Luen harvoin näytelmiä, sillä pidän enemmän proosasta, sillä siinä pääsee paremmin sisälle henkilöiden mieleen. Näytelmissähän yleensä on vain vuorosanat ja jonkinlaisia viitteitä siitä, miten sitä pitäisi/voisi esittää näyttämöllä. Kirjahaasteen innoittamana tartuin Ibsenin ehkä kuuluisimpaan näytelmään eli Nukkekotiin. Nukkekoti oli muuten tosi nopea luettava, joten ehkä kiireisinä aikoina kannattaisi lukea näytelmiä. Mutta uskon, että olisin nauttinut Nukkekodista enemmän romaanina, sillä olisi ollut mielenkiintoista päästä Noran ja muidenkin henkilöiden päiden sisälle, ja tietää, mitä he oikeasti ajattelevat.
Nukkekotia, joka julkaistiin 1879, pidetään usein merkittävänä naisen asemaa kuvaavana teoksena, joka on edistänyt naisasialiikkeettä ja sukupuolten tasa-arvoa. Teos kuvaa hyvin sitä, miten naisella ei ollut oikeutta päättää omasta elämästään: naisella ei ollut omaa omaisuutta, ei juurikaan mahdollisuuksia ansaita rahaa tai päättää rahan käytöstä, nainen oli suljettu omaan kotiinsa kuin lintu kultaiseen häkkiinsä, naisten koulutus oli vähäistä, eivätkä he tienneet paljoakaan yhteiskunnasta tai sen toiminnasta, eikä naisilla ollut oikeutta muuttaa yhteiskuntaa niin, että se sopisi molemmille sukupuolille. Ainoa, mitä naiset voivat tehdä, oli mennä naimisiin, hankkia lapsia ja leikkiä kotia. Pieni kärjistys sallittaneen?
Nukkekoti kertoo Norasta ja hänen miehestään Torvaldista. Noran pankinjohtajamies, Torvald, kohtelee Noraa kuin lasta: Torvald määrää, miten Noran pitää pukeutua ja käyttäytyä, mitä hän saa syödä, tehdä ja sanoa, ja Torvald kutsuu Noraa milloin leivoseksi, milloin oravaksi tai joksikin muuksi eläimeksi. (Itse asiassa Torvaldista tuli mieleen Fifty Shades of Greyn Christian, joten ehkä aika ei olekaan ajanut tämän näytelmän ohi.) Nora vaikuttaa alussa hyvin tyytyväiseltä tähän järjestelyyn, ja hän turvautuu mielellään miehensä apuun ja neuvoihin, vaikka syökin tältä salaa karkkeja. Vähitellen paljastuu, että Nora on salannut muutakin mieheltään kuin makeanhimonsa ja syyllistynyt rikokseen. Tosin Nora ei tiennyt syyllistyvänsä rikokseen, sillä hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä on hyvin erilainen kuin ympäröivän patriarkaattisen yhteiskunnan. Tietysti salaisuus paljastuu, ja molemmat aviopuolisot joutuvat huomaamaan, että he eivät tunne toisiaan ja että heidän kuvitelmansa toisistaan ja avioliitostaan ovat vain kuvitelmaa vailla todellisuuspohjaa.
Vaikka teos kuvaa hienosti naisen heikkoa asemaa 1800-luvun lopussa, 2010-luvun feministinä on hiukan hankala nähdä teosta naisasiaa edistävänä, sen verta paljon aika on ajanut sen ohi, ja melko hampaatonta on Ibsenin kritiikkki myös omaan aikalaiseensa Minna Canthiin verrattuna. Pääsyy siihen, että teosta ei voi nähdä kovin naisasiaa edistävänä on se, että päähenkilö Nora on ärsyttävän lapsellinen ja yksinkertainen, ja loppuratkaisukaan ei ole kovin naisia mairitteleva. Näytelmä tuntuu vahvistavan ajatusta, että naiset ovat kuin lapsia ja tarvitsevat holhoojaa. Sen verta älyvapaata Niran toiminta on suurimman osan ajasta. Itse asiassa en pitänyt yhdestäkään henkilöstä nöytelmässä, mutta loppujen lopuksi pidin kyllä näytelmästä. Olisi mielenkiintousta nähdä tämä teatterissa, sillä Noran voi varmasti näytellä monella tapaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti