urasuuntautunut Kate etsisi töitä, hän päättää etsiä itselleen rikkaan miehen, joka elättää hänet hänen loppuelämänsä ajan, ja sen lisäksi hän aikoo kirjoittaa artikkelin naistenlehteen siitä, miten rikas mies pyydystetään Jane Austenin oppeja seuraamalla. Chick lit edellyyttää, että lukija uskoo, että sen oikean, mielellään rikkaan miehen, löytäminen on tärkeintä naisen elämässä, mutta varsinkin tässä kirjassa se on epäuskottavaa monesta syystä.

Ensinnäkin Jane Austenin sankarittaret eivät pyrkineet keinoja kaihtamatta rikkaan miehen vaimoksi, vaan romaanit kuvaavat miten sankaritar monien kommellusten jälkeen avioituu rakastamansa miehen kanssa. Toiseksi sekä Katen äiti että isoäiti ovat miestensä hylkäämiä, joten Katen pitäisi tietää, että ongelma ei ole miehen löytäminen vaan hänen säilyttäminen. Kolmanneksi Katen ystävä on naimissa rikkaan pankkialan miehen kanssa, mutta he menettävät laman myötä koko omaisuutensa, joten Katen pitäisi huomata että rikas mies ei aina pysy rikkaana, varsinkin jos hän mielellään hemmottelee sydämensä valittua kalliilla merkkituotteilla. Neljänneksi suomalaisen naisen on vaikea samastua sankarittareen, jolle tärkeintä on miehen varakkuus eikä luonne tai tunteet. Kate nimittäin löytää pian rikkaan Scottin, mutta lukijalle tulee hyvin selväksi, että kumpikaan ei ole mitenkään rakastunut toisiinsa. Jos kihloissa oleva pari on toisistaan erossa viikkoja ilman että kumpikaan kaipaa toista, millainen avioliitto on esim. 10 vuoden päästä?  Onneksi Kate kuitenkin lopulta päätyy yhteen rakastamansa miehen kanssa.

Kirjassa oli hauskat hetkensä, ja se pönkittää uskomustamme siitä, että raha ei ratkaise kaikkea, mutta kirjan nimi on kyllä aika harhaanjohtava. Mutta kirjan nimi varmasti myy, jäinhän minäkin koukkuun ja meitä Jane Austen faneja riittää ympäri maailmaa...

perjantai 30. tammikuuta 2015

Tuomas Kyrö Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Ihastuin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaan muutama vuosi sitten ja senpä takia tartuin innolla uusimpaan Mielensäpahoittajaan. Mielensäpahoittaja onnistuu usein iskemään naulan kantaan havainnoillaan ja varmaan jokaisessa meissä asuu pieni Mielensäpahoittaja. Harva kirja on saanut minut nauramaan niin paljon kuin Mielensäpahoittaja, ja senpä takia uusin Mielensäpahoittaja oli pienoinen pettymys. Kirjassa oli hauskoja kohtauksia, mutta se ei ollut yhtä hulvattoman hauska kuin aikaisemmat kirjat. Tosin on myönnettävä, että ensimmäisen osan jälkeen on aika hankala parantaa tai edes saavuttaa samaa tasoa, sillä ensimmäinen osa oli huippuhyvä.



Ehkä kyse on osittain kirjan muodosta. Mielensäpahoittaja koostui lyhyistä pakinamaisista kappaleista, jotka eivät suoranaisesti liittyneet toisiinsa, kun taas Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on enemmänkin romaani, joka valottaa Mielensäpahoittajan menneisyyttä, kertoo hänen suhteistaan läheisiin ja valmistautumisesta kuolemaan.

Toisaalta aihepiirikin on vakavampi, sillä kuolemaan valmistautuminen harvoin kirvottaa naurunpyrskähdyksiä, vaikka arkun teko ja testamentin kirjoittaminen sujuukin tuttuun Mielensäpahottajan tyyliin. "Omaa arkkuani en maalaa enkä höylää enkä lakkaa. Sametin päälle pannaan minun päivävilttini, se ruskeankeltainen, johon emäntä on kirjaillut nimikirjaimeni. On mahdottoman ruma, mutta pehmoisa ja lämmin niin kuin on hyvä työihminen." "Viimeinen tahto tehdään hyvälle paperille, isävainaan mustekynällä joka hänelle jäi omalta isältään."
Mielensäpahoittaja joutuu monenlaisiin kommelluksiin etsiessään mustetta perintökynäänsä voidakseen kirjoittaa testamentin ja päätyy lopulta sairaalaan. Kaikkien kommelluksien keskellä mielensäpahoittaminen unohtuu ja Mielensäpahoittaja innostuu sylitelevision eli tabletin käytöstä ja matkustelee sen avulla eri puolilla maailmaa eri aikakausina. Sylitelevisio tarjoaa ajanvietettä Mielensäpahoittajalle ja herättää hänessä monenlaisia ajatuksia, mutta jotenkin minun on vaikea uskoa, että sellainen vanhan kansan mies kuin Mielensäpahoittaja innostuisi niin paljon nykyajan hömpötyksistä. Ehkäpä Mielensäpahoittaja on avarakatseisempi kuin lukijansa?

Saattaa olla, että kirjailija itsekään ei ole vakuuttuunut tuotteensa laadusta vai miten pitäisi tulkita Mielensäpahoittajan ajatus."Tekijöiden kannattaisi tarkasti miettiä miksi kuvata keksittyjä tarinoita ja tämä pätee myös kirjailijoiden kirjoihin ja teatteriporukoiden näyttämömökään. Kaikkein pahimpia ovat jatko-osat, joita rahanhimon ja laiskuuden takia kirjoitetaan." Itse asiassa kirjan parasta antia onkin kieli poskessa-mentaliteetti ja asioiden vakavuuden kyseenalaistaminen. Kirja kannattaa lukea, mutta sitä ei kannata liikaa verrata aiempiin osiin.

Lopuksi en voi olla vielä ylistämättä Mielensäpahoittajan omintakeista puhe-/kirjoitustyyliä, joka jää lukijan mieleen pitkäksi aikaa - huomaan itsekin muodostavan lauseita tyyliin kyllä en aio lähteä sinne, ja kavereiden Facebook-päivityksistä huomaa heti, kuka on lukenut Tuomas Kyröä.

torstai 1. tammikuuta 2015

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila
Kirja Yön sydän on jäätä

En ole aikaisemmin lukenut Virpi Hämeen-Anttilan kirjoja, mutta tykkään dekkareista ja historiallisista romaaneista, joten pakkohan tämä oli lukea. Varsinkin kun kirjan ulkoasu oli niin kaunis ja kirjan aikakauteen sopiva (1920-luvun Helsinki).
Lisää kuvateksti

Pidin kirjasta ja luen todennäköisesti myös seuraavat osat. Kirja on ilmeisesti ensimmäinen osa dekkarisarjasta, jossa Karl Axel Björk ratkoo rikoksia 1920-luvun Helsingissä. Koska kyse on dekkarisarjan ensimmäisestä osasta, suurin osa kirjasta sisälsi miljöön ja henkilöiden, varsinkin päähenkilön, esittelyä, ja sen takia juoni jäi sivuosaan. Koska pidän historiallisista romaaneista, pidin miljöön esittelystä, ja suuri plussa kirjalle oli Helsingin kartta 1920-luvulta, joka helpotti paikkojen hahmottamista. Virpi Hämeen-Anttila kuvaili miljöötä vähän samaan tapaan kuin yksi lempikirjailijoistani, Kaari Utrio. Varsinkin vaatteiden kuvailu sai paljon tilaa ja ilmeisesti Karl Axel Björkille tyylikkäät vaatteet olivat tärkeitä. Välillä hänen vaateintoilunsa oli jopa huvittavaa, mutta ehkäpä se johtuu siitä, että olen lukenut enimmäkseni kirjoja, joissa naiset intoilevat vaatteista, mutta miehet eivät ole niin kiinnostuneita siitä, mitä laittavat päällensä. 

Karl Axel Björk liikkuu sulavasti ympäri Helsinkiä eri yhteiskuntaluokissa tutkiessaan rikoksia vapaa-ajallaan. Karl itse työskentelee sisäasianministeriössä ja hänellä on ylhäisiä sukulaisia, mutta hänen ystävänsä elävät ja hän itsekin elää aika vaatimattomasti. Myöskään kaupungin vuokrakasarmit eivät ole hänelle tuntemattomia paikkoja. Virpi Hämeen-Anttila kuvaakin hyvin eri yhteiskuntaluokkien elämää ja niiden välisiä jännitteitä. Tosin mielestäni Hämeen-Anttila on turhankin poliittisesti korrekti kuvauksissaan ja sisällissodan eri osapuolten välisistä ristiriidoista olisi saanut mehevämpiäkin juonenkäänteitä. Karl Axel Björk on puolueeton humanisti, joka sattui olemaan sopivasti ulkomailla sisällissodan aikana ja joka edelleenkään ei halua asettua kummallekaan puolelle. Entinen punavanki on rehellinen työmies, joka ei ikinä sotkeutuisi jääkärin murhaan, ja jääkärin murhasi toinen jääkäri mustasukkaisuuden puuskassa, vaikka muitakin motiiveja olisi ollut tarjolla (Sori että paljastin murhaajan ja motiivin mutta ne kävivät kyllä lukijalle selväksi hyvin aikaisessa vaiheessa).

Kirjan suurin puute onkin se, että murhaaja ja motiivi paljastuvat hyvin aikaisessa vaiheessa, mutta murhaajaa ei saada koskaan tilille. Tavallaan juttu jää kesken, eikä syyllisiä saada vastuuseen teostaan, mikä dekkareissa on aika harvinaista. Murhajutun lisäksi Karl tutkii myös muita rikoksia ja murhan selvittely jääkin jotenkin kaiken muun alle. Toivottavasti seuraavassa osassa keskitytään yhteen rikokseen ja juonta terävöitetään nyt, kun miljöö ja päähenkilöt ovat tulleet tutuiksi. Tässäkin osassa olisi hyvin riittänyt se, että Karl Axel Björk tutkii yhtä juttua eikä useita samanaikaisesti.

Karl Axel Björk on monipuolinen päähenkilö ja hänen elämäänsä ja persoonaansa valotettiin monesta eri näkökulmasta. Minun makuuni hän oli liian Sherlock Holmesmainen ylimielisyytensä, yläluokkaisten tapojensa, naamioitumiskykynsä, huumeriippuvuutensa ja tarkkailukykynsä takia. Kaiken kukkuraksi hänen ystävänsä Martti Ekman omaa paljon Watsonmaisia piirteitä. Mutta Sherlock Holmes on monien rakastama hahmo, joten voisi kuvitella että Karl Axel Björk saavuttaa myös uskollisen lukijakuntansa.

Viimeiseksi haluan ylistää kirjan kieltä. Tekstiä on mukava ja helppo lukea, mutta kieli on sopivan vanhahtavaa ja lukiessa siirtyy menneseen aikaan. Kielten opettajan sydäntä taas lämmitti se, että henkilöt puhuivat myös ruotsia ja venäjää, mikä on hyvä muistutus siitä, että Suomi ei ole koskaan ollut yksikielinen maa ja useiden kielten hallinta on aina ollut tärkeä osa sivistystä ja pääsyvaatimus moneen työhön. ;)