Camilla Läckberg Isprinsessan

Siitä on varmasti yli 10 vuotta, kun kuulin ensimmäisen kerran Camilla Läckbergistä, ja hänen ensimmäinen dekkarinsa Isprinsessa, suomeksi  Jääprinsessa, on lojunut laatikossa odottamassa lukuvuoroaan ainakin viisi vuotta. Dekkariviikon kunniaksi tartuin yhteen Ruotsin suosituimmista dekkarikirjailijoista, ja luin hänen esikoisensa viime viikolla.

Jääprinsessa on monella tapaa hyvä dekkari, mutta siinä on myös joitakin minua ärsyttäviä piirteitä. Kirja alkaa siitä, kun noin 35-vuotias nainen, Alexandra Wijkner, löydetään kuolleena vapaa-ajan asunnostaan, joka sijaitsee pienessä kylässä jossa hän vietti lapsuutensa. Vähitellen paljastuu, että kyseessä on murha eikä itsemurha niin kuin aluksi epäiltiin. Ruumiita tulee lisää, ja lopulta paljastuu, että murhan syyt juontavat noin 25 vuoden takaisiin tapahtumiin ja rikoksiin, joista useat ihmiset ovat pitkään vaienneet. Asioiden salaaminen on tuhonnut monta elämää ja aiheuttanut paljon tuskaa kaikille asianomaisille.

Yksi Alexandran ruumiin löytäjistä on hänen lapsuudenystävänsä Erica Falck, joka alkaa tutkia murhaa omin päin, koska hän haluaa kirjoittaa kirjan lapsuudenystävänsä elämästä ja kuolemasta. Tästä päästäänkin asiaan, joka häiritsee minua eniten dekkarissa. Erica Falck on muuten mukava ja samaistuttava hahmo, mutta hänen intonsa kirjoittaa jonkinlainen paljastuskirja lapsuudenystävänsä kuolemasta on  ajatuksena puistattava, vaikka naiset eivät olleetkaan olleet ystäviä enää vuosikymmeniin. Lisäksi jos otetaan huomioon, että joku oli valmis murhaamaan pitääkseen asiat salassa, on outoa, että Erica kuvittelee parantavansa asioita kirjoittamalla siitä kirjan. Muutenkin Erica tekee kaikkea tyhmää; hän hiipii myöhään illalla tutkimaan taloa jossa hänen ystävänsä kuoli, vie todistusaineistoa murhapaikalta, salaa tärkeitä tietoja poliisilta samalla kun hän yrittää onkia mahdollisimman paljon tietoa uudelta miesystävältään Patrik Hedströmiltä, joka sattuu tutkimaan kyseistä murhaa,

Patrik on ahkera poliisi, joka tekee kaikkensa ratkaistakseen rikoksen, mutta välillä poliisien metodit vaikuttavat aika puutteellisilta. He eivät haastattele moniakaan kyläläisiä ennen kuin viikkojen päästä, jättävät kysymättä tärkeitä kysymyksiä, eivät tarkista puhelintietoja saadakseen selville Alexandran salaisen rakastajan, tarkertuvat kaikkeen epäolennaiseen, tutkivat asioita mututuntumalla ja välillä vaikuttaa siltä, että on suorastaan ihme, että he saavat syyllisen kiinni. Tosin lukija on kyllä ehtinyt päätymään oikeaan ratkaisuun ennen poliiseja, mikä osittain saattaa johtua siitä, että lukija pääsee seuraamaan tapahtumien kulkua useamman kertojan kautta.

Patrik kuitenkin vaikuttaa järkevimmältä poliiseista, ja hän on erittäin sympaattinen hahmo melkein loppuun asti. Patrikin miellyttävän hahmon pilaa osittain hänen tapansa valehdella julmasti murhaajalle, joka saa lukijan sympatiat jo kauan ennen loppuratkaisua. Osittain hänen imagoaan pilaa se, että osa vanhemman rikoksen uhreista ilmeisesti ansaitsee hänen säälinsä, mutta eräs uhreista synnyttää hänessä vain vastenmielisyyttä ja avointa halveksuntaa. Lisäksi hänen intonsa saada kunnia urotyön tekemisestä ja päästä kertomaan tapauksesta lehdistölle tuntuu hieman kornilta.

Takakannen tekstin mukaan keskeinen teema Jääprinsessassa on, miten pienten yhteisöjen juoruilu- ja salailukulttuuri sekä pyrkimys pitää yllä kulisseja voivat aiheuttaa elinikäiset traumat ja vielä vuosikymmenten jälkeen aiheuttaa väkivallantekoja. Olen itse kotoisin pieneltä paikkakunnalta, ja pystyn hyvin samaistumaan tilanteeseen. Toisaalta ihmisten pyrkimys salailuun ja kulissien ylläpitämiseen on hyvin ymmärrettävää, sillä ihmiset hyvin helposti ajattelevat toisista pahaa ja suhtuatuvat toisiin alentuvasti. Tämä näkyy oikeastaan kaikkien henkilöiden ajatuksissa ja sanoissa, ehkä myös teoissa, mutta hyvin usein myös Ericassa ja Patrikissa, mikä tekee heistä vähemmän miellyttäviä henkilöitä.

Jääprinsessa herättää siis paljon ajatuksia, kuten tekstini määrästä voi varmasti havaita. Pidän juonen kulusta ja siitä, että tapahtumia pääsee tarkastelemaan useamman henkilön kautta, sekä siitä että murhan syyt ovat monisyiset ja tietyllä tavalla murhaan on osasyyllisenä muutkin kuin oikea murhaaja. Kirja tuntuu henkivän ajatusta, että kukaan meistä ei ole viaton, ja jos lapsen kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä, myös murhaan tarvitaan kokonainen kylä. Kirjan heikkouksia on mielestäni aika onneton poliistyö, ja päähenkilöiden motiivit selvittää murhaa saadakseen mainetta ja kunniaa ja julkisuutta tuntuu luotaantyöntävältä. Varsinkin kun murhan perimmäinen motiivi on salaisuuksien säilyttäminen. Ehkpä kirjan tarkoitus on kuvata maailman nopeaa muuttumista: 1970-luvulla oli tärkeää pitää yllä kulisseja ja vaieta elämänsä kipupisteistä, kun taas 2000-luvulla ihmisten pitää vuodattaa kaikki salaisimmat asiansa sosiaalisessa mediassa, iltapäivälehdissä, paljastuskirjoissa ja tosi-tv:ssä. Onkohan kirjasarjan muut kirjat parempia vai mistä johtuu Läckbergin suuri suosio? Itse jäin vähän kahden vaiheille siitä, haluanko jatkaa kirjasarjan lukemista. Minulle on erittäin tärkeää, että voin pitää rikosten selvittelijöistä, ja  tämä pari ei oikein sytyttänyt.