Katja Kettu Kätilö

Lukeminen ja varsinkin bloggaaminen kirjoista on valitettavasti jäänyt viime aikoina hyvin vähäiseksi johtuen aika suurista muutoksista elämässäni kesän aikana. Yleensä kesällä tulee luettua paljon, mutta tämä kesä muodosti harmillisen poikkeuksen hyvään sääntöön. Kesän jälkeen tartuin Katja Ketun romaaniin Kätilö, ja ajatuksenani oli lukea se ennen elokuvan ensi-iltaan, mutta kyseisen romaanin lukeminen tökki ja lukuprojekti venyi. Sain luettua sen muutama viikko sitten, ja lukukokemuksen sulattelu vei aikansa, joten siksi bloggaan siitä vasta nyt. Kirja oli kuitenkin niin vaikuttava, että halusin blogata siitä.

Varsinkin Kätilö-elokuvaa on mainostettu rakkaustarinana, minkä koen kyllä aika harhaanjohtavana. Kyse ei todellakaan ole perinteisestä rakkausromaanista vaan rakkaus on romaanissa lähinnä kamalan tapahtumaketjun alkuunpaneva voima sekä päähenkilön selitys moniin, tyhmiin ratkaisuihinsa.

                      

Elokuvan ilmestyttyä monet varmasti tietävät kirjan juonen, joten kuvaan sen aika lyhyesti: Kesäkuussa 1944 kirjan päähenkilö eli kätilö, joka on oman yhteisönsä hyljeksimä, tapaa SS-upseeri Johann Angelhurstin Petsamossa ja rakastuu tähän ensisilmäyksellä. Rakkauden vuoksi kätilö on valmis seuraamaan miestä vaikka maailman ääriin ja päätyy hänen perässään saksalaisten ylläpitämälle Titovkan vankileirille, jossa huomaa Johannin kärsivän lääkeriippuvuudesta ja sodan aiheuttamista mielenterveysongelmista. Pari saa kokea rakkauden täyttämiä onnen hetkiä vain lyhyen ajan Kuolleen miehen majalla Jäämeren rannalla, ennen kuin karu todellisuus saavuttaa heidät Titovkan vankileirillä sodan lähestyessä loppuaan, jolloin saksalaisten täytyy poistua Lapista. Nämä kaksi paikkaa ovat toistensa vastakohdat: Kuolleen miehen maja ja sitä ympäröivä jylhän kaunis luonto toimivat rakastavaisten lemmenpesänä kun taas Titovkan vankileiri tuo esiin ihmisten pahuuden, julmuuden ja välinpitämättömyyden. Ympäröivän luonnon kauneus toimii siis jyrkkänä kontrastina ihmisen luomalle rumuudelle.

Kirjan parasta antia ovatkin Lapin jylhän luonnon kuvailu sekä Katja Ketun käyttämä ilmaisu-voimainen ja rikas kieli, joka saa lukijan tuntemaan kuin hän olisi paikalla näkemässä ja kokemassa kaiken. Autenttisuuden tunnetta lisää henkilöiden käyttämä peräpohjalainen murre, varsinkin kun eri henkilöt puhuvat sitä hiukan eri tavoin. Kätilön kieli on suoraa ja siloittelematonta, mutta se kuvaa hyvin tapahtumia, sillä kätilöä ympäröivä maailma ei sekään ole siloiteltu tai kaunis.

                      

Mutta kirjassa on myös paljon asioita, jotka eivät miellyttäneet ainakaan minua. Kirjan juoni ei etene kronologisesti vaan koko ajan hypitään eri aikatasolta toiselle, ja minulla oli vaikeuksia hahmottaa missä järjestyksessä tapahtumat tapahtuvat, ja yleisvaikutelma kirjasta oli aika sekava. Kirja jättää muutenkin paljon lukijan tulkinnan ja rivien välistä lukemisen varaan. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii kätilön saapuminen Titovkan vankileirille. Aluksi kätilö tuntuu olevan suhteellisen tietämätön leirin tapahtumista, mutta nykylukija pystyy päättelemään koko kauheuden yhdistelemällä kirjan yksityiskohtia tietoihinsa natsien keskitys- ja vankileirien julmuuksista. Kirja ei ole helppo aiheensakaan vuoksi, sillä kuvaukset natsien vankileiristä ja naisten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta olivat minusta ahdistavia. 

On kuitenkin hyvä, että vaikeista ja vaietuista asioista keskustellaan kirjallisuu-dessa. Kätilö käsitteleekin monia Suomessa vaiettuja asioita kuten suomalaisten ja saksalaisten yhteistyötä jatkosodan aikana, Lapin sodan tapahtumia sekä saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten välisiä suhteita. 

Kirjassa oli siis paljon hyvää, mutta henkilökohtaisesti en tykkää lukea tällaisia "pahan mielen" kirjoja usein. Välillä on ihan hyvä herätellä itsensä näkemään maailman pahuus, mutta yleensä ottaen tykkään lukea onnellisempia kirjoja. Kirjat toimivat minulle usein "pakona todellisuudesta".