En ole aikaisemmin lukenut Guido Brunettin tutkimuksia, joten aluksi Kasvot kuvassa tuntui sekavalta, kun koko ajan piti miettiä kuka kukin on eli siis ketkä ovat Brunettin perhettä, työkavereita ja ketkä liittyvät rikoksiin jollain tavalla. Ehkä lukukokemus olisi ollut selkeämpi, jos kirjasarjan olisi aloittanut ensimmäisestä osasta. Nyt kirjailija tuntui olettavan, että lukija tietää Brunettin perheestä ja työkavereista jonkin verran.
Luen yleensä pohjoismaista dekkarikirjallisuuta, Nordic Noiria, ja brittidekkareita. Italialainen Guido Brunetti eroaa aika tavalla totutusta kaavasta ja jäin pohdiskelemaan, onko poliisien toiminta näin erilaista Italiassa vai onko kyse vain tavasta rakentaa fiktiota esim. leikittelemällä stereo-typioillamme. Brunetti kuvataan Venetsian poliisilaitoksen yksinäisenä ratsastajana, joka muutaman apurin avulla puolustaa oikeutta sekä taistelee korruptiota ja välinpitämättömyyttä vastaan sekä poliisilaitoksen sisällä että ulkopuolella. Kirjat etenivät aika verkkaisesti: Brunettilla tuntui olevan aikaa kahvitella ja juoda viiniä (suomalaiseen juomakulttuurin tottuneena tuntui todella oudolta että poliisi joi kesken työpäivän useamman lasillisen), hoitaa omia asioita ja kierrellä ympäri poliisitaloa keskustelemassa eri henkilöiden kanssa työpäivän aikana. Pohjoismaisissa dekkareissa poliisit yleensä tekevät töitä tauotta eivätkä silti saa kaikkea tehtyä tarpeeksi nopeasti. Lisäksi Brunettilla tuntuu olevan tapana tutkia tapauksia, jotka eivät täytä rikoksen tunnusmerkkejä eivätkä siis ole oikeita rikostutkimuksia. Kasvot kuvassa-kirjassa Brunetti tutkii appensa pyynnöstä erästä miestä ja hänen vaimoa ja liiketoimia, ja Uskon asiassa Brunetti tutkii erään toisen poliisin pyynnöstä erästä huijaria. Usein Brunettilla on myös joku virallinen tutkimus, joka näppärästi liittyy toiseen, henkilökohtaiseen tutkimukseen ja lopussa Brunetti saa ratkaistua molemmat jutut. Se, mikä minua ehkä eniten häiritsi kirjoissa, oli se että syyllinen jäi usein rankaisematta eli paha ei saanut palkkaansa, mikä on hyvin harvinaista pohjoismaisissa ja brittidekkareissa.
Donna Leonin kirjoissa minua viehätti Venetsian kuvailu, vaikka en ole ikinä Venetsiassa käynyt. Ehkäpä sitten ensi kesänä. Eniten pidin kuitenkin kirjojen yhteiskuntakritiikistä. Yksi syy miksi pidän erityisesti pohjoismaisista dekkareista, on se että ne tutkivat yhteiskuntaa kriittisesti ja nostavat esiin ongelmakohtia. Donna Leon käsittelee romaaneissaan mm. ympäristön saastumista (yksi pääteemoista Kasvot kuvassa), korruptioo, mafian vaikutusvaltaa, yhteiskuntaluokkien suurta vaikutusta (Brunettin appi on kreivi ja nauttii monista etuoikeuksista, poliisien odotetaan kohtelevan epäiltyjä eri tavoin riippuen heidän yhteiskuntaluokastaan) sekä miesten ylivaltaa yhteiskunnassa (esimerkiksi signorina Elettra ratkaisee suurimman osan jutuista atk-taidoillaan, mutta saa miehiltä huomiota lähinnä ulkomuotonsa takia).
Donna Leon suomii välillä aika tiukin sanoin italialaista yhteiskuntaa.
Yhä kasvavaa inhoa kohti sitä tapaa, jolla heitä hallittiin, ja kohti niitä jotka heitä hallitsivat ... he olisivat mieluusti lukinneet heidät kaikki paikalliseen kirkkoon ja tuikanneet sen tuleen ... Hallituksia muodostettiin ja hallituksia hajotettiin ... eikä mikään muuttunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti